Vielä diagnooseista

Tuli vaan mieleen, että ehkä yksi syy, miksi olen välillä kaivannut jotain "leimaa otsaan" ovat muut ihmiset. Läheiset, ystävät, oma perhe. Koska olen kuitenkin pystynyt olemaan koko terapian ajan koulussa tai töissä, aika monet läheisistäni ovat vilpittömästi kuvitelleet, että käyn terapiassa lähinnä "huvikseni". Koska minulla on ollut vähän "vaikea lapsuus" ja olen kausittain ollut "hieman allapäin". Tai olen välillä ollut hieman tasapainoton. (kaikkihan ovat..)

Kasvattivanhempanihan yrittivät lähinnä saada minua lopettamaan terapian, koska "terapia näytti sekoittavan pääni". Lisäksi heidän mielestään oli hyvä, että Kela ei tue kenekään terapiaa edes kolmea vuotta (nyt taas tukee, mutta jossain vaiheessa linjattiin, että 2 vuotta on maksimi), koska "ei sitä voi vain yhdelle maksaa, on paljon sairaampiakin ihmisiä kuin SINÄ!" Lisäksi he ovat suureen ääneen aina ihmetelleet, miksi sisareni ei sitten ole käynyt ja hän vanhempana lapsena on varmasti kokenut yhtä rankkoja, jos ei pahempiakin asioita kuin minä. Vähän siis sellaista perussuomalaista "Tuo nyt yrittää tuossa tehdä jotain numeroa itsestään. Ompas ärsyttävää." Mikään kokemani ei saisi olla mitään kovin ihmeellistä, koska ovathan ihmiset selvinneet sodastakin ja ties mistä. No toki kasvattiäitini on sitten myöhemmin myöntänyt, että terapia oli varmasti hyväksi minulle ja varmaan olisi monelle muullekin ollut (esim. hänelle itseelleen), muttei sellaista ole silloin hänen nuoruudessaan ymmärretty yms.

Eli kaipa olisin kaivannut välillä jotain lappua, jonka olisin voinut läväyttää pöytään. Katso tuossa olen minä. Minä tarvitsen apua selvitäkseni tästä elämästä. Minä tarvitsen tätä ja tämä on tärkeää. Ja se, että aina pitäisi vain jaksaa yksin on ihan luonnotonta.

***
Tuli vielä mieleen, että vaikka olenkin aina siis ollut kasvattivanhempieni mielestä "täysin terve, enkä mitenkään minkään avun tarpeessa", ovat he toki jaksaneet kommentoida ja arvostella käytöstäni kuten masennuskausia ("Nyt on kai muodikasta olla masentunut"), suuttumiskohtauksiani (lapsellisuutta) ja tarvetta aina olla vahva ja pärjätä yksin ("No mikset puhu meille? Kyllä meille voi aina puhua.") varsin kärkkäästi. Mutta mikään heidän mielestään "epänormaali käytös" ei tietenkään ole mikään oire mistään vaan pelkästään huonoa käytöstä, huomionhakuisuutta ja lapsellisuutta. Toki mä nyt ymmärrän, että se oli lähinnä pelkoa. On varmaan tosi pelottavaa, että läheinen, oma lapsi voi huonosti ja silloin on vain helpompaa kääntää se niin, että toinen käyttäytyy huonosti. Mutta tietenkin mulle olisi ollut paljon helpompaa, jos olisimme voineet yhdessä myöntää, että kyse on jostain vähän isommastakin. Ja mun tulevan elämän kannalta on hyvä, että haen apua jo melko varhaisessa vaiheessa. Että mun elämänlaadun kannalta terapia oli välttämätön prosessi, ei mikään kiva pikku harrastus.