Suhtautuminen suruun

Facebook on pelottavan tehokas viestinvälittäjä ja jollain tavalla myös hyvin raadollinen. Luin tänään töihin tultuani, että tuttuni 20+ sisko oli kuollut viime viikolla äkilliseen aivoverenvuotoon. Mitään ei ollut tehtävissä vaan hän oli kuollut välittömästi. Samalla kun tunsin empatiaa, surua ja järkytystä tuttuni puolesta, oli jostain syystä pakko katsoa myös viime kesän valokuvat, joita tuttuni oli postannut siskostaan aurinkoisena, kauniina, hyvin nuorena. Vaikken tuntenut siskoa henkilökohtaisesti kuoleman koko raadollisuus välittyy heti lukijalle valokuvien ja suruviestien kautta. Kuka tahansa ventovieras voi nähdä, kuinka nuoresta ja onnellisen näköisestä ihmisestä oli kyse. Kuinka epäreilu kuolema. Ja samalla pitäisi osata sanoa jotain toiselle. Kirjoittaa surunvalitteluviesti, vaikka asia on niin järkyttävä, että siihen on lähes mahdotonta kommentoida mitään. Ainakin itse tunsin itseni aika pieneksi.

Miksi kuolemaan on niin vaikea suhtautua, vaikka on itse kokenut saman? Miksi minäkään en osaa sanoa mitään? Ehkä se on tavallaan hyväkin, ettei kuolemaan totu. Ei osaa ottaa sitä tyynesti ja asiallisesti. Ehkä viesti läheisen kuolemasta koskettaa vielä enemmän niitä, jotka ovat sen kokeneet ja tietävät, mitä toinen käy paraikaa läpi. Tietää, että surun määrä on niin musertava, etteivät mitkään sanat riitä lohduttamaan sillä hetkellä. En tiedä. Tuntui siltä, että kaikki muut olivat osanneet sanoa jotain hienoa ja koskettavaa.

Kun kuulin Kauhajoen kouluammunnoista, olin järkyttynyt. Joku tuttuni kommentoi, ettei enää jaksanut surra niin paljon kuin Jokelan kohdalla, koska asia tuntui jotenkin arkisemmalta. Kun se oli jo kertaalleen koettu, toinen kerta tuntui laimeammalta. Tuttuni ei ole koskaan menettänyt ketään. Hän ei tiedä, miltä se tuntuu. Toki minuakin Kauhajoki järkytti vähemmän. Ei tarvinnut enää säikähtää siitä, että Suomessa voi ylipäänsä tapahtua jotain niin pahaa. Kyllä voi, se oli jo osoitettu. Mutta surin silti. Surin kaikkia niitä koteja, jotka menettivät aivan turhan takia läheisen ihmisen.

Levoton olo jatkuu

Kaikenlaista pientä sattunut ja tapahtunut. Muttei sinänsä mitään kovin merkittävää. Jotenkin kaipaisin kauheasti jotain muutosta, mutten ole vielä ihan keksinyt, mitä se voisi konkreettisesti olla. Kävin katsomassa lisää asuntoja, mutta neliöhinnat olivat edelleen niin kovia, että alkoi vaan ahdistamaan. Sinänsä kivaa kiertää katsomassa, mitä on tarjolla. Mutta kaikki kiva maksaa ihan hirveästi. Ihan hirveätä räjäytys-työmaata en jaksaisi hankkia. Varsinkin kun remppataidot on aika heikot. Tyydyn siis asumaan edelleen "kopissani". Vähän harmittaa se, että terapian aikana en olisi voinut kuvitellakaan vaihtavani asuntoa ja nyt kun periaatteessa olisi enemmän rahaa, niin markkinatilanne on ihan älytön.

Kävin tänään nettitreffeillä sen tyypin kanssa, josta mainitsinkin jo joskus aiemmin. Kirjoittelimme siis keväällä ja sitten oli taukoa. Oli vähän erikoinen tyyppi. Varmaan ihan kiva ihminen, muttei selvästi mikään kolahtanut. Ja jotenkin selosti hieman outoja asioita ollakseen ensimmäiset treffit ventovieraan kanssa. Ei siis tullut mitenkään kovin innostunut olo. Ilmoitin sitten aika nopeasti, että ei tämä nyt varmaan tästä oikein mihinkään lähde. Varmasti netissä voi tavata tosi monia kivoja ja samanhenkisiä ihmisiä, mutta ehkä molemmat deittini ovat kuitenkin olleet aika erilaisia. Ja eihän erilaisuus sinänsä mikään haitta ole, mutta nyt mulla tuli ainakin lähinnä vähän outo olo.

Lisäksi kuulin lisää vauva-uutisia. Myös toinen hyvä ystäväni on raskaana, tällä kertaa kyllä suunnitellusti. Kohta se siis alkaa; kaikki muut alkavat lisääntyä ja itse lähinnä ihmettelen samassa elämäntilanteessa kuin aina ennenkin. Toki olen onnellinen ystäväni puolesta, mutta ehkä tämä yhtäkkinen vauvabuumi jotenkin korostaa oloa, että elämäni junnaa paikoillaan. Toisaalta en tiedä, olisinko vielä kovin valmis luopumaan vapaasta elämästäni. Sekin on kuitenkin aika kivaa..

Lisäksi lyhyt toteamus aiheesta, josta en viitsi kovin paljoa kirjoittaa täällä. Mutta tapasimme siis Trinityn (vähän hassua käyttää näitä nickejä edelleen..) kanssa ja tapaaminen oli tosi kiva. Joskus kannattaa siis tavata nettituttuja livenäkin. Hulluinta kyllä oli, että tiesimme toisemme etäisesti myös reaalielämästä. Eli Helsinki oli HYVIN pieni jälleen kerran. No tässä tapauksessa se ei kyllä haitannut ollenkaan, tuntui vaan aluksi hassulta.

Tavatako vai eikö tavata?

Kirjoitan tätä nyt Trinityn kommenttiin liittyen. Toivottavasti sua ei haittaa, että otan sen yhden postauksen teemaksi, mutta olen nyt miettinyt asiaa aika paljon sen jälkeen. Eli kannattaako tavata netissä tapaamiaan ihmisiä reaalimaailmassa? Muistan, että Katariina on kirjoittanut aiheesta joskus, mutten nyt lyhyesti selaamalla löytänyt sitä tekstiä blogista. Olisi kiinnostanut lukea. Mutta ehkä löydän sen myöhemmin.

En niinkään pelkää henkilöllisyyden paljastumista. Eli vaikka kuinka kirjoitan hyvin henkilökohtaisista asioista, niin ei mua oikeastaan ahdista, jos joku yhdistää mut reaaliminääni. En nyt ehkä toivo työkavereitteni lukevan tätä, enkä sen puoleen eksänkään, mutta muilla ei ole niin väliä. Muutamat ystäväni ovat lukeneet/lukevat blogiani, joskaan eivät kommentoi. Tai kun kommentoivat, niin kommentoivat mulle suoraan kun nähdään tms. Niin se on jotenkin helpompaa ja normaalimpaa. Kun on jo puhunut terapeutille kaiken, niin on paljon pienempi kynnys puhua muillekin.

Mutta ehkä se, mikä mua jollain tavalla mietityttää, on mun oma reaalielämän minäni vrs. blogiminäni. Mun blogiminäni on paljon rehellisempi tunteidensa kanssa, paljon avoimempi, herkempi ja paljon enemmän pihalla. Mun reaaliminäni on aika suojautunut, välttelee edelleen kipeitä aiheita, samalla paljon kevyempi, pinnallisempi, jopa kovempi. Mä en oikein tiedä, mikä ristiriita näistä kahdesta tulee? Pystynkö mä tapaamaan ketään periaatteessa tuntematonta ihmistä ja suhtautumaan tarpeeksi avoimesti, samassa hengessä kuin täällä? Toki mä ystävieni kanssa olen avoin ja herkkäkin. Mutta yleensä siihen menee aikaa, ennen kuin päästän muita niin lähelle.

Mutta toisaalta se voisi olla tosi antoisaa ja hurjan mielenkiintoista. Lisäksi psykoanalyysissä on aina se haaste, että on hirveän vaikea löytää muita, jotka ovat taapertaaneet saman polun. Se on kuitenkin terapiamuotona aika harvinainen. Ja kun on ollut monesta asiassa aika samaa mieltä, niin vaikea uskoa, että tapaaminen ei olisi antoisa. Samalla voisi puhua muistakin asioista, joista ei välttämättä netissä tule puhuttua. Lisäksi mä olen hieman utelias, miten kävi Trinityn ja Anonyymin miehen tutustumisen, vaikken olekaan siitä kehdannut kysyä. Kun sellaisen tivaaminen ei varsinaisesti ole minun asiani. Mutta tulipahan sanottua. Mutta jos sua vielä huvittaisi nähdä, niin kommentoi.

Mielialoja ja kuulumisia

Vaikuttaisi siltä, että ystäväni aikoo pitää lapsen. Varmuutta päätöksestä ei vielä tietenkään ole, koska kysymys on todella isosta muutoksesta ja tottakai todella isosta ratkaisusta. Mutta kieltämättä abortti tässä iässä, kun on jo parisuhteessa, on aika iso ratkaisu. Ja myös epäluottamuslause parisuhteelle. En ehkä niin ajatellut asiaa siltä kantilta, ennen kuin puhuin ystäväni kanssa enemmän aiheesta. Jos on oikein onnellinen ja rakastunut, niin lapsi on kuitenkin suhdetta vahvistava asia ja abortti taas tietynlainen signaali siihen suuntaan, ettei olla kovin sitoutuneita.

Suhteen jatkaminen abortin jälkeen voi olla vaikeaa. Jollain tasolla voi kuitenkin tulla katkeruuden tunteita - varsinkin naiselle - vaikka tavallaan vika olisi molempien huolimattomuudessa. Nainen on kuitenkin se, joka kantaa kaikki fyysiset - ja suurimman osan henkisistäkin - seuraumuksista. Jos abortti aiheuttaa lapsettomuutta (harvinaista, mutta mahdollista), kyse on aina naisen kehosta. Mies voi hankkia lapsen varsin helposti vaihtamalla naista. Raadollista, mutta totta. Lastaan harvoin kukaan katuu myöhemmin, aborttia paljon helpommin. Toisaalta lapsen pitäminen edellyttää valtavaa luottamusta toiseen. Että vaikka mitä tulisi, niin ei jää yksin lapsen kanssa. Lapsi on kuitenkin suurin sitoumus, mitä voi elämässään tehdä. Kaikesta muusta kun yleensä pääsee aika "helposti" eroon, jos vain haluaa. Ei mikään ihme, jos pelottaa. Ja toisaalta ero voi tulla aina riippumatta siitä, kuinka kauan on oltu yhdessä; kymmenen vuoden jälkeen tai puolen vuoden.

Kaipa oma roolini on ollut vain kuunnella ja tukea, olisi ratkaisu sitten mikä tahansa. Ehkä hieman koitin kuitenkin puhua sen puolesta, että varmasti hän selviää, vaikka pitäisikin lapsen. Ovathan nuoret, terveet ihmiset aina saaneet lapsia vähän kummallisissa tilanteissa - ja selvinneet. Vaikkei omia mielipiteitään pidä liikaa tuputtaa. Taloudellisesti tilenne ei ole kovin optimaalinen, mutta muut asiat ovat kuitenkin aika hyvin. Ja myönsin kyllä, että haluaisin ajatella jotenkin romanttisesti, että asiat tapahtuvat hieman "kun niiden on tarkoitus tapahtua". Lapsettomana on niin helppoa sanoa, että kyllä lapsen kanssa selviää, jos vain haluaa selvitä. Pienen lapsen kanssa elävän arki on sitten yleensä vähemmän juhlavaa.

Hassua, mutta ystäväni tarina osoittaa niin suoraan, miten nopeasti asiat voivat elämässä kuitenkin muuttua. Vielä vuosi sitten hän kipuili eroa hankalan, pitkän suhteen jälkeen. Ehkä siksi pitäisi vain antaa mennä ja luottaa siihen, että omassakin elämässä asioita jollain aikavälillä vain tapahtuu. Aina ennenkin on tapahtunut. En sentään toivo itselleni noin radikaalia muutosta, mutta jotain muutosta ylipäänsä.

Jos ei ole suhteessa, ei halua suhdetta?

Jotenkin väsyttää ihmisten halu yksinkertaistaa asiat ja vetää mutkat suoriksi. Tapasin tänään hyvää, erittäin läheistä ystävääni, jota en ole nähnyt pitkään aikaan. Asumme siis aika kaukana toisistamme. Tuli sitten puheeksi eksä ja muu mieselämä. Ja miksei ole löytynyt ketään toista, jonka kanssa voisi haluta olla ja suunnitella yhteistä tulevaisuutta. Ja kun ei ole, niin johtuuko siitä, etten vain halua parisuhdetta.

Jotenkin loukkaavaa on, että ihminen, jonka pitäisi tuntea minut, taustani ja historiani typistää taas kaiken sellaiseen "etkö sitten halua ketään" -malliin. Ihan kuin tässä elämässä rakkaus olisi vain kiinni siitä, että haluaa rakastaa. Ja se, että olen surrut aiempia eroja, pitäisi minusta kertoa jotain siitä, että olen halunnut olla parisuhteessa. Tietenkään ei pitäisi loukkaantua, koska kyllähän ihmiset voivat muuttua ja elämäntilanteet voivat muuttua. Jos ei ole pitkään aikaan juteltu, niin ei voi tietää. Mutta todellisuudessa en ole kertaakaan viime vuosina sanonut mitään siihen suuntaan, etten haluaisi parisuhdetta.

Ja kai mua loukkasi se, että asiat nähdään niin yksinkertaisina. Kun ei se kumppani nyt ihan vaan löydy sillä, että menee ulos kodistaan ja etsii jonkun. Ei tunnu edes niin, että toimii määrätietoisesti kuin työnhaussa ja katsastaa jokaisen vapaan miehen ikähaitarilla 25-45. Moni ystäväni on tehnyt sitä erittäin tarmokkaasti, ja silti ei kovin nopeasti ole tärpännyt. Ja eivät tunteet eksääkään kohtaan vain katoa sillä, että sen päättää. Luoja kai mä nyt olen jo monta kertaa päättänyt, etten enää koko asialle ajatustakaan. Ja silti jotain on aina tapahtunut, joka on sekoittanut ajatuksia.

Toki mä voisin paljon tarmokkaammin ruveta ponnistelemaan asian eteen. Mutta kun en oikein taas jaksa eikö huvita. Nytkin tunsin itseni jotenkin todella pateettiseksi kun ylipäänsä aloitin koko keskustelun. Eli niin pitkälle ei ole vieläkään tultu, että oman tarvitsevuuden myöntäminen olisi jotenkin helppoa. Vieläkin mua lähes oksettaa, kun joudun myöntämään, että yksinolo, joka ei ole vapaaehtoista, on minusta surullista. Koska ainahan pitäisi olla vain vahva ja pärjätä. Varmaan pahimmalta tuntuu se, että vuosia minut tuntenut ihminen, ja tätä blogiakin aiemmin lukenut ihminen tuntee minua niin vähän. Että pitää taas avata rautalangasta ja pakottaa itsensä niin auki toisen säälittäväksi. Todella ahdistavaa.

Lisää lapsiasiaa

No kun juuri pääsin aiheesta puhumaan, niin kävi niin, että hyvä ystäväni on vahinkoraskaana. Rakas, ihana ystäväni, joka on ihan yhtä lapsi- ja perheangstinen kuin minäkin. Seurustellut kylläkin jonkun aikaa, muttei todellakaan kovin kauaa. Soitin hänelle tänään viikonlopun jutuista ja hän pudotti pommin. Tuli todella epäuskoinen olo, vaikka tavallaan kyse on ihan normaalista asiasta. Olin lähes yhtä järkyttynyt ja yllättynyt kuin jos olisin itse huomannut olevani raskaana. Ystäväni ei ollut kovin ilahtunut myöskään ja ratkaisua ei ole vielä tehty suuntaan eikä toiseen. Töiden ja muun elämän kannalta tilanne ei ole hänelle mitenkään kovin optimaalinen, päinvastoin. Mies sentään on kiva ja tukena.

Jälkiviisaana voisi toki sanoa, että vahinkoraskauksia ei ole. Tarpeeksi neuroottinen ihminen, niin kuin minä, syö pillereiltä, vaikkei olisi edes parisuhteessa. Pahintahan olisi tulla yhden yön jutusta paksuksi. Siksi ehkäisen ainakin kahdella eri keinolla ja viime talvena vielä kolmannellakin erittäin tehokkaalla - nimittäin selibaatilla. ;) Jos hormonaalinen ehkäisy ei sovi, niin riskit ovat kyllä korkeammat, kun aika moni mies kuitenkin pitemmän päälle haluaisi päästä eron kondomin käytöstä - ja aika moni rakastunut nainen myös joustaa. Kyllähän jokainen aikuinen ihminen tietää, ettei ole ihan varmoja päiviä ja keskeytetty yhdyntä on TODELLA epävarma keino.

No asia nostaa minussa aika paljon ristiriitaisia tunteita esiin, onhan raskaus ja lasten saanti ollut jotenkin aina aika pelottava asia, tai ainakin aina sellainen "sitten joskus ehkä kun olen riittävän aikuinen ja kaikkea muutakin.." aihe. Nuorempana minusta tuntui lähes mahdottomalta ajatus, että voisin ylipäänsä edes olla raskaana tai hankkia lapsia. Ihan kuin jollekin miehelle olisi sanonut, että sinä olet nyt sitten raskaana. Olisin ollut ihan yhtä kauhuissani. Sen takia tuntuu ihan hullulta, että joku toinen, aika samanlainen ihminen kuin minä, onkin yhtäkkiä siinä tilanteessa. Toki omakin asenteeni on vuosien varrella muuttunut. Enää en ole yhtä paniikissa, ehkä jopa salaa haaveilen siitä, että olisi joskus perhe. Mutta lapsiperheiden elämä ei varsinaisesti houkuta ja minua hieman jopa kammottavat fyysiset muutokset, joita raskaus väkisinkin tuo tullessaan.

Toisaalta jotenkin toivon, että ystäväni pitäisi lapsen. En tiedä miksi. Ehkä se on joku romanttinen toive tai ajatus, joka kumoaisi myös omaa pelkoani. Että kyseessä ei olisikaan niin valtava asia, vaan ihan hyvä, positiivinen asia, josta kyllä selviää. Läheisillä ystävilläni ei vielä ole lapsia, joten asia ei ole ollut kovin ajankohtainen kenellekään. Toisaalta en kyllä tuomitsekaan, jos hän päättää toisin. Jokaisella naisella on kuitenkin oikeus valita, synnyttääkö tähän maailmaan lapsia vai ei.

Bilettämässä prinsessojen kanssa

Kun on alkuun useampaan kertaan kehunut ymmärtävänsä elämää laajemmin analyysin ansiosta ja tullut suvaitsevaisemmaksi, niin sitten voikin ruveta rauhassa haukkumaan muita ihmisiä. ;)
Mutta törmäsin taas kieltämättä aika mieltä askarruttavaan ilmiöön työpaikkailtamassa. Nimittäin keski-ikäisiin, perheellisiin prinsessoihin, joiden on pakko loistaa illan ihanimpina naisina hinnasta viis -asenteella. Mä en ole ikinä oikein ymmärtänyt, miksi jokaiselle pelle hermanninkin näköiselle miehelle, pitää keikistellä, heiluttaa tukkaa ja räpsyttää ripsiä. Ihan siis miehestä, iästä ja asemasta riippumatta. Kun vaan mieheksi tunnistaa ja keikutus alkaa heti kun on yhdenkin viini lasin saanut nautittua. Ihan kuin kyseisillä naisilla tulisi epävarma olo, jos jokaikinen mies huoneessa ei halua heitä. Vaikka olin tilaisuuden nuorin osanottaja, olin varmaankin kaikkein tylsimmin pukeutunut (en jaksanut tällätä, kun ilta ei tosiaan ollut elämäni tärkeimpiä..) ja jaksoin nauraa vähiten härskeille vitseille ja alastomuusjutuille. Flirttailusta puhumattakaan. No prinsessat kihersivät kyllä sitten munkin edestä.

Toinen vähän saman ilmiön sukulainen on myös eräs kaunis ja kiva ystäväni, joka ei kuitenkaan tahdo kestää muiden naisten saamaa huomiota kovin hyvin. Kun kerroin hänelle blogissakin aiemmin mainitusta varatusta työpaikan miehestä, hänen oli heti pakko alkaa selostamaan, kuinka monet miehet ovat häntä lähestyneet ja mitä he olivat sanoneet. Ihan kuin minun saamani huomio olisi häneltä pois. Lisäksi keskustelu lähti siitä, että YSTÄVÄNI ITSE kysyi, oliko duunimatkalla ollut mitään säpinää tai olinko tavannut uusia miehiä tms. Kun kerroin ja ihmettelin miehen käytöstä, puhe kääntyikin heti hänen elämäänsä ja hänen saamiinsa kohteliaisuuksiin.

Mikä näitä aikuisia prinsessoja oikein vaivaa??? Tylsä elämä ja pelko vanhenemisesta? Heikko itsetunto vai joku wannabe-missi fantasia? Mä ainakin paljon mielummin räpsytän ripsiä vain oikeasti kiinnostaville miehille, joista voisin halutakin jotain. Miksi ylipäänsä tuhlaisin aikaani johonkin ei niin kiinnostavaan, antaisin vääriä signaaleja ja sitten hukkaisin loppuillan ja valtavasti energiaa päästääkseni tyyypistä eroon??? Lisäksi mulle on kyllä ihan täysin yhdentekevää, mitä mieltä työpaikan keski-ikäiset miehet ovat mun ulkoisesta viehättyvyydestä. Helpompi vain kun eivät ole juuri mitään mieltä, koska en mä töissä ole miehiä iskemässä. Ja ylipäänsä tyrkkyys ei musta muutenkaan ole mikään ihmisen viehättävin ominaisuus.

***

Lisätäsmennyksenä siis, että miksi joidenkin naisten on niin vaikea kestää muiden naisten saamaa huomiota vaan he kokevat sen heti uhaksi itselleen? Näillä parilla työpaikan prinsessallahan on siis taipumus olla koko ajan äänessä tai kyhnäämässä jonkun kyljessä, jottei varmasti jäisi kenellekään epäselväksi kuka on illan ihanin! Jos heiluttaa koko ajan tukkaa, kertoo nakujuttuja itsestään ja heiluttelee kaula-aukkoa, niin saa kyllä taatusti huomiota. Mutta eikö vähän vähempikin riittäisi. Ei, koska silloin joku muu voi päästäkin enemmän esiin.

Samoin oma ystäväni on muuten kyllä kiinnostunut minun elämästäni ja vilpittömästi haluaa tukea minua, mutta kun tulee kyse miehistä, niin hänen pitäisi aina olla se hehkein ja kaunein. Siis tietynlainen prinsessa-syndrooma. Hassua tässä on vielä se, että kaikki mainitsemani naiset ovat ihan viehättäviä ja hehkeitä. Myös työpaikan sirkuttajat. Ei heidän olisi pakko olla tuppaamassa itseään valokeilaan koko ajaksi, kun heidän huomataan kyllä ilmankin. Mutta jotenkin he eivät luota siihen. Kai.

Kahvihetki ja terapiapuhetta

Huvittava huomio tuon eilisen postauksen jälkeen. Vaikka olenkin edelleeen täysin sen takana, pakko kirjoittaa eilisestä pikkuepisodista, joka oli aika hupaisa. Näin nimittäin eilen ystävääni, joka on myös käynyt analyysin ja menimme syömään sekä hengaamaan ulos aurinkoon. Ei siis mitään kummallista, näemme aika usein ja olemme muutenkin hyviä ystäviä, mutta sitten seuraan liittyi myös kolmas tyttö, kaverini kaveri, jonka tunnen kyllä myös, mutta huonommin. Jossain vaiheessa sivulauseesta kävi ilmi, että hänkin käy terapiassa - minkä olin kyllä kai tiennytkin. Johon me sitten kommentoimme jotain omia terapiamielipiteitämme/kokemuksiamme. Ilman, että olisi tarvinnut selitellä yhtään mitään kenellekään. Kaikki tajusivat heti kaiken.

Lisäksi tuli puheeksi sairaalat, koska kolmas tyttö oli menossa kesätöihin sairaalaan. Omaa kokemusta ei ole, mutta sisareni on myös ollut kesätöissä psykiatrisella puolella ja äitini on toki kiertänyt useampia sairaaloita. No kävi ilmi, että äitini ja kolmas tyttö ovat olleet joskus Lapinlahdessa - tosin eri aikoina. Ja siis molemmat potilaina. Keskutelun pointti oli lähinnä sairaaloiden erilaisuus ja inhimillisyys. Ei kenenkään omat kokemukset. Mutta silti niistä oli niin älyttömän helppoa puhua sivulauseessa siinä missä muistakin asioista. Kukaan ei ala taivastella tai ihmetellä, tai mene kauhusta mykäksi. Toki helpompaa kaikesta tekee myös se, että nyt kaikki voivat aika hyvin. Menneisyydestä puhuminen on aina helpompaa kun se ei ole enää osa kipeää nykyisyyttä.

Pääsiäislomaa

Jee, pääsin pois töistä ja pienelle matkalle pääsiäiseksi. Tekee ihan hyvää irroittautua vähän peruskuvioista. Ja päästä pois Helsingistä, josta en ole juuri tämän vuoden puolella poistunutkaan lukuunottamatta visiittiä äidin luo. Ja kerran taisin käydä työasioissa Tampereella. Hihaa. Pitäisi pakata, muttei oikein huvita. Nukuttaa.

Vielä liittyen tuohon aiemmin mainittuun puhumiseen ja kertomiseen. Olen alkanut huomata, että tietyille luottoystäville kyllä puhua räpätän nykyisin ison osan kaikesta. Välillä huomaan, että ystäväni ei aina tajua, mutten enää ota sitä niin rankasti. Puhun silti. Ehkä enemmän loukkaa se, että joku ei ikinä edes kysy, miten menee. Kuin siis se, ettei aina ihan tajua. Aina en itsekään ihan tajua muita, mutta silti voi ainakin yrittää ymmärtää tai ainakin olla kiinnostunut. Tai jotain.

Mulla oli eilen kummallinen keskustelu yhden juuri naimisiin menneen työkaverin kanssa. Ei oikeastaan kummallinen, mutta hyvin flirtti. Ja tyyppi ei ole muuten mikään lirkuttelija, joten sikäli vähän erikoista. On meillä toki aiemminkin ollut jotain pikkuflirttiä, mutta jotenkin kun kundi meni juuri naimisiin niin tuntuu vähän hassulta. Ihan hauskaa, ei mitenkään ällöä vaan vain hyvin hauskaa. Mutta toisaalta ottaa päähän nää varatut äijät. Jos kerran sitoutuvat suhteeseen, niin sitoutuisivat sitten kunnolla. Kyseinen mies on ehkä ainoa tyyppi mun duunista/duunin kautta tulleista tutuista, josta voisinkin olla aidosti kiinnostunut, mutta meni siis juuri naimisiin. Eli pitääkö sitä nyt sitten ruokkia??? Yksi säätö varatun kanssa on ihan riittävästi, en kaipaa sitä yhtään lisää.

Olen muuten saanut viimeisen vuoden aikana ehdotuksia muiltakin varatuilta miehiltä. Kaksi vanhaa opiskelukaveria, joita en ollut nähnyt vuosiin, tuli bileissä - siis eri bileissä ja eri aikoina - tunnustamaan, että on tosi onnellisessa suhteessa ja blaa blaa, mutta haluaisivat niin kovasti olla välillä myös sinkkuja. Syödä siis kakun ja säilyttää sen. Ja irrottelun kohde olin tietenkin minä. Olin vain, että "jaa, sitten sulla on ongelma, mutta älä sotke mua siihen." Kumpaankaan en ole kyllä ikinä ollut ihastunut tms. Eli ei ollut vaikeaa antaa pakkeja. Kuvittelevatko seurustelevat/avoliitossa/naimisissa olevat miehet oikeasti, että sinkkutyttöä ensisijaisesti kiinnostaa heidän halunsa ja tarpeensa? Ihan kuin mua liikuttaisi kenenkään urgentit halut panna suhteen ulkopuolella, tai että se olisi joku hyvä markkinointiargumentti? Pimeää. Exän kanssa jutussa on sentään muitakin ulottuvuuksia kuten, että ollaan tunnettu pitkään, on kiva jutella asioista, ollaan oikeasti tykätty toisistamme aina. Tai ainakin se sai paremmin myytyä mulle idean.. :/ Mutta noin yleisesti on silti ihan eri asia harrastaa seksiä huvin vuoksi jonkun toisen sinkun kanssa, kuin kuunnella jotain tilityksiä "mun vaimo on tosi ihana, mutku mutku.."

Nyt en sitten kirjoita koko pääsiäisenä kun olen reissussa. Tulee vähän taukoa.

Kolmenkympin kriiseilyä

Terapian loppuminen on iso muutos, jota miettiessä olen pohtinut aika paljon kaikkea muutakin kuten perheenperustamista, työuraa, rakkautta ja parisuhdetta, omaa ikää, omia tavoitteita yms. Jotenkin olen alkanut herätä siihen, etten ole enää ihan nuori, vaikken oikein osaa määritellä, mitä sen tulisi tarkoittaa minulle. Biologinen kello ei vielä pahemmin tikitä, mutta jotenkin mietityttää, että parin kolmen vuoden päästä tilanne voi olla jo toinen. Sitten voi ollakin jo sellainen olo, että haluan lapsen ja asettua. Jos ei ole silloinkaan ketään, fiilis voi olla vähän kurja. Toisaalta olen ajatellut, että adoptio on ihan realistinen vaihtoehto, jos ikä alkaa tulla joskus vastaan omien lasten osalta. En tosin usko, että masennusdiagnoosi ja pitkä psykoterapia ovat mikään meriitti adoptiovanhemmalle. Vaikkakin silloin diagnoosista olisi jo reippaasti yli kymmenen vuotta ja terapiankin lopettamisesta aikaa.

Periaatteessa vielä ei ahdista, koska tiedostan kyllä, että kaikkien ei tarvitse elää minkään yleisen kaavan mukaan ja hankkia kahta lasta ja taloa. Enkä ole koskaan siihen muottiin oikein hinkunutkaan. Kuitenkin alan olla hieman liian aikuistunut ja analysoitu olemaan "muka-huoleton bileprinsessa", joka olin 4-5 vuotta sitten. Samalla olen liian nuori ollakseni "itsenäinen aikuinen nainen, joka harrastaa kulttuuria ja toimii tätinä siskojen ja ystävien lapsille." Toki yllä kuvatut ovat stereotypioita, mutta tällä hetkellä olen kai jotenkin kyllästynyt. Kun oma ystäväpiiri vakiintuu ja meno rauhoittuu, pitäisi löytää oma tapansa toteuttaa itseään ja olla aktiivinen. En voi elää enää samaa elämää kuin 20+ vaiheessa, mutten kuitenkaan halua jämähtää kotiin ja pariskuntatilaisuuksiin olematta pariskunta. Helppo vaihtoehto on paeta töihin, muttei sekään yksinään riitä. Samalla olen vähän kyllästynyt Helsingin baareihin ja yöelämään, kyllästynyt jonnin joutaviin suhteisiin ja turhaan alkoholin kittaamiseen. Ehkä pitäisi vain vaihtaa vähän maisemaa ja häipyä jonnekin pariksi vuodeksi.. Harmi vain, että duunissa on liian kivaa, jotta sitä huvittaisi jättää nyt.

Tylsää ja rauhallista

Hiihtolomaviikko, jolloin suurin osa perheellisistä valuu lomille ja talo hiljenee. Samalla oma olo on rauhoittunut ja jopa pitkästynyt. On vähän flunssaa, ei voi oikein kunnolla urheilla, töissä on tylsää ja mitään ei oikein tapahdu, henkinen fiilis on lähinnä laiska ja huojentunut viime viikon rankkojen tunteiden jälkeen. Päässä on tyhjää.

Olen nähnyt ystäviä ja puhunut heidän kanssaan äidistä, mikä on ollut puhdistavaa. Eilen oli tosi hyvä keskustelu erään läheisen ystävän kanssa, jolla on itselläänkin ollut välillä aika rankkaa. Puhuttiin paljon siitä, että mun pitäisi vaan useammin puhua asioistani, myös niistä vaikeista, ja mun pitäisi sitä kautta enemmän antaa myös muille mahdollisuus tukea ja kuunnella. Kun ei päästä lähelle ja puhu, niin muidenkin on aika vaikea kysellä, kun ei välttämättä edes uskalla nostaa joitain aiheita pöydälle. Pitäisi "antaa anteeksi" ihmisille se, että he eivät ole kokeneet mitään vastaavaa. Kai sitä liian usein tekee sen virheen, että olettaa, ettei toinen kuitenkaan tajua ja sitten on vaan hiljaa ja mötköttää mielessään, että "kukaan ei tajua mua". Usein ei toki tajuakaan, mutta ei voi myöskään oppia ymmärtämään, jos ei edes anna mitään mahdollisuutta.

Viimeiset kolme kuukautta jäljellä

Huomenna loppuu joulutauko. Joulutauon aikana en ole jaksanut kirjoittaa blogiin, koska en ole jaksanut muutenkaan miettiä terapiaa. Sekin on hyvä merkki lopettamisen suhteen. kun selviää joulutauon helposti miettimättä, murehtimatta, kaipaamatta terapiaa, tietää, ettei lopettaminen tule olemaan niin vaikeaa. Päätöksen lopullisuus varmasti tuntuu, mutta itse arkielämä varmaan sujuu aika lailla mukavasti. Pitkän terapian läpikäynyt ystäväni sanoi, ettei juurikaan kaivannut terapeuttiaan lopettamisen jälkeen. Kun oli jo kerran tullut siihen pisteeseen, että suurin osa asioista oli tullut varsin perinpohjin käsiteltyä, niin ei sitä jatkuvaa puhumista enää osannut samalla tavalla kaivata. Turha terapiassakaan on siis loputtomiin istua. Lisäksi monet asiat elämässä ovat sellaisia, etteivät ne välttämättä ratkeakaan terapian aikana vaan ehkä vasta myöhemmin. Prosessihan jatkuu omassa päässä loppuelämän.

Nyt jälkeen päin ajateltuna, terapia on muuttanut suhteita todella moneen läheiseen, niin perheenjäseniin kuin ystäviinkin. Osan ystävistä kanssa suhde on vahvistunut, osan kanssa laimentunut. Kai se on välttämätöntäkin kun analyysissä käyvä ihminen on itse niin suuressa muutosprosessissa, että se vaikuttaa väkisinkin kaikkiin ihmissuhteisiinkin. Monen ystävän kanssa on kolahtanut yhteen, kun olen käynyt läpi muutosta nykyiseksi itsekseni. Monet vanhat tavat ajatella ovat muuttuneet ja myös monet ennen ns. itsestäänselvinä pitämät asiat ovat tulleet arvioiduksi uudestaan. Sitä kautta myös ystävät. Kun itse ei enää näe asioita kovin mustina eikä valkoisina, on hyvin vaikeaa nyökytellä ystävän kommenteille, jotka ovat aina kovin ehdottomia. Vaikea on myöskään ymmärtää sitä, että joku toinen tuntuu niin kovin hyvin tietävän, miten minun tulisi elää ja ajatella. Etenkään kun edes minun analyytikkoni - ammatti-ihminen - ei tiedä sitä minun puolestani. Mutta ystävät ja kylänmiehet toki tietävät.. ;)

Mitä kauemmin käy terapiassa, sitä vähemmän jaksaa muita ihmisiä tuomita, tilalle tulee pikemminkin jonkinasteinen ymmärrys. Tiedostaa sen, että ihmiset usein toimivat niin kuin osaavat ja kykenevät kussakin tilanteessa toimimaan. Joskus se tapa on ihan väärä ja huonokin, muttei se useinkaan johdu pahuudesta vaan kykenemättömyydestä toimia paremmin. Sama ymmärrys alkaa usein onneksi koskea perheenjäseniä ja mutia läheisiä, jonka johdosta ihmissuhteilla on yleensä taipumus parantua. Vaikkakin toki meilläkin on ollut kamalat välivuotemme, jolloin kaikki tuntui vain ankealta ja ristiriidat vielä suuremmilta kuin koskaan aiemmin. Mutta nyt näyttää jo vähän valoisammalta. Tosin tuiettyjen ihmisten kanssa kaikki on edelleen vain vaikeampaa. Mitä ehdottomampi toinen on mielipiteissään, sitä vaikeampi niitä on kuunnella, nyökytellä ja ottaa vain rakentavina ja ystävällisinä neuvoina. Musta-valkoiset ihmiset eivät myös kovin usein ota kritiikkiä kovin hyvin vastaan, sillä kuvittelevat oikeasti, että ylin totuus on heidän hallussaan.