Torjuntavoitto ahdistuksesta

Torjuin tänään angstia ostamalla lennot joulukuuksi. Lähden siis jouluna reissuun. Ja kyllä, ajattelin olla kerrankin myös joulun pyhät poissa. Kun kerran olen naimaton, lapseton ja miehetön, niin mitäs turhaan vanhempien nurkissa aina jouluisin notkumaan. Yhtä hyvin voin lähteä pikku seikkailuun. Lisäksi tänä vuonna on sen verran hyvät pyhät, että kannattaa hyödyntää. Viikon lomalla voi olla helposti kaksi viikkoa poissa. :)

Mietin tätä aika pitkään. Lähinnä sitä, haluanko olla yksin reissussa jouluna. Mutta tänään tuli iso ahdistus töissä, että jotain oli pakko tehdä. Painelin siis vain nettiin ostamaan lennot. Harvoin on muuten töissä ahdistanut niin paljon kuin tänään. Töissä oli harvinaisen tyhmää, presentaation tekeminen hieman vieraasta aiheesta ahdisti ja muutenkin tuntui vahvasti siltä, etten saa nykyisestä työstäni enää juuri mitään. Ja elämäni ylipäänsä junnaa vaan paikallaan. Eiliset nettitreffit eivät yhtään reipastaneet mieltä. Pikemminkin tuli aika turhautunut olo.

Kai mulla on sellainen olo, että olen viimein vapautunut häkistä, mutten osaa enää lentää. Nyt vain nökötän samalla paikalla ja melkein toivon, että häkki olisi edelleen paikallaan. Niin monta vuotta olen ollut sidottu analyysiin, enkä ole voinut tehdä isoja muutoksia. En vaihtaa työpaikkaa kovin helposti, koska sijainti on ollut tosi kätevä terapian kannalta. En vaihtaa asuntoa, koska kaikki rahat ovat menneet terapiaan. En edes hankkia työtä, jossa olisi pitänyt enemmän matkustaa, koska terapia ja matkustelu eivät sovi yhteen. Puhumattakaan mistään ulkomaille lähdöstä. Ja nyt siis toivoisin hirveästi, että elämässä joku muuttuisi. Mutten oikein vielä tiedä, mitä pitäisi tehdä. Ja mihin suuntaan lähteä. Ja siksi kai ahdistaa niin paljon. Tavallaan se on turhautumista ja toisaalta kai pelkoa. Ei haluaisi tehdä mitään "ojasta allikkoon" -ratkaisuja.

Hauskaa, mutta vähän rankkaa

Mulle ei nyt sitten tapahdu muuta kuin kielikurssia ja urheilua. Ehkä mun ajattelu on hidastunut, kun yritän tuottaa niin paljon ajatuksia vieraalla kielellä. Musta on siis tullut onnellisen tyhmä ja hidas. Jotain kehitystä sekin sentään. Onneksi ilmat ovat olleet sen verran huonot, että sisällä istuminen ei ole varsinaisesti haitannut. Mutta ehkä lomansa voisi tietenkin aloittaa vähän kevyemmin. Nyt olen aika väsynyt iltaisin ja aamullakaan ei voi nukkua niin myöhään kuin haluaa. Toisaalta herääminen ei kyllä nyt ole ollut mikään ongelma. Pikemminkin illat ovat, kun olen aika puhki. Kämppä on sekaisin eikä yhtään huvita siivota.

Sunnuntaina pääsen taas reissuun ja blogiinkin tulee taukoa. Ainakin puoleksitoista viikoksi. Varmaan sekin tekee ihan hyvää. Ihan lomalla kaikesta.

Lomalla oli NIIN ihanaa..

Nyt on sitten reissu tehty ja oli NIIN kivaa!
Onneksi on vielä tämä viikonloppu, eikä tarvitse mennä töihin. Kuten edellisen postaukseen kommentteihin kirjoitin, en miettinyt juuri mitään. En terapiaa, en töitä, en exää, en äitiä, en juurikaan mitään hankalaa inhottavaa, surullista tai vakavaa. Olin tosiaan kuin varsa kesälaitumella koko viikon. :)

Olen ollut niin paljon ulkona ja nähnyt kaikea ja rakastunut kaupunkiin, joka oli upea. Viikko oli vain niin lyhyt aika nähdä kaikkea, että rupesin jo salaa miettimään, voisinko esim. lähteä heti kesälomalla uudestaan. Vuokraisiko joku kämpän pariksi viikoksi, ehkä kuukaudeksi? Jotenkin saan niin paljon kicksejä siitä, että voin vain kadota jonnekin, ja elää jotenkin kevyemmin. Ulkomailla oleminenhan on aina jotenkin "satuelämää" verrattuna kotona olemiseen. Ei siksi, että se olisi paljon helpompaa. Kyllä vaihdossa ollessakin oli välillä tosi rankkaa. Satuelämää siksi, että voi kadota kotona olevista ongelmistaan. Voi elää kevyemmin ja jättää vanhat murheet taakse. Voi elää kuin "viimeistä kuukautta, vuotta tms." koska tietää, että aika kestää vain rajatun hetken/kauden. Kannattaa myös elää niin paljon, koska "kun on vain vähän aikaa, niin on pakko ehtiä näkemään kaiken, tekemään kaiken, kokemaan kaiken." Toki kaikki tuntuu hohdokkaammalta, kun on vain vähän aikaa. Ehkä useammassa kuukaudessa rupeaisi taas arvostaan kotimaataan enemmän. Niin mulle kävi ainakin ennen. Mutten silti voi mitään sille, että välillä olisi vain ihanaa kadota vähän jonnekin. No katsotaan mihin budjetti riittää kesällä.

Oli siis ihanaa. Ja en ole paljon analyysiä pohtinut. Vapaus on aika kivaa - ainakin maanantain duunipäivään saakka.

Blondi lomailee

Huomenna lähden sitten reissuun, joten blogia en varmaan päivittele matkan aikana. Ihanaa lähteä matkalle. Ihan huippukivaa!!!

Tänään lähinnä liihottelin töissä ja yritin jotain töitä saada tehtyä. Kaikki luulivat, että fiilikseni johtui vain matkasta ja lomasta. Mutta toki terapian päättyminen oli yksi keskeinen syy - ja nimenomaan elämäntilanteen muutos. Ja koko odotuksen loppuminen. Vähän sellainen kesänurmelle karannut varsa -olo. HIH HEI!

Palataan tunnelmiin taas lomien jälkeen. Olen muuten nähnyt nyt joka yö unia, jotka olen jopa muistanut. Mikä on kummallista, koska analyysin aikana näin/muistin unia hyvin vähän. Nyt kun analyysi loppui aloin näkemään unia. Tuskin alitajuntani on tätä muutosta vielä huomannut. Mutta silti jännä juttu.

Aika kaluttu aihe

Nyt on taas sellainen olo, että olen aika kyllästynyt koko lopettamis-asian pohtimiseen. Terapiassakin oli tänään tosi tyhjä pää -olo. On tullut käsiteltyä niin paljon kaikkea ja mitään kovin merkittävää ei ole nyt tapahtunut. Kai tämä bloginkin pito vaikuttaa siihen, että on käsitellyt aihetta varsin kattavasti ja monelta eri kantilta. Nyt alkaa olla sellainen fiilis, että ihan sama. Huvittaisi vain elää ja olla ajattelematta. Töissä on hirveä kiire ja alan olla loman tarpeessa. Tahtoisin vain matkalle ja unohtaa koko terapian. Ja lopettamisen, ja ongelmat, jotka ovat jääneet ratkomatta, ja tulevat ongelmat, jotka saattavat kaivata lisäanalyysiä.

Kun on tottunut koko ajan analysoimaan kaikenlaista omassa käytöksessään ja käymään tietynlaista jatkuvaa keskustelua itsensä kanssa, on tosi mielenkiintoista nähdä, miten se muuttuu lopettamisen jälkeen. Jatkuuko samanlainen itsensä tutkiskelu yhtä aktiivisena (usein lomillahan on saanut myös hyviä oivalluksia, vaikka onkin ollut tauolla) vai alkaako tapahtua laiskistumista? Ehkä enemmän voi olla sellainen olo, etten nyt jaksa miettiä tätä ja huvittaa vain painaa asia jonnekin. Tai sitten sitä ei vaan enää osaa, vaan miettii kuitenkin koko ajan. En tiedä. Analysoitu ystäväni (minulla on siis yksi analyysin käynyt ystävä, jonka kanssa keskustelu on ollut aina tosi hedelmällistä) sanoi, ettei ole kaivannut terapiaa. Että sen lopettaminen toi valtavasti uutta energiaa käytettäväksi muihin asioihin. Ja että hänen kohdallaan monet ongelmat ratkesivat vasta analyysin lopettamisen jälkeen. Eli ei pitäisi olla huolissaan siitä, ettei tule "valmiiksi", koska jotkut asiat vain loksahtavat vähän myöhemmin. Aika lohdullista. :)

Mutta silti jännittää, miltä tuntuu olla "tavis". Mitäs sitten kun vaan ottaa päähän, masentaa tai huolestuttaa ja pitäisi purkaa se jonnekin?

Sitten pitää ottaa vielä kantaa yhteen asiaan eli bloggaamiseen yleensä. Ehkä rupean jatkossa kirjoittamaan tälläisen viihteellisen tilitysblogin tilalta jotain henkevää ja vakavaa kunnallispolitiikkablogia tms. Paitsi, että olen siis syyllistynyt blogissani viihteellisyyteen, olen kirjoittanut myös jonnin joutavia paljastuksia omasta elämästä. Hyi minua! Jatkossa aion kirjoittaa siis vain kunnollista kansalaisjournalismia enkä mitään pateettista tilitystä. :)

Matkaa odotellessa

Onneksi on matka, jonka varasin maaliskuun loppuun. Aika lailla tasan kuukauden päähän. Odotan enemmän matkaa kuin terapian loppumista. Lopettaminen tuntuu myös kevyemmältä kun on jotain hauskaa odotettavaa.

Tilitin Terpalle eilen, että alan olla jo vähän kypsä tähän lopettamiseen. Jotenkin mun tyyppiselle kärsimättömälle ihmiselle ei sovi tälläinen 3 kuukauden hidas hivutus. Kun on kerran päätöksen tehnyt, niin sitten on tehnyt ja se siitä. Toki tykkään edelleen käydä terapiassa, se ei ole mikään ongelma. Mutta alan väsyä omaan pohdiskeluuni siitä, mitä tämä tarkoittaa elämälleni, miten kaikki muuttuu, miltä minusta tuntuu sitten huhtikuussa, kenelle puhun jne. Kun kuitenkaan ei voi tietää. 5 vuotta on niin pitkä aika ihmisen elämässä (varsinkin tässä iässä), että aika vaikea tietää, miltä minusta oikeasti tuntuu sitten. Kuinka paljon tulee ikävä. Olen muutenkin muuttunut viidessä vuodessa niin paljon, että hyvin vaikea verrata siihen minään, joka ei käynyt terapiassa.

Hassua olla taas tavis, joka ei käy terapiassa. Alkuun inhosin terapiaa, koska se oli niin rankkaa. Ja minua ahdisti sitoutua niin pitkään projektiin sekä ajallisesti että taloudellisesti. Sitten siitä tuli vain erottamaton osa elämää, jota ei pahemmin kyseenalaistanut. Nyt on taas kummallista siirtyä ns. valmiiden tapausten joukkoon. Olen vielä alle 30v. ja käynyt jo läpi psykoanalyysin. Kuulostaa jotenkin hullulta. Mitähän kaikkea sitä vielä ehtiikään.. ;)

Nyt kun on enää kuukausi jäljellä, olen ehkä luopunut ajatuksesta, että saisin vielä jotain merkittäviä oivalluksia. Pikemminkin tuntuu sellaiselta rutiinikäymiseltä. Toki voi keskittyä puhumaan aiemminkin mainituista aiheista, mutta prosessin aikana on kyllä huomannut, etteivät ne oivallukset ihan käskemällä tule. Siksi siis pientä motivaation laskua.

Haaveita ja suunnitelmia

Nyt kun terapian loppu alkaa lähestyä olen paitsi välillä epäröivä, myös haaveellisempi. Olen alkanut haaveilla projekteista, joita voisin harkita, kun taloudellinen tilanne paranee ja toisaalta kun aikaa vapautuu. Enää jatkossa en ole niin tiukasti sidottu tiettyyn paikkaan kuin terapian aikana. Jos huvittaisi lähteä ulkomaille töihin se olisi mahdollista. Tähän mennessä terapia on pakottanut pysymään paikallaan. Toki myös nykyinen työ pitää minut täällä, samoin perhe ja ystävät. Mutta vuoden, kahden pesti jossain olisi ihan mahdollinen. Työhän on kuitenkin vain työtä ja eläköityvässä Suomessa löytää varmasti jatkossakin töitä. Luulen, että opiskelujen jälkeen olisin harkinnut lähtemistä ihan vakavissani, jos en olisi ollut kaulaani myöten analyysissä. Toki oma jaksaminen ei olisi tukenut lähtemistä. Mutta olen aina haaveillut siitä, että voisin asua vielä ulkomailla uudestaan.

Toisaalta olen ruvennut haaveilemaan isomman asunnon hankinnasta. Sekin olisi mahdollista. Nyt ei toki ole mikään asunnonostajan kulta-aika, mutta ainakin voi jo rehellisesti haaveilla. Ja säästää asuntoon, kun kaikki rahat eivät mene terapiaan. Asuntoa ja työpaikkaa ei myöskään tarvitse miettiä siltä kannalta, että on mahdollisimman kätevä matka terapiaan. Nyt on nimittäin ollut kätevää kulkea. En olisi edes kuvitellut vaihtavani työpaikkaa jonnekin Espoon perukoille kun terapia sijaitsee lähellä keskustaa ja kätevien yhteyksien päässä nykyisestä duunista. Kulkeminen olisi ilman autoa mennyt liian vaikeaksi. Ja autoon ei todellakaan ole ollut varaa.

Olen alkanut haaveilla myös pidempien matkojen toteuttamisesta. Jos en muuta ulkomaille, voisin sentään lähteä jonnekin reissuun vaikka kuukaudeksi. Jos loma vain töistä järjestyisi. Viimeiset 5 vuotta olen ollut samaan aikaan lomalla kuin analyytikko. Ihan jotain pidennettyjä viikonloppuja lukuunottamatta. Analyytikko on toki ollut lomalla eri aikaan kuin minä. Hänellä on melko paljon lomaa, mutta itse olen yrittänyt järjestää lomani niin, että monia korvaustunteja ei tarvitsisi järjestää.

Toki lopettaminen edelleen mietityttää. Mutta myös riemastuttaa. Näkee uusia mahdollisuuksia avautuvan. Tietynlainen kurinalaisuus elämässä hellittää ainakin hetkeksi.