Ristiriitaisia tunteita

Satuin tällä viikolla samaan tilaisuuteen kuin exän nykyinen. Olemme vähän niin kuin samalla alalla. Hän ei tiedä minua, mutta minä nyt sattuneista syistä tiedän, missä hän on töissä ja olen nähnyt jonkun kuvan joskus. Eli nyt sitten törmäsin häneen reaalielämässä. Onneksi meitä ei kuitenkaan esitelty toisillemme, se olisi ollut aika kummallinen tilanne. En voinut kuitenkaan välttää kiusausta tarkastella häntä sivusta. Tietenkään en halunnut sanoa hänelle mitään. Ei ole minun asiani kertoa hänelle mitään, eikä ole muutenkaan minun tapaistani sotkeentua muiden ihmisten parisuhdeasioihin. En nyt kuitenkaan ole viemässä hänen miestään, vaikka jotain olisi aiemmin tapahtunutkin. Mutta aika outoa se oli silti.

Kai sitä aina vähän vertaa itseensä exien nykyisiä, miettii, millaisen naisen hän valitsi minun tilaltani. Ihan söpö tyttö, ei mitään pahaa sanottavaa, ilmeisen fiksu. Ei ansaitsisi miestä, joka edelleen lähettelee facebook -viestejä toiselle naiselle. Silti en voi pitää exää ihan kusipäänä, vaikka tuon tytön kannalta se onkin toki paskaa. Pettäminen on paha asia, mutta niin on myös valehtelu, toisen henkinen alistaminen, kylmyys, nolaaminen muiden läsnäollessa, vastuuttomuus, itsekkyys jne. Monin tavoin voi loukata rakkaintaan, mutta silti julkinen mielipide nostaa synti numero ykköseksi aina pettämisen. Aina kysytään katkeaako suhde pettämiseen, voiko sen antaa anteeksi. Onko hullu, jos antaa anteeksi? Mitään selvää vastausta ei tietenkään ole. Mutta ehkä olisin silti mieluummin yhdessä miehen kanssa, joka paneskelee pari kertaa jonkun kanssa, joka on silti muuten lämmin, ystävällinen ja kohtelee minua arvostavasti. Ja tekee kiltisti kotitöitä. :) Toki parasta olisi löytää joku täydellinen. Niitä kun on usein vain aika vähän tarjolla, harvoin edes olemassa.

"Kuin lähettäisi lapsensa maailmalle.."

Onhan se aina haikeaa, tuumasi Terppa, kun kysyin häneltä, miltä lopettaminen hänestä tuntuu. En niinkään vain omalla kohdallani vaan yleisesti. "On se ero molemmin puolin ja tuntuu haikealta aina. Se on vähän kuin lähettäisi lapsensa maailmalle." Ja mulle tuli niin vaikea olo, että vaihdoin puheenaihetta. Tai ainakin kevensin hieman. Olo oli lähinnä jotenkin hankala, koska keskustelusta tuli yhtäkkiä kovin intiimi.

Olen loppujen lopuksi puhunut aika vähän tunteistani Terppaa kohtaan. Olen toki kertonut, että mielestäni alusta saakka meillä synkkasi ja pidin hänen pirteästä olemuksestaan. Ja kun hän oli jonkun aikaa sairaslomalla, olin toki hieman huolestunut. No silloin ei kuitenkaan ollut kyse mistään vakavammasta onneksi. Eli olen toki kertonut hänelle monia positiivisia asioita, mutta olen kuitenkin nähnyt suhteemme, ja erityisesti hänen suhteensa minuun, ammatillisena. Eli en todellakaan odotakaan, että Terppa kyynelehtisi perääni. Ja itsekin olen kuvitellut olevani kuitenkin normaali ja reipas viimeisellä kerralla. Nyt jotenkin heräsin siihen, että se voi ollakin tunnetasolla haikeaa molemmin puolin.

Kaipa kyse oli taas siitä, että unohdan aina niin helposti, että joku läheiseni saattaa olla minusta huolissaan, kaivata tai muuten miettiä jaksamistani. Kaipa se on aika pitkäkestoinen jäänne lapsuudesta. Yllätyn aina, kun joku näyttää äkkiseltään tunteitaan tai osoittaa huolehtivansa. Liikutun myös hyvin helposti saatuani empatiaa, koska en yleensä osaa odottaa sitä. Vaikka toki järkitasolla tiedän, että ystäväni ja perheenjäseneni välittävät minusta ja rakastavat minua, silti minun on jotenkin vaikea muistaa sitä. Hyvin helposti mietin asioita vain itseni ja oman selviämiseni kannalta (esim eroaminen exästä), miettimättä juurikaan, miten toinen sen kokee. Kuvittelen kai, ettei se toiseen juurikaan vaikuta. Oikeastaan nyt vasta heräsin miettimään ensimmäistä kertaa, että ero voi olla kurjaa jopa Terpalle. Ajatella, jos on työskennellyt jonkun kanssa yli 5 vuotta, niin lopettaminen voi olla haikeaa. Vitsi mikä neronleimaus. Pikemminkin normaalia käytöstä..

Kai tässä edelleen on työstettävää ja mietittävää. Nyt jo tiedostan aika paljon, kunhan vain saisi ajatukset juurrutettua jotenkin paremmin omaan elämään ja toimintaan. Hieman mietityttää ja pelottaa se, kuinka kova mun maailma pohjimmiltaan on. Kun kuvittelen, että kukaan muu ei välitä tai ketään ei kiinnosta. Ei siis mikään uusi tunne, samaa mietin mm. erotessa viimeksi. Silloinkin luulin vilpittömästi olevani ainoa, johon sattui. Vaikkei se niin musta-valkoista ole koskaan.

Eron käsittelyä edelleen

Henkinen eroon valmistautuminen on kummallista. Enää ei oikeastaan huoleta oma selviytyminen vaan ylipäänsä tuntuu kurjalta ja oudolta, etten ENÄÄ KOSKAAN näe Terppaa. Haikeaa ja outoa. Harvaa läheistä ihmissuhdetta kuitenkaan lopettaa mihinkään ystävälliseen kättelyyn. Eroja tulee, mutta usein exienkin kanssa on pitänyt jotain yhteyttä eron jälkeen tai ainakin yrittänyt. Ystävyyssuhteet hiipuvat, mutta niissäkin on aina yhteydenoton mahdollisuus. Sen kun kilauttaa ja pahoittelee omaa kiireisyyttään/passiivisuuttaan. Tietenkin aina voi palata takaisin terapiaan, mutta silloin on aina jonkunlainen ongelma tai kriisi, mitä en nyt ensisijaisesti toivo itselleni, vaikka niitä varmasti jatkossa tuleekin. Olisi hullua toivoa itselleen isoja ongelmia vain voidakseen palata takaisin Terpan helmoihin. Eli ei auta kuin selvitä erosta. Ja sitä ennen pitää keksiä lahja.

Mitä Terpalle lahjaksi..?

Jotain olisi kiva antaa, kun lopetan analyysin muutaman viikon päästä. En vain oikein tiedä mitä. Jouluna olen yleensä vienyt kukan, mikä on ollut toimiva ratkaisu. Terppa on tykännyt, eikä ole vaatinut suurta innovatiivisuutta minulta. Kukka nyt on hyvä lahja kenelle vain naiselle, miksei miehellekin. Nyt kun lopetan, pitäisi kuitenkin antaa jotain vähän erilaista, ehkä jotain persoonallisempaa. Vaikea vain ostaa lahjaa ihmiselle, jota ei oikeastaan tunne ja jonka harrastuksista ja kiinnostuksista ei tiedä. Viiden vuoden jälkeen en todellakaan tiedä, mistä hän pitää ja mistä ei.

Puhuin aiheesta psykologitutun kanssa, joka on itsekin terapeutti, muttei siis analyytikko ja hän ehdotti, että veisin Freudin kuvan kehystettynä. "Siitä se varmaan tykkäis!" Olin vähän, että laitan harkintaan, mutta.. Ehkä tykkäisikin, mutta eikö lahjan pitäisi myös kertoa jotain antajastaan? Mä en oikein itse näe itseäni kehystämässä Sigmundia ja antamalla sitä kenellekään tervejärkiselle ihmiselle lahjaksi kuin korkeintaan piloillani. Varsinkaan kun munkaan analyytikkoni ei edusta kaikkein perinteisintä koulukuntaa. Itse olen miettinyt jotain vähän tavanomaisempaa kuten jotain kirjaa tms. Ei saisi olla liian kallis, mutta ehkä kuitenkin enemmän kuin 8-10 euron hyasintti-istutus tai joulutähti tms., joita olen tähän asti vienyt. No täytyy miettiä. Ehdotuksia otetaan vastaan.

Kolmenkympin kriiseilyä

Terapian loppuminen on iso muutos, jota miettiessä olen pohtinut aika paljon kaikkea muutakin kuten perheenperustamista, työuraa, rakkautta ja parisuhdetta, omaa ikää, omia tavoitteita yms. Jotenkin olen alkanut herätä siihen, etten ole enää ihan nuori, vaikken oikein osaa määritellä, mitä sen tulisi tarkoittaa minulle. Biologinen kello ei vielä pahemmin tikitä, mutta jotenkin mietityttää, että parin kolmen vuoden päästä tilanne voi olla jo toinen. Sitten voi ollakin jo sellainen olo, että haluan lapsen ja asettua. Jos ei ole silloinkaan ketään, fiilis voi olla vähän kurja. Toisaalta olen ajatellut, että adoptio on ihan realistinen vaihtoehto, jos ikä alkaa tulla joskus vastaan omien lasten osalta. En tosin usko, että masennusdiagnoosi ja pitkä psykoterapia ovat mikään meriitti adoptiovanhemmalle. Vaikkakin silloin diagnoosista olisi jo reippaasti yli kymmenen vuotta ja terapiankin lopettamisesta aikaa.

Periaatteessa vielä ei ahdista, koska tiedostan kyllä, että kaikkien ei tarvitse elää minkään yleisen kaavan mukaan ja hankkia kahta lasta ja taloa. Enkä ole koskaan siihen muottiin oikein hinkunutkaan. Kuitenkin alan olla hieman liian aikuistunut ja analysoitu olemaan "muka-huoleton bileprinsessa", joka olin 4-5 vuotta sitten. Samalla olen liian nuori ollakseni "itsenäinen aikuinen nainen, joka harrastaa kulttuuria ja toimii tätinä siskojen ja ystävien lapsille." Toki yllä kuvatut ovat stereotypioita, mutta tällä hetkellä olen kai jotenkin kyllästynyt. Kun oma ystäväpiiri vakiintuu ja meno rauhoittuu, pitäisi löytää oma tapansa toteuttaa itseään ja olla aktiivinen. En voi elää enää samaa elämää kuin 20+ vaiheessa, mutten kuitenkaan halua jämähtää kotiin ja pariskuntatilaisuuksiin olematta pariskunta. Helppo vaihtoehto on paeta töihin, muttei sekään yksinään riitä. Samalla olen vähän kyllästynyt Helsingin baareihin ja yöelämään, kyllästynyt jonnin joutaviin suhteisiin ja turhaan alkoholin kittaamiseen. Ehkä pitäisi vain vaihtaa vähän maisemaa ja häipyä jonnekin pariksi vuodeksi.. Harmi vain, että duunissa on liian kivaa, jotta sitä huvittaisi jättää nyt.

Vain 5 kertaa jäljellä

Käsittämätöntä, mutta totta. Pääsiäisen takia jää yksi terapiakerta pois, joten kävin viime viikolla yhden extrakerran. Kuun vaihteessa sekä minä että terppa ollaan matkalla. Ihan hullua, että kohta se oikeasti loppuu. Rupesin laskemaan tänään jäljellä olevia tunteja ja tajusin, että ohi on.

En ole paljon miettinyt omia asioita ennen kuin eilen. Energiaa on mennyt töihin, mummon hautajaisjärjestelyihin, urheiluun (aiemmin mainittu urheiluvamma alkaa olla paremmalla tolalla ja pystyn taas treenaamaan vähän enemmän ja kovempaa :) ja siskon asioiden miettimiseen yms. Tuntuu, että monilla muilla ihmisillä tapahtuu myös nyt aika paljon, joten omat murheet/asiat eivät ole nyt olleet niin paljon pinnalla. Olin siskolla eilen, mietittiin hautajaisia, valuttiin sohvalla telkkarin ääressä ja puhuttiin paljon. Tulin vasta tänään kotiin.

Näin viime yönä unta aiheesta, josta en ole tähän blogiin pahemmin kirjoitellut, eli exästä. Unessa olivat samat ristiriidat kuin omassa päässäkin. Kai sitä edelleen on ihan liikaa tunteita, vaikkei pitäisi. Seurustelimme/hengailimme noin 5 vuotta sitten. Juttu oli aika lyhyt ja loppui monesta syystä. Oli niin paljon kaikkea, olin juuri mennyt terapiaan ja ihan rikki ja pihalla, tein gradua ja stressasin kaikesta. Exä teki hulluna töitä ja oli aika paljon vanhempi, joten halusimme kai aika eri asioita. Erottiin kuitenkin sovussa, jotenkin hyvin nätisti, jonka seurauksena mulle jäi jokin kummallinen idealisointi ja pitkäkestoinen ikävä. Vuosien varrella ollaan törmäilty satunnaisesti ja aina ovat sisuskalut heittäneet puolivolttia, vaikka olen tiennyt, ettei pitäisi. Hullua haluta ihmistä, josta on jo ajat sitten eronnut ja joka on myös ajat sitten löytänyt toisen.

No viime kesänä sain yllättävän puhelun, nähtiin, vietettiin yö yhdessä, oli pelottavan hyvä olla. Ja toisaalta ihan kauhean ristiriitaista. Kun ei halua rakastaa ketään varattua eikä sotkeentua muiden suhteisiin. Se jäi siihen kertaan vakaalla päätöksellä, josta tosin luistettiin taas loppuvuodesta. Nyt ei olla nähty, mutta mailia on toki helppo joskus laittaa. Tyhmä minä. Idiootti minä. Hassua, että nyt kun lopetan terapian mietin edelleen samaa miestä kuin aloittaessani analyysin. Onneksi en ole sentään koko viittä vuotta haikaillut vaan oikeasti myös seurustellut toisen ihmisen kanssa ja tapaillut aika montaa muuta. Silti on välillä sellainen olo, että olen vain palannut lähtöruutuun. Paljon tasapainoisempana toki, mutta parisuhteen osalta silti lähes samassa tilanteessa kuin aloittaessani. Silloin tosin olimme molemmat vapaita ja ihastuneita, eli tilanne oli jotenkin parempi. Nyt mulla on edelleen tunteita ja toinen lähinnä ahdistelee omassa suhteessaan ja on masentunut, juo liikaa ja onneton.

Rakkaat mummot

En ole varmaan ikinä osallitunut niin moniin kirkollisiin toimituksiin kuin viimeisen vuoden kuluessa. On ollut häitä ja hautajaisia ja yhdet ristiäiset. Ja lisää siis tulossa. Mummoni kuoli eilen oltuaan lähes 10 vuotta vanhainkodissa ja siitä viimeiset vuodet vanhainkodin vuodeosastolla. Minua hän ei tunnistanut enää 5-6 vuoteen. Eikä kai juuri muitakaan sukulaisia. Mutta sitkeä mummo oli. Jo 80-luvulla hän kärsi rytmihäiriöistä ja sydämen vajaatoiminnasta ja hoiti silti kolmea lastenlastaan päätoimisesti useamman vuoden. Ja jaksoi vielä taistella yli 70-vuotiaana lastenlapsilleen hyvät kasvattikodit ainoa pojan kuoltua. Olisi hoitanut meidät itse, mutta sosiaalihuolto ei enää antanut, koska häntä pidettiin liian vanhana.

Mun elämässä on ollut kaksi vahvaa ladya, kaksi vahvaa mummoa, joista toinen eli 89-vuotiaaksi ja kuoli vuosi sitten. Toinen mummo meni nyt sitten perässä, ja ylsi lähes 91-ikävuoteen. Molemmat olivat vahvoja naisia, jotka elivät leskinä 30-vuotta ja olivat aina syli auki ja valmiita huolehtimaan meistä niin henkisesti kuin aineellisestikin. Jos olen jossain asiassa jäänyt vähemmälle huolenpidolle , niin ainakin mummot ovat minua hoitaneet ja rakastaneet. Kaipa se, että on ollut muita läheisiä aikuisia on auttanut siihen, että kuitenkin monet asiat ovat menneet aika hyvin.

Monessa suhteessa ihailen mummojani kovasti. He kasvattivat monta lasta, olivat aikoinaan aktiivisesti työelämässä, huolsivat myöhemmin sairastavia miehiään ja ovat vielä olleet todella merkittävässä roolissa lastenlastensa elämässä. Myös serkkujeni, ei ainoastaan meidän perheen lasten. Lastenlasten lisäksi heillä oli oma elämä ystävineen ja harrastuksineen hyvin pitkään. Mummi reissasi maailmaa Kiinaa ja Thaimaata myöten kielitaitoisen ystävänsä tai lastensa kanssa, toinen mummo oli aktiivinen järjestöihminen, joka seurasi erityisen aktiivisesti taloutta ja politiikkaa. En ikinä ajatellut, että vanhuus olisi karua ja yksinäistä, varsinkaan kun mummot olivat aina niin skarppeja ja menossa noin 80-vuotiaiksi asti. Toki vanhemmiten sairastumiset kavensivat elinpiiriä, mutta paljon voimaa heissä oli aina.