Mielialoja ja kuulumisia

Vaikuttaisi siltä, että ystäväni aikoo pitää lapsen. Varmuutta päätöksestä ei vielä tietenkään ole, koska kysymys on todella isosta muutoksesta ja tottakai todella isosta ratkaisusta. Mutta kieltämättä abortti tässä iässä, kun on jo parisuhteessa, on aika iso ratkaisu. Ja myös epäluottamuslause parisuhteelle. En ehkä niin ajatellut asiaa siltä kantilta, ennen kuin puhuin ystäväni kanssa enemmän aiheesta. Jos on oikein onnellinen ja rakastunut, niin lapsi on kuitenkin suhdetta vahvistava asia ja abortti taas tietynlainen signaali siihen suuntaan, ettei olla kovin sitoutuneita.

Suhteen jatkaminen abortin jälkeen voi olla vaikeaa. Jollain tasolla voi kuitenkin tulla katkeruuden tunteita - varsinkin naiselle - vaikka tavallaan vika olisi molempien huolimattomuudessa. Nainen on kuitenkin se, joka kantaa kaikki fyysiset - ja suurimman osan henkisistäkin - seuraumuksista. Jos abortti aiheuttaa lapsettomuutta (harvinaista, mutta mahdollista), kyse on aina naisen kehosta. Mies voi hankkia lapsen varsin helposti vaihtamalla naista. Raadollista, mutta totta. Lastaan harvoin kukaan katuu myöhemmin, aborttia paljon helpommin. Toisaalta lapsen pitäminen edellyttää valtavaa luottamusta toiseen. Että vaikka mitä tulisi, niin ei jää yksin lapsen kanssa. Lapsi on kuitenkin suurin sitoumus, mitä voi elämässään tehdä. Kaikesta muusta kun yleensä pääsee aika "helposti" eroon, jos vain haluaa. Ei mikään ihme, jos pelottaa. Ja toisaalta ero voi tulla aina riippumatta siitä, kuinka kauan on oltu yhdessä; kymmenen vuoden jälkeen tai puolen vuoden.

Kaipa oma roolini on ollut vain kuunnella ja tukea, olisi ratkaisu sitten mikä tahansa. Ehkä hieman koitin kuitenkin puhua sen puolesta, että varmasti hän selviää, vaikka pitäisikin lapsen. Ovathan nuoret, terveet ihmiset aina saaneet lapsia vähän kummallisissa tilanteissa - ja selvinneet. Vaikkei omia mielipiteitään pidä liikaa tuputtaa. Taloudellisesti tilenne ei ole kovin optimaalinen, mutta muut asiat ovat kuitenkin aika hyvin. Ja myönsin kyllä, että haluaisin ajatella jotenkin romanttisesti, että asiat tapahtuvat hieman "kun niiden on tarkoitus tapahtua". Lapsettomana on niin helppoa sanoa, että kyllä lapsen kanssa selviää, jos vain haluaa selvitä. Pienen lapsen kanssa elävän arki on sitten yleensä vähemmän juhlavaa.

Hassua, mutta ystäväni tarina osoittaa niin suoraan, miten nopeasti asiat voivat elämässä kuitenkin muuttua. Vielä vuosi sitten hän kipuili eroa hankalan, pitkän suhteen jälkeen. Ehkä siksi pitäisi vain antaa mennä ja luottaa siihen, että omassakin elämässä asioita jollain aikavälillä vain tapahtuu. Aina ennenkin on tapahtunut. En sentään toivo itselleni noin radikaalia muutosta, mutta jotain muutosta ylipäänsä.

Lisää lapsiasiaa

No kun juuri pääsin aiheesta puhumaan, niin kävi niin, että hyvä ystäväni on vahinkoraskaana. Rakas, ihana ystäväni, joka on ihan yhtä lapsi- ja perheangstinen kuin minäkin. Seurustellut kylläkin jonkun aikaa, muttei todellakaan kovin kauaa. Soitin hänelle tänään viikonlopun jutuista ja hän pudotti pommin. Tuli todella epäuskoinen olo, vaikka tavallaan kyse on ihan normaalista asiasta. Olin lähes yhtä järkyttynyt ja yllättynyt kuin jos olisin itse huomannut olevani raskaana. Ystäväni ei ollut kovin ilahtunut myöskään ja ratkaisua ei ole vielä tehty suuntaan eikä toiseen. Töiden ja muun elämän kannalta tilanne ei ole hänelle mitenkään kovin optimaalinen, päinvastoin. Mies sentään on kiva ja tukena.

Jälkiviisaana voisi toki sanoa, että vahinkoraskauksia ei ole. Tarpeeksi neuroottinen ihminen, niin kuin minä, syö pillereiltä, vaikkei olisi edes parisuhteessa. Pahintahan olisi tulla yhden yön jutusta paksuksi. Siksi ehkäisen ainakin kahdella eri keinolla ja viime talvena vielä kolmannellakin erittäin tehokkaalla - nimittäin selibaatilla. ;) Jos hormonaalinen ehkäisy ei sovi, niin riskit ovat kyllä korkeammat, kun aika moni mies kuitenkin pitemmän päälle haluaisi päästä eron kondomin käytöstä - ja aika moni rakastunut nainen myös joustaa. Kyllähän jokainen aikuinen ihminen tietää, ettei ole ihan varmoja päiviä ja keskeytetty yhdyntä on TODELLA epävarma keino.

No asia nostaa minussa aika paljon ristiriitaisia tunteita esiin, onhan raskaus ja lasten saanti ollut jotenkin aina aika pelottava asia, tai ainakin aina sellainen "sitten joskus ehkä kun olen riittävän aikuinen ja kaikkea muutakin.." aihe. Nuorempana minusta tuntui lähes mahdottomalta ajatus, että voisin ylipäänsä edes olla raskaana tai hankkia lapsia. Ihan kuin jollekin miehelle olisi sanonut, että sinä olet nyt sitten raskaana. Olisin ollut ihan yhtä kauhuissani. Sen takia tuntuu ihan hullulta, että joku toinen, aika samanlainen ihminen kuin minä, onkin yhtäkkiä siinä tilanteessa. Toki omakin asenteeni on vuosien varrella muuttunut. Enää en ole yhtä paniikissa, ehkä jopa salaa haaveilen siitä, että olisi joskus perhe. Mutta lapsiperheiden elämä ei varsinaisesti houkuta ja minua hieman jopa kammottavat fyysiset muutokset, joita raskaus väkisinkin tuo tullessaan.

Toisaalta jotenkin toivon, että ystäväni pitäisi lapsen. En tiedä miksi. Ehkä se on joku romanttinen toive tai ajatus, joka kumoaisi myös omaa pelkoani. Että kyseessä ei olisikaan niin valtava asia, vaan ihan hyvä, positiivinen asia, josta kyllä selviää. Läheisillä ystävilläni ei vielä ole lapsia, joten asia ei ole ollut kovin ajankohtainen kenellekään. Toisaalta en kyllä tuomitsekaan, jos hän päättää toisin. Jokaisella naisella on kuitenkin oikeus valita, synnyttääkö tähän maailmaan lapsia vai ei.

Alkavaa kolmenkympin kriisiä jälleen

Olen nyt varannut juhlatilan tuleviin kolmekymppisiin. Ne ovat siis ensi vuoden puolella, mutta varasin tilan jo silti. Järjestämme ystäväni kanssa yhteiset juhlat, joten säästämme kumpikin kustannuksissa, eikä tarvitse kutsua samoja ihmisiä kuukauden välein juhliin. Suht edullisia juhlatiloja on kuitenkin aika vähän Helsingissä (selvitin asiaa aikoinaan valmistujaisbileiden osalta), joten jos sellaisen meinaa löytää, kannattaa varata ajoissa. Ehkä aikainen tilanvaraus on asian työstämistä. Kun ei voi kerran olla täyttämättä 30v. voi tehdä siitä numeron ja juhlia "isosti".

No silti hieman ahdistaa. En tunne itseäni vanhaksi, eikä vanheneminen minua mitenkään oikeastaan ahdista. Ei siis fyysinen vanheneminen. Näytän edelleen ehkä hieman ikäistäni nuoremmalta, ja rypyt ovat minusta useilla ihmisillä kauniita. En minä ryppyjä pelkää. Ja työelämässäkin vanhenemisesta on vain hyötyä, koska ikä tuo väkisinkin uskottavuutta ja arvovaltaa. (Ei ehkä vielä 30v. täyttäminen, mutta noin yleensä) Sen sijaan pelkään ehkä jollain lailla, että elämäni polkee paikallaan ja huomaankin pian olevani töissä-puurtava-lapseton-nelikymppinen,joka asuu yksiössä/kaksiossa ja tekee ihan samoja asioita kuin nuorempana, mutta onkin liian vanha saamaan lapsia tms. Tähän saakka olen voinut jotenkin lykätä koko lapsiasiaa, kun olen kuitenkin vielä tosi nuori. Nyt tuntuu siltä, että kohta en enää olekaan. Pitäisikö minunkin muuttua panikoivaksi naiseksi, joka etsii hysteerisesti miestä? Mitä jos mitään ei tapahdukaan? Mitä jos keskityn ihan vääriin asioihin elämässäni enkä anna itselleni mahdollisuutta rakastua kehenkään? Kun on aina niin kiire ja paljon tekemistä..

Tiedän, että kuvaamani skenaario on aika epärealistinen, sillä onhan viimeisen 10 vuoden aikana tapahtunut valtavasti asioita. Miksi tulevan 10 vuoden aikana ei tapahtuisi? Olen käynyt pitkän terapian, joten olen varmasti paljon valmiimpi tasapainoiseen parisuhteeseen kuin aiemmin. Mutta onko sellaisia sopivia, ja minua ymmärtäviä ihmisiä vielä jäljellä vai ovatko kaikki muut jo varattu? Jotenkin aika usein tuntuu siltä, että kaikki kiinnostavat ihmiset ovat jo varattuja.

No kun nyt panikoin aikani, niin ehkä en sitten enää ensi vuoden puolella jaksa. :)

Kun kerran tuli lapsiaiheesta kirjoitettua, niin..

Tänään kävi vähän kummallinen sattuma, jonka seurauksena olen ollut vähän kypsä. Eräs työkaveri tuli kysymään, että odotanko vauvaa. Olin ihan että HÄH, en todellakaan. Johtui siis siitä, että mulla oli empire-mallinen tunika ja olin juuri käynyt tukevahkolla juhannuslounaalla, mutta en todellakaan ole lihonut mitenkään erityisesti. Jotenkin aika ärsyttävää. No kolleega oli tietty ihan paniikissa ja valtavan nolo ja pahoillaan. Yritin ottaa tilanteen huumorilla sillä hetkellä, mutta jälkeenpäin olin aika loukkaantunut.

Kun muutenkaan en ole tavannut ketään ihanaa miestä eikä voinut iloita silleen naiseudestani ja vartalostani missään seksisuhteessa, niin on jotenkin aika ärsyttävää vastailla tuollaisiin kysymyksiin. Kun en edes voisi olla raskaana, kun pyhästä hengestä en nyt kuitenkaan sikiä. Ja ottaa siksikin päähän, etten ole voinut urheiluvamman takia tänä keväänä liikkua ihan samaan tahtiin kuin normaalisti. Painan ehkä sen kaksi, maksimissaan kolme kiloa enemmän kuin normaalisti. Mutta siis HALOO!(Mun BMI on jotain 22,5 kun se ennen oli ehkä 22,0.)Ja ylipäänsä painon pieni nousu harmittaa kyllä jonkun verran, kun itsekin huomaa vähän pyöristyneensä. En olisi kaivannut mitään työkaveria huomauttelemaan asiasta noin niin kuin muuten. Muutenkin aika väsynyt olo ja juhannuksena ei mitään ihmeellistä ja erityisen ilahduttavaa ohjelmaa. Perusperhejuhannusta ym. Voin nyt sitten mennä vaikka lenkille tiputtamaan kilojani grillaamisen tilalta.

Ei kenenkään kundin mahaa työkaverit tuolla tavalla vahdi. Toki ajatus oli varmaan kaunis, mutta jotenkin aika kypsää.

Iästä ja lapsista

Sisareni on toistamiseen raskaana. Ikäeroa meillä on tasan vuosi. Odotus on toki onnellista, mutta myös paikoin aika raskasta. Isovanhemmista ei ole juurikaan apua esikoisen hoidossa, koska asuvat eri kaupungeissa, samoin kuin sisaruksetkin. Siskon mies ei halua muuttaa takaisin pk-seudulle, mikä on tavallaan ihan ymmärrettävää, kun asuntojen hinnat ovat mitä ovat ja työmatkaruuhkat eri tasoa kuin pienemmissä kaupungeissa. Joten siskoni totesikin, että lapsia ei voi hankkia yhtään enempää kuin varmasti itse jaksaa hoitaa. Ja työ pitää mitoittaa myös sen mukaan.

Tällä kertaa sisareni on ajatellut olla hieman pidempään kotona, koska töihin ei hänellä omasta mielestään ole kiire. Esikoisen jälkeen hän lähti töihin vuoden jälkeen, mutta mies jäi kotiin joksikin aikaa. Nyt kun siskoni on taas ollut töissä reilun vuoden, niin takaisin ei ole kiire. Kyllä sitä sitten myöhemminkin ehtii, tuumasi sisareni. Välillä tunnen vähän kateutta hänen huolettomuuttaan kohtaan. Ura ei ole siskolleni kai ikinä ollut mikään iso juttu. Silti perhe-elämän yhdistäminen tuntuu vierestä seuraavalle aika hankalalta ja raskaalta. Ja on siskonikin aika epäreiluihin kommentteihin törmännyt. Kun aiemmassa työpaikassa työkaveri kuuli sisareni olevan raskaana (esikoinen), tämä oli todennut, että jaahas, tuossa on taas yksi, joka pyöräyttää kolme tenavaa ja on poissa seuraavat 10 vuotta! Harvinaisen paskamainen kommentti, koska kyseessä oli kuitenkin mies, jolla oli itsellään kolme lasta. Joita vaimo tietenkin kuuliaisesti hoiti kotona oman työuran kustannuksella. Naiselle lapset näyttävät olevan edelleen työuran este ja miehelle meriitti. Blaah.

Täytän ensi vuonna 30 vuotta ja minulla ei ole hajuakaan mistään perheeseen liittyvästä. Nyt alan ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni ajatella, että aikaa ei ole enää tolkuttomasti. Toki vielä lähemmäs 10 vuotta, mutta vuodet tuntuvat menevän aika nopeasti ilman, että mikään olennaisesti muuttuu. Ehkä minustakin tulee nainen, joka saa hyvän työuran, mutta huomaa nelikymppisenä, että lapsia ei ehtinytkään tulla. Kumppani löytyi liian myöhään ja työ vei liikaa aikaa. Tai sitten hankin jonkun paniikkilapsen jonkun vastaan tulevan kanssa ja eroan nopeasti. Mene ja tiedä. Silti aika usein koko perhejuttu tuntuu aika kaukaiselta ja jotenkin asialta, jota en kuitenkaan jaksa liikaa murehtia. Ahdistus tulee useimmiten silloin kun mietin ikääni. Mitään lapsikuumetta mulla ei kyllä vielä ole. Ja välillä tuntuu tosi oudolta ajatella, että sisareni on kohta kahden lapsen äiti ja minä en ole edes koskaan asunut kenenkään miehen kanssa.

Levoton olo

Tuntuu, että kaikki aika ja energia on taas mennyt töihin. Mietin, että pystyn tällä hetkellä panostamaan kahteen asiaan kunnolla; töihin ja ystäviin. Perheeseen en panosta, kun ei ole suhdetta ja toisaalta muuta perhettä näen turhan harvoin. Ystäviä näen, koska muuten tulisin ihan hulluksi. Kunnianhimo on ihan hyvä piirre ihmisessä, mutta onko siltikään järkeä tehdä vain töitä? Urheilua on vähän rajoittanut rasitusvamma, josta taisin joskus mainitakin. Liikun kyllä, mutten ihan sillä intensiteetillä kuin aiemmin. Blääh. Sen seurauksena minusta on tullut laiskempi ja vähän paksumpi. Nyt kun ei ole pakko lähteä töistä urheilemaan tulee jäätyä vielä helpommin töihin.

Jotenkin haluaisin jotain muutosta elämääni, vaikken nyt duunia vaihtanutkaan. Pitäisi keksiä jotain uutta, jotain muutakin kuin työ. Onneksi kesälomaan ei ole enää pitkälti. Sitten voi ainakin elää muuten. Miksi mä en voi koskaan rauhoittua ja keskittyä muuhunkin kuin hulluna pärjäämiseen? Kun ei ole nyt oikein muutakaan. Siksi kai. Ehkä mulla joku lapsivaihe tulee joskus. Toivottavasti tulee.

Kolmenkympin kriiseilyä

Terapian loppuminen on iso muutos, jota miettiessä olen pohtinut aika paljon kaikkea muutakin kuten perheenperustamista, työuraa, rakkautta ja parisuhdetta, omaa ikää, omia tavoitteita yms. Jotenkin olen alkanut herätä siihen, etten ole enää ihan nuori, vaikken oikein osaa määritellä, mitä sen tulisi tarkoittaa minulle. Biologinen kello ei vielä pahemmin tikitä, mutta jotenkin mietityttää, että parin kolmen vuoden päästä tilanne voi olla jo toinen. Sitten voi ollakin jo sellainen olo, että haluan lapsen ja asettua. Jos ei ole silloinkaan ketään, fiilis voi olla vähän kurja. Toisaalta olen ajatellut, että adoptio on ihan realistinen vaihtoehto, jos ikä alkaa tulla joskus vastaan omien lasten osalta. En tosin usko, että masennusdiagnoosi ja pitkä psykoterapia ovat mikään meriitti adoptiovanhemmalle. Vaikkakin silloin diagnoosista olisi jo reippaasti yli kymmenen vuotta ja terapiankin lopettamisesta aikaa.

Periaatteessa vielä ei ahdista, koska tiedostan kyllä, että kaikkien ei tarvitse elää minkään yleisen kaavan mukaan ja hankkia kahta lasta ja taloa. Enkä ole koskaan siihen muottiin oikein hinkunutkaan. Kuitenkin alan olla hieman liian aikuistunut ja analysoitu olemaan "muka-huoleton bileprinsessa", joka olin 4-5 vuotta sitten. Samalla olen liian nuori ollakseni "itsenäinen aikuinen nainen, joka harrastaa kulttuuria ja toimii tätinä siskojen ja ystävien lapsille." Toki yllä kuvatut ovat stereotypioita, mutta tällä hetkellä olen kai jotenkin kyllästynyt. Kun oma ystäväpiiri vakiintuu ja meno rauhoittuu, pitäisi löytää oma tapansa toteuttaa itseään ja olla aktiivinen. En voi elää enää samaa elämää kuin 20+ vaiheessa, mutten kuitenkaan halua jämähtää kotiin ja pariskuntatilaisuuksiin olematta pariskunta. Helppo vaihtoehto on paeta töihin, muttei sekään yksinään riitä. Samalla olen vähän kyllästynyt Helsingin baareihin ja yöelämään, kyllästynyt jonnin joutaviin suhteisiin ja turhaan alkoholin kittaamiseen. Ehkä pitäisi vain vaihtaa vähän maisemaa ja häipyä jonnekin pariksi vuodeksi.. Harmi vain, että duunissa on liian kivaa, jotta sitä huvittaisi jättää nyt.

Kevät tuli ja meni

Vaikka ilmaston lämpeneminen onkin paha asia, eilinen oli silti ihana päivä. Jotenkin kaiken vähän väsyttävän pohdiskelun ja töissä valumisen jälkeen oli ihanaa vain vaellella koko päivä ulkona, nauttia auringosta ja katsella kevätvaatteita. Sopivan pinnallista viikonlopputerapiaa.. :)

Enää reilu kuukausi jäljellä analyysiä. Tuntuu hullulta. Nyt kun tilanne on taas rauhoittunut (Äiti on soitellut ja vaikuttanut aika normaalilta. Selvästi tilanne on saatu tasaantumaan nykyisillä lääkkeillä ja kaikki on aika tavallista.), lopettaminen ei tunnu enää niin pahalta. Jotenkin odotan sitä, koska nyt aika tuntuu menevän paljolti sen ajatteluun. Mietin lopettamista, odotan sitä, tuntuu, että osa muusta elämästä on vähän taka-alalla ja energia menee tähän. On sellainen keskeneräinen olo koko ajan. Odottava olo koko ajan. Toisaalta en halua lopettaa, koska olisi vielä käsiteltävääkin. Viimeksi ei kuitenkaan oikein huvittanut puhua mistään. Ristiriitaista.

Kaipa ikinä ei ole oikeaa hetkeä lopettaa analyysiä, koska elämä ei ikinä tule valmiiksi. Kuten koskaan ei ole oikeaa hetkeä hankkia lapsia, ostaa asuntoa, pitää sapattivuotta, tai tehdä muitakaan isoja ratkaisuja, koska kaikkiin liittyy kuitenkin aina riski. Työura kärsii lapsesta, asuntojen hinnat voivat romahtaa ja ties mitä. Olen siis lähinnä keskittynyt miettimään matkoja ja raha-asioita, koska ne ovat sopivan konkreettisia ja liittyvät toisiinsa suoraan. Mitä paremmalla tolalla oma talous on, sitä enemmän voi matkustaa.. :) Toisaalta ei se rahan puute ennenkään ole estänyt reissaamista, mutta olen vähän väsynyt ikuiseen visa-vankeuteen. Terapian loputtua maksan kaiken aina ja vain pankkikortilla. Lupaus!

Juttelin eilen baarissa yhden varatun miehen kanssa, joka ei ollut hakupäällä. Keskustelu oli aika hauska. Tuli jotenkin hyvä olo. Puhuttiin lähinnä ihmissuhteista ja lasten hankinnasta ja ikäeroista parisuhteessa yms. Oikeastaan musta on aika hyvä juttu olla sen ikäinen kun olen. On vielä nuori, mutta toisaalta on jo kokemusta, tietää kohtuudella, mitä haluaa ja osaa ehkä arvostaa ihmisissä vähän fiksumpia asioita kuin nuorempana. Lisäksi lapsiasia ei ahdista mua nyt yhtään. Jos tulee joskus joku oikeanlainen suhde, niin sitten hankkii lapsia. Ei ole paniikki, muttei sellaistakaan oloa, että haluaisin olla täysin vapaa vielä seuraavat 10 vuotta. Niin olen siis ajatellut aika kauan. Koko lapsijuttu on tuntunut kauhean kaukaiselta ja raskaalta ja sitovalta ja hankalalta. Nyt se tuntuu ehkä mahdollisuudelta joskus. Vaikken olekaan sitä hirveästi miettinyt terapiassa, niin jotenkin se on kypsynyt vähän kuin itsestään. Ehkä iän myötä, en tiedä.

Lapsista, unista ja niiden tulkinnasta

Kuinka paljon ihminen jaksaa nukkua? Joulu on mennyt varsin mukavasti. Tosin ensimmäistä kertaa varmaan ikinä alan saada jonkinlaisen lapsikuumeen, mikä ei varmaan ikään nähden ole ollenkaan kummallista. Tähän saakka en vain ole tuntenut mitään tarvetta ottaa vastuuta kenestäkään muusta kuin itsestäni - ja äidistä sen mitä on pakko. Ehkä lapsikuume on positiivinen signaali siitä, että jokin on muuttunut. Tai sitten se on vain puhtaasti biologiaa. Mene ja tiedä. Mutta enää ajatus omista lapsista ei enää kauhistuta sillä tavalla kuin ennen. Terapiassa olen puhunut lapsista ja lapsen saannista aika vähän. Terppakin on onneksi sitä mieltä, ettei minulla ole mikään hoppu. Ihan kamalaa olisi joku "lapset on hankittava nuorena, tai muuten hedelmällisyys laskee nollaan" tyyppinen viisastelija. Toki on biologinen fakta, että hedelmällisyys alkaa laskea 30v. jälkeen. Muttei pää sekaisin ja jostain yhden yön jutusta ehkä kuitenkaan kannata lisääntyä.

Unista olen puhunut jonkun verran, koska toistaiseksi mun raskauteen liittyvät uneni ovat aina olleet lähinnä painajaisia. Viimeksi näin unta - ihan kuukausi pari sitten - että olinkin yhtäkkiä raskaana tietämättä kenelle, käynyt paljon baareissa huolimatta raskaudesta ja tiedostanut hetkellä ennen laitokselle lähtöä, että "herranjumala, nythän se jo syntyykin, kun en ole edes muistanut koko asiaa tms." Aamulla heräsin hikisenä ja helpottuneena. Yhtään onnellista vauvaunta en muista koskaan nähneeni. Mikä on vähän kummallista, koska kuitenkin ihan pidän lapsista. Ja olen aina kuitenkin ajatellut, että kyllä sitten joskus.. Siis lähinnä teoreettisena asiana. Sitten joskus kun olen valmis ja kypsä ja onnellisessa suhteessa.

Muutenkin muistan aika vähän unia. Sanoi Freud mitä tahansa Unien tulkinnassa, minun psykoanalyysissäni unilla on ollut aika pieni rooli. En oikein muista niitä. Enkä sillä tavalla usko uniin, että jaksaisin niitä hirveän syvästi ruotia. Mutta toki ne jotain alitajunnasta nostavat asioista, joita ei aina tiedosta. Esim. viha tiettyä ihmistä kohtaan nousi minulla unien kautta selvemmin esiin. Nyt kun aikaa on mennyt ja olen antanut anteeksi, en ole enää niitä unia nähnyt.