Äitiä tapaamaan

Nyt tulee pikapostaus, kun kello on jo niin paljon. Mutta olen nyt sitten viimeinkin menossa äidin luo viikonloppuna. Hän on siis vihdoin pääsemässä pois sairaalasta, ja on toki välillä ollut viikonloppuja lomilla. Kaikki tuntuu olevan aika hyvin. Miksi en ole käynyt kertaakaan näiden kahden kuukauden aikana on toki hyvä kysymys, mitä olen miettinyt itsekin. Ja mistä olen tuntenut syyllisyyttä. Ja mitä varmaan koen tarpeelliseksi jotenkin selitellä, kun tästä nyt kirjoitan.

Yksi syy on se, että välimatka on aika pitkä ja olen koko ajan luullut äidin pääsevän aiemmin pois. Eli olemme molemmat ajatelleet, että tulen sitten viikonlopuksi, kun hän pääsee pois. No nyt hoito sitten venyikin paljon pidemmäksi kun oli suunniteltu tai aluksi luultiin. Ollaan puhuttu puhelimessa, että ehkä ensi viikonloppuna tai kahden viikon päästä. Ja sitten minulla onkin ollut juuri menoa, kun äiti on päässyt lomille. Tai hän ei olekaan päässyt lomille. Tai jotain. Nyt olen kuitenkin menossa. Äidilläni on sentään miesystävä, eli ihan yksin hän ei ole ollut. (taas selittelyä).

En tiedä, selviäisikö tämä suhde ikinä analyysissäkään, vaikka kävisin vielä lisävuosia. Normaalia siitä ei tule. Väliinpitämätön se ei ole, muttei myöskään kovin läheinen. Ehkä huolestunut on ollut viime aikoina kuvaavin sana. Ja toisaalta väsymys. Väsymys siihen, että mikään ei ikinä muutu.

Mielisairaalaan ei jouduta, sinne päästään

Joulu on ylihuomenna. Äiti pääsee sairaalasta kotiin illalla ja menee takaisin tapaninpäivänä. Sovittiin, etten nyt lähde resuamaan sinne vaan tulen sitten kun hän todennäköisesti parin viikon päästä pääsee kokonaan takaisin kotiin. Onneksi on miesystävä, joka on läsnä ja viettää äidin kanssa joulun. Miesystävä, joka tukee kun lapset asuvat kaukana, ja joka soittaa sairaalaan, kun tilanne menee riittävän pahaksi.

Välillä mietin, voisinko joskus vastata ystävien kuulumiskyselyihin, että ihan hyvää, mutta äiti joutui taas sairaalaan. Ensimmäistä kertaa sitten terapiani aikana. Ensimmäistä kertaa vuosiin. En voi.

Totuus on ensinnäkin se, ettei sairaalaan jouduta, sinne päästään, kuten Anna-Leena Härkönen kirjoitti siskonsa itsemurhasta kertovassa kirjassa Loppuunkäsitelty. Niin kauan kun äiti on sairaalassa, kaikki on periaatteessa ihan okei, under control. Mielisairaala on ihan jees jos vaihtoehtona on jokin seuraavista vaihtoehdoista. a. Äiti on jossain kateissa, mutta kukaan ei tiedä missä b. Äiti on lopettanut lääkkeet, eikä kukaan soita kontrollikäynnille (avohoitohan on usein ihan vitsi - voit itse hoidattaa itseäsi jos huvittaa. Jos lopetat, ketään ei kiinnosta.) ja aikoo esim. myydä asuntonsa. c. Äidin lääkitys on niin sekaisin, huono, epäonnistunut, epäsopiva, että sivuoireet ovat ihan hirveitä. Mikä yleensä johtaa siihen, että lääkitys keskeytyy tai siitä pidetään ainakin taukoa.

Toiseksi en vain jaksa puhua kyseisestä aiheesta suurimman osan ihmisten kanssa. En vain jaksa. Lisäksi se kuulostaa liian traagiselta, raskaalta ja ahdistavalta. Lisäksi totuus on, että huolimatta minun ahdistuksestani, äidillä on kaikki ihan hyvin. Tällä kertaa hän itse ottaa sairaalassaolon jotenkin rennommin. Soittelemme aika usein ja juttelemme kaikenlaista. Ehkä äidiltä meni vain yli 20 vuotta aikaa hyväksyä oma sairautensa. Nyt kun hän on sen viimein hyväksynyt, kaikki on hiukan kevyempää. Ei sairaalaa tarvitse pelätä vaan sitä, että sinne ei pääse. Että apua ei riitä kaikille tarvitseville.