Levoton olo

Jotenkin syntymäpäiväonnitteluistakin tuli taas joku ongelma. Olin ehkä vähän kärkäs ja sain tietysti takaisin hieman kärkkään vastauksen. Johon sitten tänään kirjoitin vähän älykkäämmän vastineen. Kai mäkin suojelen itseäni aika paljon sellaisella pikkunokkeluudella ja pikku-vittuilulla, kun en halua vaikuttaa liian kiinnostuneelta, enkä liian miltään. Voin onnitella, mutten sentään olla liian lälly samana päivänä. Toisaalta miksi mä en voisi olla vähän aikuisempi, kun ei tässä nyt enää ihan hirveästi salattavaakaan ole. Eikä menetettävääkään sen puoleen. Voi kai sitä olla rakentava, olematta liian needy. Aina ei tarvitsisi pitää kulissia kunnossa ja positiivisia tunteita piilossa.

Tunteitahan mä periaatteessa olen oikein hyvä ilmaisemaan; vihaisia, äkkipikaisia, intohimoisia, kärkeviä, ties mitä. Kunhan ei ole liian herkkä tai rakastunut tai ainakaan näytä sitä. Anna-Leena Härkösen jossain novellissa oli mieshahmo, joka kertoi oppineensa naisista lähinnä yhden tärkeän asian: kun nainen käskee painua vittuun, niin se pitää ottaa syliin. Mä tarvitsisin juuri sellaisen miehen. Voisin vaan olla rauhassa paniikissa ja puolustuskannalla ja silti juttu päättyisi hyvään lopputulokseen. Tämä ei sitten ollut virallinen, analyyttinen kanta asiaan, lähinnä hämärä toiveajatus. Ja on munkin positiivisten tunteiden myöntämis- ja ilmaisukyvyssä sentään kehitystä tapahtunut. Välillä vain tekisi mieli päästä helpolla. Tää ei nyt sinänsä liity enää vaan eksään vaan suhteisiin yleensä.

No katsotaan, josko mun älykkäämpi ja aikuisempi vastaukseni saisi jotain järkevämpää vastakaikua ja sen jälkeen voisin taas antaa tämän asian vähän niin kuin olla.

Myöhemmin..

Nyt oltiin sitten vihdoin ja viimein niin mukavan aikuisia ja sivistyneitä ja lallaa. No ainakin eksä kertoi lopettaneensa juomisen täysin jo useita kuukausia sitten ja vaikutti jotenkin paljon positiivisemmalta. Mikä on hyvä asia. Ja ehkä pitää myös meidät kauempana toisistaan, kun ei tule mitään epätoivopuheluita. Tottakai vihlaisi. Tavallaan olen onnellinen hänen onnestaan, mutta tunnen silti unohdus/erokipuilua. Miksi on aina lohdullisempaa roikkua jossain ajatuksessa kuin kohdata avoin maailma ihan rohkeasti? Nythän mulla on kaikki mahdollisuudet vain mennä eteenpäin. Miksi se silti pistää niin paljon? Onneksi huomenna jo vähemmän kuin tänään.

Synttärionnitteluja ja lupauksia

Eksällä oli synttärit, onnittelin ja sen jälkeen ajattelin pysyä kaukana. Status-update oli taas jotenkin hieman liian osoitettu, lähellä omaani, ja puettuna kysymyksen muotoon.. En nyt suoraan sanottuna ymmärrä, miksi sekin jaksaa nähdä mokomaa vaivaa, kun kerran ei kuitenkaan mistään tule mitään. En siis vastannut siihen, mutta onnittelin sentään.

Ei enää FB-kirjeenvaihtoa. Ei enää mitään roikkumista. No katsotaan pysynkö ihan täysin kannassani. Ainakin todennäköisyys on parempi kun sen sanoo ääneen. Puolimaratonkin oli helppo juosta sen jälkeen, kun siitä oli puhunut muille. Mutta kannattaa siis ainakin asettaa itselleen tavoitteita, joista edes yrittää pitää kiinni.

Olen tulossa hieman kipeäksi, mikä ei nyt suorastaan riemastuta oloa. Kurkku on kipeä, nenä valuu, vaikka on vielä kesä ja teen juomisestakin tuli vain paha olo. En ole varmaan oikein syönyt, on niin tukkoinen olokin. Ei vaan olisi aikaa olla kipeänä kun olisi töitäkin. Tulevana viikonloppuna on juhlia, en haluaisi sairastua sitä ennen. Nyt meni vain marinaksi. Mihin se ihana kesäfiilis aina katoaakin niin nopeasti?

Facebook-vieroitukseen?

Vaikka kuinka olen hyvin pysynyt eksästä erossa koko loman, myös ajatuksissa on onneksi seikkaillut aika vähän, olen silti törmännyt hänen kuulumisiinsa facebookissa vähän liian usein. Pitääkö senkin, aikuisen miehen, siellä niin paljon roikkua??? Jotenkin tuntuu, että sillä menee yleisesti vähän paremmin. Ja sen uusin profiilikuva on oikeasti aivan ihana! Mikä on tavallaan ihan helvetin ärsyttävää. Pysyisi poissa ja kasvattaisi vaikka niitä kersojaan.

Eksä oli silloin joskus aika hyvännäköinen. Mun mielestä ehkä kaunein, söpöin ja seksikkäin mies, jota mä olin koskaan tavannut. Sellainen suurisilmäinen, pitkä, vähän boheemi mies, joka ei ihan tajua, kuinka hyvältä se oikeasti näyttää ja kuinka paljon se vetosi tyttöihin. Kuitenkin riittävän miehekäs, ei mikään neiti. Oikeastaan säikähdin silloin viime kesänä, kuinka paljon se oli muuttunut. Lähinnä lihonut ja turvonnut liian kaljan kittaamisen ja masentuneisuuden seurauksena. En olisi varmaan enää kiinnittänyt häneen mitään huomiota ulkoisesti, jos olisi tullut jossain vastaan. Niin nopeasti voi näemmä tippua jumalasta seuraavasta ihan tavallisen pönäköityneen ja kaljuuntuneen perheenisän pallille. Eipä silti, ei se estänyt mun tunteita taas tulemasta, saman ihmisen kanssahan mä olin taas tekemisissä, tosin kyllähän muakin se lisääntynyt juominen ahdisti. Mutta nyt eksä näyttää taas jotenkin normaalimmalta, entiseltä itseltään. Samoin oli kesäkuussa kun nähtiin. Kai se sitten on oikeasti saanut juomista vähennettyä merkittävästi, koska se oikeasti näkyy ulospäin. No se toki oli tavoitteenakin, mutta olen siitä silti tosi iloinen.

Huono puoli on tietty se, että vaikka yritän olla ajattelematta, sen kuva tulee silti mun ajatuksiin liian usein. Pitäisi olla vähän vähemmän fyysistä vetoa, olisi paljon helpompaa. Ja hulluinta koko facebook- hommassa on se, että välillä me edelleen kommunikoidaan toisillemme statusten kautta, mikä on tyhmää ja naurettavaa. Ja mä yritän olla viileä ja kirjoitan vain jotain yleistä. Mietin jopa, että dellaisin sen mun kavereista. Mutten tehnyt sitä kuitenkaan. En halua. Ja tavallaan se tuntuisi vähän turhan isolta kannanotolta.

Unia ja ristiriitoja

LOMA alkoi. Eli tarkoittaa siis sitä, että kurssi loppui tänään. Tuli jopa vähän haikea olo. Vaikka ihanaa päästä ihan kunnolla lomalle. Mutta kurssi oli silti älyttömän kiva. Jotenkin hauskaa välillä keskittyä vain itsensä kehittämiseen eikä mihinkään työntekoon. Terapiakin oli tavallaan itsensä kehittämistä, muttei siltikään ihan sama juttu. Kielenopiskelu on enemmän aivojumppaa, ja ei pätkääkään henkilökohtaista, mikä on ainoastaan miellyttävää. Olen jotenkin miettinyt kaikkia ihmissuhdejuttuja todella vähän.

Toki mua vähän eksä-juttu vieläkin harmittaa, mutta jonkinlainen gloria siitä on omassa mielessä kadonnut. Näin taas eksästä unta, mutta se oli jollain tavalla negatiivissävytteinen. Siinä olimme yhdessä, mutta hän ei tullut ollenkaan toimeen kasvattivanhempieni kanssa. Toisaalta kyllä unessa kasvattivanhempani käyttäytyivät tosi hölmösti ja mieleen tulivat kaikki tilanteet, joiden takia meillä oli ongelmia asuessani vielä kotona. Vähän hassua oikeastaan, että unen "roisto" olikin kasvatti-isäni, jonka kanssa välit ovat nyt ihan kunnossa. Toki olemme monista asioista ihan eri mieltä edelleen, muttemme juuri keskustele niistä. Minä elän omaa elämääni ja heillä on siihen varsin vähän vaikutusta. Lähinnä ärtymykseni tulee tietynlaisesta konservatismista ja "insinöörimäisestä" ajattelusta. "Kun minä olen tehnyt näin, niin kyllä tämä toimintamalli sopii kyllä varmasti kaikille muillekin." Kasvatti-isäni on aina ollut aika huono kyseenalaistamaan omia näkemyksiään ja hänen mielipiteensä ovat paikoin aika jyrkkiä. Toisaalta hän on kyllä hyvä ihminen, välittää aidosti perheestään ja on avulias. Eli lähinnä vain täysin eri sukupolvea ja erilainen arvomaailma, ei sen kummempia ongelmia.

Mutta vielä eksästä. Ehkä olen vain luovuttanut nyt. Ei hän mitään muutoksia ole tekemässä, ja kun minä en halua olla mikään laastari, niin eipä kai tässä ole muita vaihtoehtoja kuin mennä eteenpäin. Lomalla sen ajattelu on tavallaan helppoa, kun elämä muuten on aika mukavaa. Siksi olisi kivempaa löytää joku uusi ennen kuin valahdan takaisin työstressiin ja kiireeseen.

Rauhoittunut mieli

No, nyt voisi taas olla oikea hetki kommentoida tunnelmia. Eli selvästi olen nyt rauhoittunut, vähän haikea, mutta kohdistanut energiaani enemmän muihin asioihin. Eli on analyysi paljon auttanut ja järkeistänyt omaa ajattelua. Voin lähteä tunteeseen mukaan ja olla pari päivää hyvin onneton ja ristiriitainen ja vajonnut. Mutta sitten se yleensä helpottuu. Tällä hetkellä eksä asia ei tunnu enää lainkaan "elämän ja kuoleman" kysymykseltä, vaikka edelleen häntä mietinkin. Ja vähän olen vahtinut facebookista hänen tekemisiään. (WHICH IS NOT GOOD. Mutta kai inhimillistä sentään. Ei kyllä ihan hirveästi tapahdu, mutta hieman vahdin kuitenkin.)

No joo. Olen nyt paljon lähempänä normaalia mielentilaani. Eli olen paljon rauhallisempi ja paljon järkevämpi kuin viime viikolla. Toki välitän edelleen, mutta enemmän on sellainen "elämä vie minne vie" olo, kuin kovin epätoivoinen. Lisäksi minulla on loma, joten en aio eksän takia pilata muuten hyvää lomafiilista. Ja onneksi on myös aika paljon tekemistä, joten en vain istu kotona miettimässä asioita. Ja kesäisiä ilmoja on luvassa ainakin sääennusteen perusteella. Ja mikä parasta, olen voinut jatkaa rakkaan harrastukseni treenaamista nyt noin 2-3 kertaa viikossa! En ole nieleskellyt itkua kertaakaan harjoituksen aikana, en kärsinyt lepokivuista, ja selvästi palautunut aika hyvin. Vieläkin joissain liikkeissä tuntuu kipua, mutta kipu ei pahene. Ja harjoittelu näyttäisi pikemminkin vetreyttävän kuin pahentavan vamma-aluetta. JIPPIIIII! :D

Urheilu vaikuttaa mulla muutenkin niin paljon mielialaan, että olo olisi varmaan paljon surkeampi, jos en liikkuisi. Nyt on vaan väsyneet lihakset ja sitä kautta väsyneempi ja stabiilimpi mieli. Olen kyllä muutenkin sitä mieltä, että ihmisen pitäisi aina yrittää tilanteessa kuin tilanteessa syödä, nukkua ja liikkua. Jos jokin kolmesta jää kokonaan pois, niin se vaikuttaa kyllä aika nopeasti myös psyykeen. Liikunta hitaimmin, mutta kyllä itse huomaan eron jo parissa viikossa. Musta tulee paljon ärtyisämpi ja on jotenkin epämukava olo. Mutta kyllä liikunnan pitäisi silti olla myös hauskaa ja lajin innostava, sellainen liikkuminen pelkän liikkumisen vuoksi on aika tylsää. Puhumattakaan pelkän ulkonäön vuoksi treenaamisesta. Se vasta tylsää onkin ja jotenkin narsistista.

Mutta kyllä se tästä taas..

Ristiin menee tunteet

No, kun nyt alan olla aika rauhallinen, pelkästään vähän kyllästynyt ja haikea, niin huomaan samalla joutuvani tyhmiin tilanteisiin MUIDEN miesten kanssa. Eli viime yönä nettituttu alkoi pommittaa viesteillä ja oli jotenkin loukkaantunut ja pettynyt. En ollut varsinaisesti lopettanut juttua (tavattu 3 kertaa..) vaan kertonut vain olevani vähän kiireinen tällä viikolla, enkä ehdottanut uusia tapaamisia. Niin kai se oli sitten liian epäselvää viestintää ja piti kuitenkin käydä yöllä ihmeellinen haluanko vielä tavata vai enkö keskustelu. Kolmen kerran tapaamisen jälkeen on varmaan vähän hullua puhua mistään "suhteen lopettamisesta" ja siksi olin ehkä ajatellut, etten haluaisi tehdä siitä mitään numeroa. Viimeisellä kerralla toinenkaan osapuoli ei ollut vaikuttanut kovin kiinnostuneelta, pikemminkin vähän väsyneeltä ja hiljaiselta. Ja nyt olikin sitten ongelma.

Lisäksi olin työkavereiden kanssa juhlimassa loman aloitusta torstaina ja vastikään eronnut työkaverini, jota en tunne kovin hyvin, alkoi tilittää elämästään ja katsella siihen malliin, että karkasin jossain vaiheessa paikalta. No seuraavana päivänä hän lähetteli sähköpostia ja pyysi lounaalle. Ihan mukava ihminen, mutta aika paljon mua vanhempi ja juuri eronnut. Enkä ole ikinä ajatellut hänestä YHTÄÄN mitään. En mennyt lounaalle, koska minulla oli jo sovittu lounastreffit parin muun kanssa. Onneksi alkoi loma ja en joudu mihinkään hankaliin tilanteisiin. Musta on tosi tylsää antaa pakkeja, ja nyt kun olen itse ollut jotenkin syvällä eksä-ajatuksissa, niin tuntuu vielä tyhmemmältä selvitellä suhteita jonkun muun kanssa.

Tälläisesta tulee niin turha olo. Sekä itseni kannalta, että miesten. Miksi mä en voi vaan unohtaa ja rakastua johonkin uuteen ihmiseen? Sen sijaan, että möllötän tylsänä kotona, niin mulla voisi oikeasti olla tosi kivaa. Mutta kun ei väkisinkään voi tuntea mitään. Mutta välillä tuntuu, että mä elän jossain utopiamaailmassa, eikä mulle kelpaa kukaan tarjolla oleva.

Mistä sitten pohjimmiltaan on kyse?

Minulta on kysytty, olenko mustasukkainen, vihainen, hylätty vai kilpaileva. Vai ehkä kaikkea sitä. Jos nyt yritetään mennä yhteen tunteeseen sisälle, niin kyllä mä olen vihainen. Mä olen vihainen siitä, että koen itseni kuitenkin kaikista olosuhteista huolimatta jollain tavalla hyväksikäytetyksi. Kai se on omakin moka. Nuorena, 19-vuotiaana vannoin itselleni, etten enää koskaan anna kenenkään kohdella minua huonosti. Enkä ajaudu ikinä enää suhteeseen miehen kanssa, joka rakastaa mua vähemmän kuin minä sitä. Ja minä myös vannoin, etten ikinä aloita mitään seksisuhdetta ihmisen kanssa, josta oikeasti välitän. Eli siis ei mitään leikkiä asioilla, jotka hajottavat varmasti. Eli kyllähän mä olen koko ajan tiennyt, että pelaan tulella ja siinä voi käydä huonosti. Ja siksi kai karkasin silloin joulukuussakin. Vaikka vetosin järkisyihin ja siihen, että tilanne oli huono kaikille osapuolille, niin kai mä eniten pelkäsin sitä, että jos jään yhtään pidemmäksi aikaa, niin muhun sattuu paljon enemmän.

Mä olen vihainen siitä, että annoin itseni ajatua laastarisuhteeseen, jossa se toinen osapuoli toki välittää musta, kehuu mun vartalon jokaista osaa, suutelee mun varpaita, silittää mut uneen ja höpisee hauskoja juttuja, soittaa mulle kivoja biisejä puoli yötä, ja rakastelee ihanammin kuin kukaan ikinä. Ja joka samalla myös pakenee omaa pahaa oloaan, hakee lohdutusta kodin ulkopuolelta, elää jotain kesken jäänyttä unelmaa uudestaan, ja haluaa karata ikäviä velvoitteita paljon nuoremman tytön syliin. Tai mitä se sitten kulloinkin merkitsee, mä en tiedä.

Mä olen vihainen siitä, että mä en voi soittaa eksälle, kun mulla on ongelmia, kun mulla on paha mieli, kun äiti joutuu sairaalaan ja kun mä oksennan kotona, ja mun tekisi mieli välillä hypätä parvekkeelta kun mua ahdistaa liikaa. Tietenkään mä en ikinä hyppää. Tietenkään mä en ikinä tee mitään, ja mä tiedän,että se on vain tunne joka menee ohi. Mutta mä vaan toivoisin, että joskus tapahtuisi jotain positiivista ja onnellista ja että mä en olisi niin tottunut pettymään kaikissa suhteissa, ettei sillä oikeastaan ole enää paljoakaan merkitystä. Tai että mä ylipäänsä edes tuntisin jotain lämmintä, enkä niin paljon vihaa ja ärtymystä.

Ja mä olen vihainen siitä, että ihmiset niin kovin paljon paremmin tietävät muiden asiat kuitenkaan tietämättä kaikkea. Mun terapeutti sanoi aina, ettei kukaan ulkopuolinen voi tietää kahden ihmisen suhteesta kovinkaan paljon, koska se kolmas osapuoli ei ole ikinä läsnä missään intiimeissä tilanteissa eikä tiedä muutenkaan kaikkea. Silti ihmiset rakastavat ohjeiden antamista, tuomitsemista, asioiden yksinkertaistamista ja etenkin naiset rakastavat muiden miesten haukkumista ja mollaamista. Jostain syystä naispuoliset ystävät kuvittelevat tukevansa ero/kriisitilanteissa, kun alkavat haukkua toista osapuolta. Joka siis johtaa lopulta siihen, että mies on läpimätä ja oma ystävä, esim. minä puhdas pulmunen, joka ei ole ikinä tehnyt mitään väärää. Eikö ole aika absurdia, että täydellinen enkeli rakastaa jotain niin pahaa, mustaa ja mätää, joka ei ole koskaan mitään rakkautta ansainnut?
Toki munkin eksä on käyttäytynyt itsekkäästi ja hölmösti välillä. Mutta itsehän minäkin olen siihen soppaan mukaan lähtenyt. Ei mua voi siitä vastuusta vapauttaa. Ja edelleen olen sitä mieltä, että aika harvat ihmissuhteet ovat kovin mustavalkoisia.

No niimpä taas

Kuten aiemmin kirjoittelimme tuosta poisoppimisesta ja tunteiden tulemisesta. Yksi asia, mistä välillä haluaisin oppia pois on oma kiihkeä tempperamenttini. Kun alkoi riittävästi sapettamaan, kirjoitin eksälle vähän tylyn facebook-viestin, jossa ihmettelin hänen huonoa käytöstään eilen. Ja tietty vastasi heti ja pyyteli anteeksi, mutta kun tilanne oli niin hankala ja blaa blaa. Jotenkin olisi ollut vain NIIN paljon mukavampi nähdä ja jutella kivasti. Eikä niin, että ainoa kommunikaatio on sitä, että minä läksytän häntä naamakirjan välityksellä. Oli kuitenkin samaa mieltä, että tervehtiä voi, vaikka olisikin parisuhteessa. Ja aikoo tervehtiä minua jatkossa ihan niin kuin se tässä ärtymyksessä mitään auttaisi. Tuli lähinnä sellainen olo, että paskat minä sinun tervehdyksistäsi. Olisit miettinyt sitäkin eilen.

Kun joskus oppisi olemaan vähän vähemmän äkkipikainen ja voisi olla sellainen viileän tyylikäs nainen, eikä alituiseen poksahteleva pikku-myy.

Syöjätär ja söpöä pariskuntamenoa

No oltiin sitten kuuntelemassa eilen samaa bändiä. Minä, eksä ja eksän puoliso. Ei yllättäen juteltu. Eksä yritti tietty viimeiseen asti vältellä tilannetta, että joutuisi esittelemään meitä toisilleen, koska mähän olisin tietty voinut mennä vain viattomasti ja iloisesti tervehtimään - koska virallisestihan mä en tiedä, kuka sen avopuoliso on.

Olin toki omien kavereitteni kanssa, eli sikäli ei ollut mitään hätää. Ja eksä oli omien kavereittensa kanssa, joista olen kyllä tavannut osan. En tiedä, kuinka moni niistä tiesi viimekertaisista tapahtumista, mutta olihan tilanne aika surkuhupaisa. Onneksi en repinyt mitään hirveää angstia tilanteesta - senkin olisin tietty voinut tehdä - vaan olin aika cool. Eksä näytti paljon enemmän ahdistuneelta. Kävelin kyllä piruuttani ihan vierestä ohi ja hymyilin pienesti, ja eksä vain tuijotti takaisin, mutten kyllä jäänyt sen kummemmin siihen notkumaan. Mutten kyllä halunnut piileskellä yhtään, koska 1. minä en ole ketään pettänyt 2. eksä itse soitteli minulle, vaikka on parisuhteessa 3. en ole hänen suhteeseensa halunnut sotkeentua muutenkaan, eli itse on täysin soppansa keittänyt ja jos tilanne aiheuttaa hänelle hankalia fiiliksiä, niin se ei ole mun vikani.

Lisäksi olin tietty meikannut ja pukeutunut tosi kivasti, koska tiesin aika varmasti törmääväni eksään. Joten jos hänellä tuli haikeita tunteita, niin hyvä. Sen verran pitää kuitenkin olla pelinaista, että pyrkii aina olemaan tyrmäävämpi kuin puoliso. Ihan vaan omaksi mielenrauhaksi.

Mutta toki on vähän haikea olo. Olisi ollut kiva nähdä häntä ihan rauhassa ja jutella kuulumisia. Mielummin olisin kuullut häneltä itseltään, että 1. suhteessa menee nyt paremmin (sitähän ei tiedä) 2.oli kiva nähdä, mutta ei voida olla sen enempää. Nyt en tiedä kummastakaan, oli vain ihmeellinen pälyily ilta, josta voisi toki päätellä edelliset asiat. Ainakin päästäkseen itse eteenpäin. Positiivista oli, että eksä näytti nyt paremmalta, jotenkin enemmän entiseltä itseltään (lue: juo varmaan vähemmän ja ehkä liikkuu enemmän). Eli kertoisi siitä, ettei ole enää ihan niin depiksessä.

***

Myöh. iltapäivällä.

Nyt alkoi jotenkin ärsyttää ihan hirveästi se, ettei voi edes tervehtiä. Kaipa sillä on aika hankala olo ja ristiriitaisia tunteita, MUTTA kai nyt aikuisen ihmisen tuttavapiiriin kuuluu muitakin ihmisiä kuin entisiä hoitoja, esim. työkavereita ja kaverin kavereita ja muita tuttuja, joita voi silti tervehtiä herättämättä valtavia epäilyksiä omassa kumppanissa. No mene ja tiedä. Ehkä se olisi silti ollut vaikea tilanne, jos tunteet eivät kuitenkaan ole ihan neutraalit, eikä tiedä, miten itse suhtautuu.. ja kaipa se pelkäsi sitä, että minä paljastan jotain. Oh god. Tahdon vapaan miehen.

Ongelmia ja suunnitelmia

Olen toteuttanut vanhaa harrastusta turhan vähän, mutta se johtuu pitkälti siitä, että olen ollut tosi kiireinen ja ihan liikaa töissä ja työiltamissa. Touko-kesäkuun vaihde on näemmä uusi pikkujouluaika tai jotain. Kekkereitä sen kun pukkaa.. Onneksi nyt alkaa jo loppua. Voi taas urheilla ja laihtua. :)

Nettideittailun kanssa mulla on henkinen ongelma. Ja ihan ajankäytöllinenkin. Olen vain liian kiireinen ja en ole oikein jaksanut kirjoitella useamman miehen kanssa kovin aktiivisesti. Lisäksi armas eksä on taas liikkunut ajatuksissa ja pakko myöntää, että edelleeen salaa haaveilen hänestä (näin jopa viime yönä unta), enkä yhdestäkään nettipojasta. Olen siis henkisesti ihan väärin orientoitunut. Idiootti-minä. Ja kuitenkin ihminen, josta haaveilen on tavallaan vain kuva. Pitkälti oman mielen tuotetta, sillä toki aina kuvittelen jotenkin lapsellisesti, että olisi edelleen vain tosi ihanaa, vaikka todellisuus voisi olla paljon karumpikin. Olen haaveissani ihan yhtä hölmö, kuin aiemmin haukkumani nettipojat.

No, jos jotain positiivista haluaa hakea, niin olen ajatellut tehdä joitain siirtoja ehkä ensi talvena tai joskus. En nyt ainakaan ennen kesää ja lomia. Mutta harkitsen hieman karkaamista nykyisestä järkevästä elämästäni vähän muualle. Vuosi ulkomailla olisi kuitenkin aika jees. Ehkä kaksi vuotta. Pitäisi vain alkaa hakea töitä. Kun mikään ei sido, niin miksi vain ruikutan, enkä tee mitään? Annoin itselleni nyt jotenkin luvan heittäytyä hetkeksi suorittamisen ulkopuolelle ja ajatella, mikä minusta olisi hauskaa. Ja jotenkin tiedän, etten kyllä varmaan katuisi sitä. Mietin, että vuosi on niin lyhyt aika, että vaikka tekisin uran puolesta vähän helpompaakin tai samantasoista hommaa kuin nyt, niin se nyt ei olisi mikään katastrofi. Aina oppii kieltä, saa uusia näkemyksiä. Kunhan vaan firma olisi edes hiukan kiinnostava.

Ristiriitaisia tunteita

Satuin tällä viikolla samaan tilaisuuteen kuin exän nykyinen. Olemme vähän niin kuin samalla alalla. Hän ei tiedä minua, mutta minä nyt sattuneista syistä tiedän, missä hän on töissä ja olen nähnyt jonkun kuvan joskus. Eli nyt sitten törmäsin häneen reaalielämässä. Onneksi meitä ei kuitenkaan esitelty toisillemme, se olisi ollut aika kummallinen tilanne. En voinut kuitenkaan välttää kiusausta tarkastella häntä sivusta. Tietenkään en halunnut sanoa hänelle mitään. Ei ole minun asiani kertoa hänelle mitään, eikä ole muutenkaan minun tapaistani sotkeentua muiden ihmisten parisuhdeasioihin. En nyt kuitenkaan ole viemässä hänen miestään, vaikka jotain olisi aiemmin tapahtunutkin. Mutta aika outoa se oli silti.

Kai sitä aina vähän vertaa itseensä exien nykyisiä, miettii, millaisen naisen hän valitsi minun tilaltani. Ihan söpö tyttö, ei mitään pahaa sanottavaa, ilmeisen fiksu. Ei ansaitsisi miestä, joka edelleen lähettelee facebook -viestejä toiselle naiselle. Silti en voi pitää exää ihan kusipäänä, vaikka tuon tytön kannalta se onkin toki paskaa. Pettäminen on paha asia, mutta niin on myös valehtelu, toisen henkinen alistaminen, kylmyys, nolaaminen muiden läsnäollessa, vastuuttomuus, itsekkyys jne. Monin tavoin voi loukata rakkaintaan, mutta silti julkinen mielipide nostaa synti numero ykköseksi aina pettämisen. Aina kysytään katkeaako suhde pettämiseen, voiko sen antaa anteeksi. Onko hullu, jos antaa anteeksi? Mitään selvää vastausta ei tietenkään ole. Mutta ehkä olisin silti mieluummin yhdessä miehen kanssa, joka paneskelee pari kertaa jonkun kanssa, joka on silti muuten lämmin, ystävällinen ja kohtelee minua arvostavasti. Ja tekee kiltisti kotitöitä. :) Toki parasta olisi löytää joku täydellinen. Niitä kun on usein vain aika vähän tarjolla, harvoin edes olemassa.

Vain 5 kertaa jäljellä

Käsittämätöntä, mutta totta. Pääsiäisen takia jää yksi terapiakerta pois, joten kävin viime viikolla yhden extrakerran. Kuun vaihteessa sekä minä että terppa ollaan matkalla. Ihan hullua, että kohta se oikeasti loppuu. Rupesin laskemaan tänään jäljellä olevia tunteja ja tajusin, että ohi on.

En ole paljon miettinyt omia asioita ennen kuin eilen. Energiaa on mennyt töihin, mummon hautajaisjärjestelyihin, urheiluun (aiemmin mainittu urheiluvamma alkaa olla paremmalla tolalla ja pystyn taas treenaamaan vähän enemmän ja kovempaa :) ja siskon asioiden miettimiseen yms. Tuntuu, että monilla muilla ihmisillä tapahtuu myös nyt aika paljon, joten omat murheet/asiat eivät ole nyt olleet niin paljon pinnalla. Olin siskolla eilen, mietittiin hautajaisia, valuttiin sohvalla telkkarin ääressä ja puhuttiin paljon. Tulin vasta tänään kotiin.

Näin viime yönä unta aiheesta, josta en ole tähän blogiin pahemmin kirjoitellut, eli exästä. Unessa olivat samat ristiriidat kuin omassa päässäkin. Kai sitä edelleen on ihan liikaa tunteita, vaikkei pitäisi. Seurustelimme/hengailimme noin 5 vuotta sitten. Juttu oli aika lyhyt ja loppui monesta syystä. Oli niin paljon kaikkea, olin juuri mennyt terapiaan ja ihan rikki ja pihalla, tein gradua ja stressasin kaikesta. Exä teki hulluna töitä ja oli aika paljon vanhempi, joten halusimme kai aika eri asioita. Erottiin kuitenkin sovussa, jotenkin hyvin nätisti, jonka seurauksena mulle jäi jokin kummallinen idealisointi ja pitkäkestoinen ikävä. Vuosien varrella ollaan törmäilty satunnaisesti ja aina ovat sisuskalut heittäneet puolivolttia, vaikka olen tiennyt, ettei pitäisi. Hullua haluta ihmistä, josta on jo ajat sitten eronnut ja joka on myös ajat sitten löytänyt toisen.

No viime kesänä sain yllättävän puhelun, nähtiin, vietettiin yö yhdessä, oli pelottavan hyvä olla. Ja toisaalta ihan kauhean ristiriitaista. Kun ei halua rakastaa ketään varattua eikä sotkeentua muiden suhteisiin. Se jäi siihen kertaan vakaalla päätöksellä, josta tosin luistettiin taas loppuvuodesta. Nyt ei olla nähty, mutta mailia on toki helppo joskus laittaa. Tyhmä minä. Idiootti minä. Hassua, että nyt kun lopetan terapian mietin edelleen samaa miestä kuin aloittaessani analyysin. Onneksi en ole sentään koko viittä vuotta haikaillut vaan oikeasti myös seurustellut toisen ihmisen kanssa ja tapaillut aika montaa muuta. Silti on välillä sellainen olo, että olen vain palannut lähtöruutuun. Paljon tasapainoisempana toki, mutta parisuhteen osalta silti lähes samassa tilanteessa kuin aloittaessani. Silloin tosin olimme molemmat vapaita ja ihastuneita, eli tilanne oli jotenkin parempi. Nyt mulla on edelleen tunteita ja toinen lähinnä ahdistelee omassa suhteessaan ja on masentunut, juo liikaa ja onneton.

Pulinaa vai nappeja?

Tänään riitti taas puhetta. Pikkujouluaika, paljon ihmissuhdekiemuroita ja kaikenlaista muuta vouhotusta. Terapia rauhoittaa ja selkeyttää ajatuksia. Vähentää ärtymystä kun voi tilittää ihan rauhassa. Eksältäkin oli tullut mailia. Sekin on menossa viimeinkin terapiaan, tosin kognitiiviseen, ei analyyttiseen. Olen vilpittömän tyytyväinen, että on ymmärtänyt hakea apua ongelmiinsa pelkän lääkkeillä ja viinalla terapioinnin tilalta. Joku sanoi jossain joskus, että rajatilahäiriötä potevat naiset ovat terapiassa ja miehet vankilassa. Samoin iso osa masentuneista naisista käy terapiassa, miehistä sen sijaan huomattavasti isompi osa lääkitsee vain Alkon antimilla.. Eli hyvä juttu eksälle. On ollut aika surullista katsoa sivusta, miten fiksu ja lahjakas ihminen tuhlaa elämäänsä olemalla kestopöhnässä jatkuvasti. No samalla eksä oli lopettanut myös lääkkeiden syönnin, eikä aio niitä enää jatkossa popsia. Oli todella onnellinen ratkaisustaan ja vieroitusoireet olivat kuulemma olleet ihan hirveät. Oksentelua, voimakkaita mielialavaihteluita ja ties mitä.

Itse en ole koskaan lääkkeitä syönyt, joten vaikea ottaa kantaa niiden puolesta tai vastaan.
Tänään Hesarissa oli D-osassa iso juttu mielialalääkkeistä ja niiden eduista ja haitoista. Samaisessa jutussa mainittiin, että vain neljännes apua hakevista ohjataan terapian piiriin, 80 % saa nappeja. Osa toki hyötyy molemmista, mutta vaikea olla ajattelematta, että lääkkeillä ei hoidettaisi ennemmän oireita ja terapialla syitä. Toki masennus voi olla puhtaasti kemiallinen ongelma, jonka saa fiksattua myös kemian keinoilla kuntoon. Useimmiten ihmisen psyyke ei vain ole näin yksinkertainen ja masennuskin on seurausta joillakin elämänalueilla vallitsevista ongelmista, joita pitkällä tähtäimellä olisi hyvä ratkoa.

Mene ja tiedä. Mutta jos aikuinen, raavas mies pelkää sekoavansa ja oksentaa lopetettuaan lääkkeet, niin aika stydistä kamasta on kysymys. Itse en tiedä, paljonko haluaisin niitä elimistööni pumpata. Jos ei ole ihan pakko. Minulle tälläinen pitkäkestoinen ja hellä "luomuhoito" sopi paljon paremmin.