Taas asteen verran rauhallisempaa

Äiti oli soittanut, mutta olin juuri kaupassa. En soittanut vielä takaisin. En jaksanut. Muuten alkaa taas rauhoittua. Flunssa/a-virus/mikä onkaan alkaa vähän hellittää ja olen ollut taas töissä. Toisaalta hyvä, että pystyin flunssan varjolla olemaan poissa töistä alkuviikon, koska olin henkisesti niin väsynyt, rikki ja pihalla. Nyt kun olen taas saanut itseni vähän enemmän kasaan, on taas ok olla töissä. Saa muuta ajateltavaa ja elämä tuntuu taas vähän normaalimmalta. Enemmän omalta. Mua rauhoittaa aina se, että mun oma elämä on kuitenkin aika hyvin. Kaikki ei ole niin kauheaa, eikä äidistä riippuvaista. On sähköposteja, joihin on pakko vastata. On asioita, joihin pitää ottaa kantaa. On laskuja, jotka pitää tiliöidä, on kolleegoita, jotka kyselevät. On palavereja, joihin on pakko mennä. Vaikka lopun ajan leijuisi jossain, ajatukset yleensä löytävät neutraaleimmille vesille. Se helpottaa.

Olen mä toki alkanut surulaihduttaa. Aina kun mulla on kriisi, niin mä kontrolli-/surulaihdutan. Ehkä se tuo jotain järjestystä. Kun pari päivää menee minimiravinnolla, niin sitä on sitten helppo jatkaa vähän aikaa. Tulee hallinnan tunne ja onnistumisen elämyksiä siitä, että vaaka näyttää vähän paremmin. Kipeänä ei voi urheilla, joten ei ole pakko myöskään syödä normaalisti. No, niin kauan kun on normaalipainoinen, ei ole kyse mistään ongelmasta. Mä olen ihan liian tasapainoinen, että se kestäisi pitkään. Erojen jälkeen yleensä kyllästyn jossain vaiheessa. Tulee sellainen olo, että paskaakos tuon takia itseäni näännytän. Ihan hullu ja turha äijä. Ja laihdun ehkä 3 kiloa, josta yksi tulee nopeasti takaisin. No nyt ei ole ollut kyllä nälkäkään. Osittain se on ihan psykologistakin, kun on riittävän ahdistunut olo, ei vaan huvita syödä.

Onneksi on terapia

Juuri näiden viikonloppujen jälkeen kaipaan eniten terapeuttia. Normaali arkihan sujuu ihan hyvin, mutta pahimmat äiti-kriisit on ihana kaataa jonkun toisen niskaan. Niistä tulee vähän pienempiä kriisejä. Jäsenneltäviä ja pureskeltavia. Ystävien kanssa en edelleenkään oikein osaa äitiin liittyviä tunteita jakaa. Se, että äitini hallusinoi jonkun tappamisesta tuntuu jo itsellekin liian raskaalta käsitellä saati sitten jaettavaksi. Vaikka toki kyseessä oli vain ohimenevä harha, eihän häntä muuten olisi pois päästetty. Ääniä äiti nyt on kuullut aika ajoin vuosikaudet. En minä niidenkään sisältöä tiedä, ja ketään hän ei ole koskaan oikeasti vahingoittanut. Toki aggressiivista käytöstä oli lapsuudessani, mutta sekin oli enemmän esineisiin kuin ihmisiin kohdistuvaa. Lääkityksen alaisena äitini on lempeä ja kiltti.

En oikein tiedä, kuinka suuri moraalinen velvollisuus lapsilla on huolehtia vanhemmistaan, jos nämäkään eivät ole huolehtineet heistä? Toisaalta minun kohdallani ei ole kyse siitä, etteikö äiti olisi halunnut. Hän on halunnut aivan liikaakin ja yrittää vieläkin, vaikkei keinoja aina olisikaan. Suru lasten menetyksestä on niin tolkuton ja vielä sairauden muovaama, että sen käsitteleminen muun perheen kanssa on ollut täysin mahdotonta. Sen painon alla on sitten unohtunut myös se toinen kipu. Lasten suru äidin menetyksestä. Siitä ei sitten juurikaan puhuta.

Onks ollut mitään miesjuttuja?

Ei. Eipä ihmeemmin. On se vaan kumma, etten ole tavannut elämäni suurta rakkautta tai vain seikkaillut kukasta kukkaan samalla kun lopetan terapiaa. Ja panikoin äidistä. Ahdistun äidistä. Vaihdan pomoa ja teen hulluna töitä. Kuinka ihanaa olisi, jos olisi vain varaa liihottaa miehestä toiseen, mutta kun kaikilla ei vaan ole sitä vaihtoehtoa.

Ton viime viikonlopun jälkeen mä en enää tiedä, mitä voin vastata. Pystynkö olemaan korrekti ja ohittamaan aiheen. Mulla on muutamia ystäviä, joiden kanssa käydään tää sama keskustelu joka s..nan kerta kun nähdään. Kuin maailmassa ei mitään muuta olisi kuin miehiä, seksiä, seikkailuja, poikia, juttuja, pokausta, bileitä, pikkutoppeja, tanssilattioita ja drinkkejä. Ei ole varsinkaan jos on sinkku. Mä olen niin väsynyt siihen. En siis bileisiin vaan siihen, että mun pitää selittää, miksi ei ole ollut mitään. Kun ei vaan ole ollut aikaa, energiaa, voimia, mitään annettavaa kenellekkään, kiinnostanut tavata ketään ja vielä kipeäkin. On se niin helvetin kumma, että munkin elämäntilanteessa on muutakin mietittävää kun bileet ja pojat. Välillä vain toivoisi, että jos on joku Jumala, niin se tiputtaisi mun rakkaat, pinnalliset bimboystävät pääedellä johonkin isoon, syvään ojaan, jossa ne sitten heräilisivät aika nopeasti.

Äidin kanssa kaikki on aina äidin ehdoilla. Mun sairastuminenkin (siis kuumeeseen sunnuntaina) menee äidin ehdoilla. Äiti panikoi, äiti käskee jäädä hänen luokseen sairastamaan kuin pienen lapsen (äiti tää on vain kuumetta, kyllä se ohi menee), äiti soittaa joka päivä, koska pelkää, että tukehdun. Ei tule ääntä = tukehdun. Äiti soittaa siskolle, koska pelkää, että tukehdun. Niin tukehdunkin. Tukehdun äitiin. Äiti käskee minun tulla moneksi viikoksi kesällä lomailemaan hänen luokseen ja loukkaantuu kun en innostu. Äiti ei halua ymmärtää, että olen aikuinen, äiti haluaa antaa minulle lahjoja ja ostaa sukat kokoa 34-36. Oma kokoni on 39. Äidin 40. Samoin siskon.

Äiti on aina halunnut, että jättäisin työni ja muuttaisin maalle. Koska hän ei viihtynyt kaupungissa, minäkään en saisi viihtyä. Minun ystäviäni hän ei hyväksy ja on heille mustasukkainen, koska he vievät minut pois hänen luotaan. Annan aikaani ystäville, mutten äidille. Minun pitäisi opiskella toinen tutkinto, koska äitikin halusi. Äiti ei ollut tyytyväinen ensimmäisessä ammatissaan. Siksi hän oli lähes pettynyt kun kuuli minun viihtyvän työssäni. Äiti haluaa omistaa kaiken, päättää kaiken, tunkea liian lähelle tuntematta lapsiaan oikeasti. Kun minut jätettiin viimeksi, äiti totesi ykskantaan puhelimessa. "Sinä olet vain liian kranttu!" Iskin luurin korvaan enkä käynyt yli puoleen vuoteen.

Suhteeni äitiin on kai vieläkin murrosikäisen tasolla. Väittelemme, riitelemme, haluan päästä mahdollisimman kauaksi äidistä useimmiten. Häpeän häntä, kun kuljemme kadulla. Kun olin murrosiässä yritin pelastaa äidin alkoholilta. Olla hänen äitinsä. Ehkä pääsemme vielä joskus ohi tämän vaiheen. Ehkä kun minulla joskus on mies ja perhe, äiti sallii minun elää omaa elämääni ja olla aikuinen. Äiti ei muuten koskaan kysy, olenko tavannut ketään. Ei, koska sitä hän pelkää. Olisi vielä joku muu, joka erottaisi hänet minusta.

Väsynyt, turtunut, kipeä

Eilen oksensin kaiken syömäni. Senkin vähän, mikä meni alas. Tänään on ollut jo fyysisesti parempi päivä. Toisaalta olen sitten tuijottanut tapetteja eilisenkin edestä. Äidin luona kaikki oli nyt hyvin, mutta rupesi ahdistamaan niin paljon, etten voi enää olla siellä jatkossa kahta yötä. En vain kestä sitä möykkyistä sohvaa, en sitä, etten nuku, en äitiä, en miesystävää, haluan vain pois.

Äiti oli mennyt marraskuussa niin sekaisin, ettei ollut edes tuntenut avomiestään ja ollut suljetulla useamman viikon. Sitten lähes 3 kk sairaalassa avoimella puolella. Siinä ei ole mitään uutta, mutta sitä ei vain ole tapahtunut vuosiin. Siinäkään ei ole mitään uutta, että on paranoideja oireita. Mutta näin pahoja ne eivät ole olleet vuosiin. Vaihdevuodet kai sekoittavat. Miesystävä sanoi, etteivät voineet päästää äitiä pois sairaalasta, koska hän oli sanonut, että hänen on käsketty tappaa joku. Nyt miesystäväkin tuntui olevan peloissaan. Oli kysynyt äidiltä, ettei kai ne ole käskenyt sun häntä tappaa. Äiti oli vastannut, ettei tietenkään. Mä en enää jaksa. Mä en halua tätä enää.

Ulospäin kaikki vaikutti olevan aika normaalia. Nyt lääkitys on ok, ja äiti käy psykiatrilla tiuhaan tahtiin. Silti mun teki mieli vain kadota sieltä. Mä en enää jaksa tätä. Mä en halua ottaa vastuuta kenestäkään. En jaksa, en pysty. En voi vahtia, mitä joku satojen kilometrien päässä asuva mielisairas saa päähänsä tehdä tai olla tekemättä. Mä en voi muuttaa sinne, mä en voi vahtia sitä, ja olen raukkamainen. Ja jätän kaiken vastuun miesystävälle. Niin kauan kun mun ei ole pakko tehdä mitään mä suljen korvat ja leikin etten ymmärrä. Leikin, että se ei kosketa mua. Mä olen asunut eri paikkakunnalla mun äidin kanssa siitä asti kun menin kouluun. Mä en voi nyt yhtäkkiä ruveta elämään sen ehdoilla. Mutta pelottaa silti, että se vielä joku päivä koittaa vahingoittaa itseään tai muita.

Äitiä tapaamaan

Nyt tulee pikapostaus, kun kello on jo niin paljon. Mutta olen nyt sitten viimeinkin menossa äidin luo viikonloppuna. Hän on siis vihdoin pääsemässä pois sairaalasta, ja on toki välillä ollut viikonloppuja lomilla. Kaikki tuntuu olevan aika hyvin. Miksi en ole käynyt kertaakaan näiden kahden kuukauden aikana on toki hyvä kysymys, mitä olen miettinyt itsekin. Ja mistä olen tuntenut syyllisyyttä. Ja mitä varmaan koen tarpeelliseksi jotenkin selitellä, kun tästä nyt kirjoitan.

Yksi syy on se, että välimatka on aika pitkä ja olen koko ajan luullut äidin pääsevän aiemmin pois. Eli olemme molemmat ajatelleet, että tulen sitten viikonlopuksi, kun hän pääsee pois. No nyt hoito sitten venyikin paljon pidemmäksi kun oli suunniteltu tai aluksi luultiin. Ollaan puhuttu puhelimessa, että ehkä ensi viikonloppuna tai kahden viikon päästä. Ja sitten minulla onkin ollut juuri menoa, kun äiti on päässyt lomille. Tai hän ei olekaan päässyt lomille. Tai jotain. Nyt olen kuitenkin menossa. Äidilläni on sentään miesystävä, eli ihan yksin hän ei ole ollut. (taas selittelyä).

En tiedä, selviäisikö tämä suhde ikinä analyysissäkään, vaikka kävisin vielä lisävuosia. Normaalia siitä ei tule. Väliinpitämätön se ei ole, muttei myöskään kovin läheinen. Ehkä huolestunut on ollut viime aikoina kuvaavin sana. Ja toisaalta väsymys. Väsymys siihen, että mikään ei ikinä muutu.

Haaveita ja suunnitelmia

Nyt kun terapian loppu alkaa lähestyä olen paitsi välillä epäröivä, myös haaveellisempi. Olen alkanut haaveilla projekteista, joita voisin harkita, kun taloudellinen tilanne paranee ja toisaalta kun aikaa vapautuu. Enää jatkossa en ole niin tiukasti sidottu tiettyyn paikkaan kuin terapian aikana. Jos huvittaisi lähteä ulkomaille töihin se olisi mahdollista. Tähän mennessä terapia on pakottanut pysymään paikallaan. Toki myös nykyinen työ pitää minut täällä, samoin perhe ja ystävät. Mutta vuoden, kahden pesti jossain olisi ihan mahdollinen. Työhän on kuitenkin vain työtä ja eläköityvässä Suomessa löytää varmasti jatkossakin töitä. Luulen, että opiskelujen jälkeen olisin harkinnut lähtemistä ihan vakavissani, jos en olisi ollut kaulaani myöten analyysissä. Toki oma jaksaminen ei olisi tukenut lähtemistä. Mutta olen aina haaveillut siitä, että voisin asua vielä ulkomailla uudestaan.

Toisaalta olen ruvennut haaveilemaan isomman asunnon hankinnasta. Sekin olisi mahdollista. Nyt ei toki ole mikään asunnonostajan kulta-aika, mutta ainakin voi jo rehellisesti haaveilla. Ja säästää asuntoon, kun kaikki rahat eivät mene terapiaan. Asuntoa ja työpaikkaa ei myöskään tarvitse miettiä siltä kannalta, että on mahdollisimman kätevä matka terapiaan. Nyt on nimittäin ollut kätevää kulkea. En olisi edes kuvitellut vaihtavani työpaikkaa jonnekin Espoon perukoille kun terapia sijaitsee lähellä keskustaa ja kätevien yhteyksien päässä nykyisestä duunista. Kulkeminen olisi ilman autoa mennyt liian vaikeaksi. Ja autoon ei todellakaan ole ollut varaa.

Olen alkanut haaveilla myös pidempien matkojen toteuttamisesta. Jos en muuta ulkomaille, voisin sentään lähteä jonnekin reissuun vaikka kuukaudeksi. Jos loma vain töistä järjestyisi. Viimeiset 5 vuotta olen ollut samaan aikaan lomalla kuin analyytikko. Ihan jotain pidennettyjä viikonloppuja lukuunottamatta. Analyytikko on toki ollut lomalla eri aikaan kuin minä. Hänellä on melko paljon lomaa, mutta itse olen yrittänyt järjestää lomani niin, että monia korvaustunteja ei tarvitsisi järjestää.

Toki lopettaminen edelleen mietityttää. Mutta myös riemastuttaa. Näkee uusia mahdollisuuksia avautuvan. Tietynlainen kurinalaisuus elämässä hellittää ainakin hetkeksi.

Viikonloppuväsymystä

Olin eilen bileissä, ja nyt vaan hyydyttää. Toisaalta viikko oli niin rankka, että sekin selittää aika paljon vähemmän hehkeää oloa. Aina kun stressi lisääntyy, uni vähenee. Suurin osa öistä meni viidellä kuudella tunnilla ja sen tuntee taas kyllä kropassaan. Onneksi pahin kriiseily töissä alkaa mennä ohi ja on vaan ihan pakko keskittyä töiden tekemiseen eikä esimiehen vaihdoksen murehtimiseen.

Ehkä terapian isoin etu on ollut se, että pettymysten ja kriisien yli selviää paljon nopeammin kuin ennen. Otti tosi paljon päähän, mutta kun vaan asiat harmittaa, niin niiden yli pääsee nopeammin. Mua on stressannut vähän muutkin asiat, kuin terapian loppuminen ja pomon vaihdos. Olen kärsinyt urheiluvammasta aika pitkään, mikä haittaa harrastuksia ja tuntuu ihan fyysisenä kipuna, jos urheilen yhtään reippaammin. Lisäksi rahatilannekin on ollut aika nihkeä, kun terapia tulee vaan niin kalliiksi. Vaikka kuinka olisi töissä ja tienaisi kohtuudella, tuntuu jatkuvasti siltä, että on rahat lopussa. Jotenkin terapian lopettaminen helpottaa, koska sitten on taloutta paljon helpompi suunnitella. Muista kuluista on helpompi tarpeen vaatiessa joustaa ja tinkiä, mutta terapia ei jousta ikinä mihinkään. Se vain aina on, ja sinne kantaa aina rahaa. Lisäksi tälle kuulle tulee 6 viikon maksut eli lähes 800 euroa terapiaan peruselämisen ja laskujen lisäksi. HIH HEI. Säästötkin on aika hyvin tullut tuhlattua tässä vuosien varrella, että ihan valtavaa joustovaraa ei vaan enää ole.

Mutta kirjoituksen idea ei siis ollut ruikuttaa rahasta vaan se, että nyt kuitenkin nopeammin lopettaa surkuttelun ja rupeaa vaan hommiin. Ei jää kiinni sellaiseen "minulle aina käy huonosti ja minua aina kohdellaan paskasti." Yrittää ehkä löytää niitä hyviäkin juttuja tilanteesta ja menee vaan eteenpäin. Tottakai harmittaa ja on tietty suruaika, jos tulee pettymyksiä. Muttei jää niihin kiinni samalla tavalla kuin ennen.