Mä tiedostan itsessäni aika selvästi aika mielenkiintoisia piirteitä, kun olen nyt sitten käynyt keskusteluja nettipoikien kanssa. Ensinnäkin mua alkaa jo nyt ahdistaa, kun mun huominen nettideitti (pääsen siis viimein treffeille) on jotenkin kauhean innostunut ja pelkään, että totuus ei sitten olekaan ihan sitä. Pelkään siis lähinnä, että kemiat ei kohtaakaan. Tai, että mulle tulee sellainen olo, että ei nappaa yhtään ja sitten joudun jotenkin noloon tilanteeseen. Se on vähän sellainen herkkä, taiteilijapoika, mikä on sinänsä ihan mielenkiintoista, mutta jotenkin pelkään ihmisiä, jotka tuntuvat ottavan asiat vakavammin kuin minä.
Mä en niinkään pelkää sitä, ettei hän olisi minusta kiinnostunut (hieman kyllä jännittää se, että jos ei pidä mua luonnossa yhtä kauniina kuin kuvassa, joka oli aika edustava, ja jota on kehunut paljon). Mutta mä ahdistun kovin helposti, jos mies on kauhean kiinnostunut ja minä en ole varma. Mua ahdistaa se vastuu muista ihmisistä. Ja mua ahdistaa odotukset. Tiedän, että tää on vähän hullua, koska tuskin se mieskään tätä ihan niin vakavasti ottaa. Mä varmaan vaan liioittelen päässäni potenssiin viisitoista. Mutta kiinnostavaa siis on, että miksi mä aina liioittelen tähän suuntaan. Toki sitten kun oikeasti itse ihastun, olen ihan paniikissa, että menetän sen ihmisen tms. Mutta alussa olen aina tosi cool, ja musta on jopa vähän noloa, että se mies kehuu niin paljon mua yhden kuvan perusteella. Vähän vaikea suhtautua.
Ehkä mä nyt hieman paisuttelen. Mutta hassua on, miten paljon ihmiset rupeavat netissä kertomaan omasta läheisyyden kaipuustaan sellaiseen hieman valittavaan sävyyn yms. Kun mun mielestä se on vähän noloa. Haluaisin ensi sijaisesti hauskat treffit, enkä mitään tilitystä mailitse. Ja kaipa itse koen sen jotenkin niin kiellettynä asiana. Ei tulisi mieleenkään alkaa tilittämään ventovieraalle miehelle mitään läheisyydenkaipuu -juttuja. Varmaan siksi mä olenkin ikisinkku, kun pelkään kaikkia normaaleja, pariutumishaluisia ihmisiä. Blääh.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
Musta on erinomaisen normaalia, ettei halua alkaa ekoissa maileissa tilittää läheisyydenkaipuutaan. Kun mun mielestä sen pitäisi olla ainakin aluksi sellaista hauskaa ja kepeää 'tavataan uusia ihmisiä' -meininkiä. Yli-innokkuus on jotenkin vähän turnoff.
Asia erikseen on sitten se, kokeeko ylipäätään toisen ihastumisen vaivaannuttavana. Mulle on joskus käynyt niin, että vaikka tyyppi ei ollut sellaista 'ihastun kehen tahansa' -tyyppiä tai pakonomainen tyttöystävänmetsästäjä, niin mua jotenkin vaivaannutti se, että tyyppi oli selvästi jonkin verran ihastunut. Tämä henkilö oli juuri niitä vilpittömiä ja yleisesti asioissa tosissaan olevia ihmisiä, joita toisaalta ihailen mutta jotka toisaalta vaivaannuttavat mua. Hmm.
Eka nettideitti voi olla kamalakin pettymys, mutta koita ottaa homma huumorilla. Tai ainakin niin mä tein, kun homma oli niin herkullinen disaster, että siitä riitti hupia kaverille kerrottaessa. Mutta tosiaan ihan mukaviakin juttuja on ollut. Ja jos tyyppi on toivoton mutta ehdottaa uusia treffejä, voi aina todeta hienovaraisesti jotain siihen suuntaan, että oli rattoisaa mutta ehkä tässä ei ole sen enempää. Velvollisuudesta ei tarvitse deittailla ja pakit voi antaa pehmeästikin :).
Onnea deiteille.
Jotenkin mun mielestä vaikuttaa vähän siltä, että ihmiset on netissä aika tosissaan etsimässä kumppania ja elämänsä valoa, mikä vaivaannuttaa mua erittäin paljon. Mulle tulee tosi epämukava olo. Toisaalta on kuitenkin kivaa tavata ihminen, joka vilpittömästi haluaa tutustua naisiin aidosti ja avoimesti, eikä vain etsiä jotain hupia ja maksimoida omaa egoa (vrt. varatut miehet). No sittenhän sen näkee.
Oon tosiaan ollut nettideiteillä silloin nuorempana, mutta silloin olin kyllä ihan eri ihminen ja kaikki muutkin olivat jotenkin kevyemmällä asenteella. Se tuntui silloin jotenkin paljon rennommalta. Hassua. Mä haluisin nyt alkuun sellaisen "amerikkalaisen deitin" eli kohteliaan, hyvätapaisen ja oma-aloitteisen miehen, jonka kanssa olisi hauskaa ja ei liian suuria odotuksia kumpaankaan suuntaan. Enemmän tosiaan sellainen "tavataan uusia ihmisiä", eikä näin vakavaa.
Mies täällä taas moi. Nostit taas tosi mielenkiintoisen aiheen esiin. Mullekin on tuttua tuo "liiottelu potenssiin viisitoista" ja "vastuu muista ihmisistä" ja odotuksista ahdistuminen. Noita kaikkia mielestäni yhdistää sellainen teema, että "se toinen" on jotenkin todella tärkeä omalle olemassaololle. Tai minuudelle.
Se, että etukäteen miettii ja jopa jotenkin käsikirjoittaa sen tilanteen valmiiksi niin perusteellisesti että ahdistuu siitä, kertoo kai sitä samaa, että se toinen on tosi tärkeä (ei siis tietenkään se todellinen toinen vaan oma mielikuva siitä toisesta). Toinen motiivi voisi olla pettymyksen välttäminen. Sitä yrittää jotenkin ottaa etukäteen haltuun sen tilanteen sen sijaan, että menisi sinne vailla odotuksia. Että ei joudu pettymään.
Ottamalla vastuun toisista automaattisesti sivuuttaa sen tosiasian, että se toinenkin on ihminen, joka lähtökohtaisesti kantaa vastuun itsestään, tai sen ainakin tulisi tehdä niin. Ja jos ei tee, niin mun ei sitä tarvitse ottaa kantaakseni.
Omalla kohdallani selitän noita em. tunteita sillä, että mun varhaislapsuuden hoivasuhteessa hyväksynnän ja rakkauden (eli vuorovaikutuksen) osoitukset eivät olleet automaattisia, vaan jouduin niitä etsimään, odottamaan ja hakemaan, ponnistelemaan niiden eteen. Varsinkin vauvahan on täysin riippuvainen edellä mainitusta, ilman niitä vauva menehtyy. Ne ovat elämän ja kuoleman kysymys. Olen siis jo hyvin varhain kehittänyt keinon selvitä niistä pettymyksistä ja sitä samaa keinoa pyrin intuitiivisesti käyttämään vieläkin. Tuosta seuraa myös se, että vuorovaikutussuhteet eivät ole todellakaan olleet mikään leikin asia. Silloin ne ovat olleet elämän ja kuoleman kysymyksiä, ja niihin olen myös reagoinut sen mukaan, eli voimakkaasti. Ja pyrin reagoimaan edelleenkin.
Nuo tuollaiset varhaiset reagointitavat lienevät sillä tavalla sisään rakentuneita, että ei niitä voi muuttaa vaikka miten itseään analysoisi. Mutta kyllä minä nykyään tunnen ja osaan toimia toisin ainakin sen primitiivisen ensireaktion jälkeen.
No tosissaan ovat tietenkin. Jos etsit kolmekymppisiä miehiä jotka hakevat netin kautta kaveria niin totta hitossa ne on tosissaan:-)
Jos etsit kakskymppisiä niin ne on sit vähemmän tosissaan:-)
Voihan se olla tietenkin ahdistavaa luke toiselle tärkeistä asioita meilissä, mutta ainakin mun nettideittiluaikana oli tärkeä tietää että haluaako toinen lapsia, onko sillä eläimiä (olen allerginen), mitä se harrastaa yms. yms. Se on osa sitä vakavuutta.
Mutta niinku siellä analyysissä ootte varmaan jutellut, sä vastaat vaan sun tunteistasi. Jos se herkkä taiteilijapoika loukkaantuu niin se on ihan oikeasti sen itsetunto-ongelma eikä sun. Jos sä päätät ottaa deitit kevyesti niin tee ihmeessä niin!
Paras tietenkin on deittailla tyyppiä jolla on joku intohimonen harrastus eli semmosta joka keskittyy siihen enemmän niin sillä ei ole aikaa pohtia parisuhdeasioita niin paljoa:)
Ei muuta kun hyviä treffejä!
Heipsan, mun treffit meni hyvin ja oli ihan kivaa. Ei tietenkän mitään "oo, tässä se nyt on", mutta lupauduin näkemään toisenkin kerran. Katsellaan siis ja en repinyt mitään hirveää ahdistusta. Ainakaan vielä ;)
Palaan anonyymille miehelle myöhemmin, koska nyt väsyttää liikaa. Mutta kirjoituksessasi oli taas paljon ajattelemisen aihetta.
Lähetä kommentti