Turvaa materiasta

Hullua, mutta kun nyt mietin vielä asunnon hankintaa ja riskinottoa, niin huomaan, mitä erilaisia oheismerkityksiä mulla liittyyä tähän asuntoasiaan. Oma asunto on mulle jonkinlainen välttämättömyys, turva ja tuki pahan päivän varalle. Ehkä parisuhde on sitä joillekin toisille ihmisille. Aika karulta kuulostaa, mutta asunto on mun oma pikkuankkurini, turvasatama maailmassa. Kävi miten kävi, niin mulla on aina joku paikka. Ehkä se johtuu siitä, että äidin osalta on aina hoettu sitä, kuinka tärkeää on, että hänellä on oma asunto. Olisi hänen kuntonsa mikä tahansa, tai kävisi mitä vain, ainakin hänellä on oma asunto. Ei ainakaan joudu kadulle. On joku paikka, missä olla. "Mielenterveyspotilaiden voi olla hyvinkin hankalaa saada esim. yksityiseltä puolelta mitään vuokra-asuntoa." Kaupungin vuokra-asunnoissahan kukaan ei asu, ainakaan pikkuporvarillisissa perheissä.

Tämä on siis osittain olosuhteista johtuvaa, osittain kasvatuksellinen asia. "Naisen tärkein turva elämässä on riittävän muhkea pankkitili", sanoi naimisissa oleva, urakeskeinen tätini. Samalla tavalla mä en jotenkaan halua hirveästi laskea perheeni varaan, jos tiukkaa tulee. En ole ikinä pyytänyt kasvattivanhemmiltani rahaa - siis muutettuani pois kotoa. Kun menin vaihtoon, he oma-aloitteisesti antoivat minulle hieman rahaa. Mutta muuten olen ollut omillani. Mummi kyllä avusti opiskelijoita, mutta se tuntui erilaiselta. Kaipa mulla on joku edelleen joku pelko takaraivossa, että kun elämässä voi käydä ihan mitä vaan (niinhän mun vanhemmillekin kävi), niin ainakin taloudellisesti olen omillani.

Hengitä syvään, ota rauhallisesti

Mulla on ollut koko kevään sellainen odotteluvaihe, kuten kirjoitin. Nyt kun terapia on ohi, on vapautta enemmän, rahaa enemmän, aikaa enemmän ja kesäloma tulossa (VAPAA-AIKAA!). Levottomus vain kasvaa ja toisaalta pelkään, että elämä juoksee jossain ohi. Kauhean hämmentävää, kun voikin ruveta ajattelemaan asioita ja elämäänsä ihan eri tavalla kuin ennen. Oikeasti isommin, eikä vain odotella. Olen joutunut aika paljon miettimään, mitä oikein haluan ja tällä hetkellä en yhtään tiedä mitään varmasti.

Tuntuu, että jonkinlaisessa myllerryksessä ovat niin työ ja asuminen kuin asuinpaikka (vielä voisi lähteä aika helposti ulkomaille..) ja ihmissuhteet. Yhtenä päivänä olen jo vaihtamassa asuntoa, nyt taas tuli sellainen fiilis, että ehkä vaan otan nyt rauhallisesti ja katson hetken, mitä markkinoilla tapahtuu. Halpoja kun asunnot eivät tällä hetkellä ole. Ja oma asuntoni on kuitenkin ihan kiva - vähän pieni, mutta toimiva. Lisäksi asuntoa ei kannata vaihtaa, jos haluaakin lähteä vielä ulkomaille. Työn suhteen en nyt juuri ole tekemässä muutoksia, mutta jotenkin mua ahdistaa se, etten ole yhtään kansainvälisessä hommassa, mun kielitaito vain taantuu, vielä olisi helppo lähteä kun lähtisi vain. Olen jopa miettinyt, että voisinko opiskella jotain lisää. Toisaalta silloin olen taas rahaton ja työ kyllä kiinnostaa tällä hetkellä.

Pitäisi kai vaan nyt vähän antaa ajan kulua, ja katsoa mitä tapahtuu, ja mikä tuntuu omalta jutulta. Lisäongelmaa tuo parisuhde-aspekti. Jos lähden nyt huitelemaan jonnekin, niin todennäköisyys, että löydän kivan miehen ja vakavamman suhteen on ehkä pienempi. Toisaalta en ole sitä nyt viime vuosinakaan löytänyt kökkimällä Suomessa. En tiedä, mikä mulle olisi nyt tärkeintä: edetä työssä, lähteä vähän seikkailemaan maailmalle, rakastua ja asettua aloilleen vai jotain muuta.

Analyysi oli tosi hyödyllinen vaihe, mutta eihän se mitään oikeastaan ratkaise. Ratkaisut pitää vaan löytää itse. Ainakaan analyysi ei tunnu auttavan kolmenkympin kriisiin mitenkään. Inhoan sitä, että musta on tulossa hyvää vauhtia turvallisuushakuinen pikkuporvari, joka vain taivastelee, muttei kuitenkaan ota mitään riskejä. Toisaalta mulla on ollut tämä vapaus vasta alle 2 kk. On kai suht normaalia, ettei heti tiedä, mitä sillä tekisi. Olen kuitenkin ollut aika sidottu aloilleni viimeiset 5 vuotta. Se on aika pitkä aika tässä iässä.

Elämän suuria hankintoja

Kävin tänään asuntonäytössä. En ole kyllä varma, mihin haluan muuttaa (toki kivaan paikkaan ja kauniiseen taloon, jossa on korkeat huoneet) ja en myöskään tiedä, paljonko olen valmis maksamaan (sopivan hinnan ja pienen yhtiövastikkeen). Lisäksi en tiedä, paljonko saisin nykyisestä asunnosta. Eli olen tosi pihalla. Mutta silti on jotenkin kivaa miettiä ja suunnitella. Toisaalta aika on aika huono, koska korot ovat ylhäällä, samoin hinnat. Ei kannattaisi tehdä mitään. Ehkä en teekään. Mutta toisaalta voihan sitä vähän katsella, jos joku helmi tulisikin vastaan. Olen sen verran jo selannut, että halpoja helmiä ei kyllä ole. Joka sijainti mättää, tai pohjaratkaisu. Tai putkiremontti juuri tulossa. Jos ei ole tulossa, niin yhtiövastike on 400€/kk ja remontit juuri tehty. Lisäksi tunnen jotain epämääräistä epäluuloa kiinteistönvälittäjiä kohtaan. Ehkä siis ostan edelleenkin vain kenkiä jatkossa ja tungen niitä täpötäysiin kaappeihin..

No seuraavaksi pitäisi hankkia myös polkupyörä. Terapian loppuminen on jotenkin vähän kuin opiskeluajan lopettaminen. Kaikkia hankintoja vain kasaantuu, kun ei raaski ostaa/ei ole rahaa ostaa, sinnittelee vain ilman. Nyt sitten keksin, että järkevän kokoisen asunnon lisäksi minulta puuttuu myös pyörä. Tai no, mökiltä löytyy vuonna 1988 ostettu vaaleanpunainen alpina, mutta sitä ei ehkä lasketa. Menin siis kauppaan ostaakseni pyörän ja huomatakseni, etten tiedä pyöristä yhtään mitään. Vuonna 1988 ei ollut edes pyöräilykypäriä saati hybridipyöriä. Silloin pyörät olivat myös paljon halvempia ja myös pitempiä matkoja saatettiin ajaa 3-vaihteisella. En ollut ajatellut sijoittaa juuri mitään rahaa, mutta kaupan urheilullinen nuorimies sai minut jo lähes vakuuttuneeksi, että jos liikunnallisena ihmisenä meinaan ikinä koskaan mennä pyöräretkelle, tarvitsen ehdottomasti kevyen, monivaihteisen hybridipyörän, enkä mitään hidasta ja raskasta citypyörää. Onneksi tulin kotiin ja järkiinnyin. 700 euroa pyörästä on aika paljon rahaa, jos on elänyt viimeiset 15 vuotta ilman koko vehjettä.

Muuten on aika kevyt olo. Lähdin kerrankin viideltä töistä. Esimiehen kanssa otettiin vähän yhteen, mutta tulipahan käytyä läpi periaatteellisia asioita. Ja nyt hänkin tajusi, etten voi vain ottaa lisää töitä, jos en pääse mistään eroon.