Liian turvallista liian varhain?

Mulla on ollut töiden suhteen hirveän hyvä mäihä kaikesta tasapainottomuudesta ja ahdistuneisuudesta huolimatta. Aikoinaan eli reilut 5 vuotta sitten olin samalla viikolla duunipaikan psykologisissa testeissä ja psykiatrilla kerjäämässä lausuntoa terapiaa varten. Sain molemmat. Sekä masennusdiagnoosin, että työpaikan. Kummassakaan haastattelussa en varsinaisesti valehdellut, esittelin vain täysin eri puolet itsestäni. Itse koin kyllä jollain tavalla huijaavani, mutta se oli vain jonkinlaista syyllisyyttä. En ollut koskaan ajatellut meneväni terapiaan, koska se oli vakavasti sairaita ihmisiä varten. En ollut myöskään ajatellut löytäväni vielä duunia, koska gradu ja opinnot olivat vielä kesken. Silloin oli myös suhde eksän kanssa. Mietin, että jos saan pitää vielä hänetkin, niin elämässä kaikki on jo liian hyvin. Käsittämättömän hyvin. No se suhde sitten kariutui - ja palasi kummittelemaan taas myöhemmin.

Työn suhteen en ole siis ottanut isoja riskejä, vaan seuraava homma on jotenkin aina vaan järjestynyt tai tullut joku organisaatiomuutos tms. Sain vakiduunin jo tosi aikaisin, samoin normaalit kesälomat. Terapiankaan suhteen en ole ottanut mitään riskejä; en miettinyt koskaan terapeutin vaihtoa enkä juurikaan kyseenalaistanut analyysia. Kävin kiltisti vuodesta toiseen, enkä riidellyt pahasti Terpan kanssa. Joskus jotain napisin hinnoista. Olen siis vain mennyt kiltisti kuin lammas eteenpäin. Toki olen juhlinut, ja tavannut miehiä, ja matkustanut, ja touhunnut kaikenlaista - välillä hölmöäkin. Mutta pohjimmiltani olen ollut kiltti ja järkevä tyttö, joka hoitaa elämänsä fiksusti. Jos lomilla tai viikonloppuina touhuaisikin jotain, niin maanantaina se ei ole enää juurikaan näkynyt. En ole siis koskaan ollut tyhjän päällä. Opiskelemaankin pääsin suoraan lukiosta, koska kunnolliset tytöt tekevät niin. Siskokin pääsi, kasvattisisaruksista puhumattakaan. Osaisinko arvostaa tätä turvallisuutta enemmän, jos olisin mennyt kiemuraisemman polun?

Useat high school sweetheart -pariskunnat eroavat, koska eivät kestä sitä, että jotain jäi näkemättä. Mulla on nyt vähän sama fiilis duunin suhteen. Toisaalta jos elämässä muuten tapahtuisi enemmän, en ehkä laittaisi niin paljon odotuksia työlle. Töissä on kuitenkin ihan kivaa ja uusia asioita kehitetään. Ollaan ainakin välillä innovatiivisia. Toki voin lomalla lähteä vaikka Kuubaan reppureissaamaan. Mutta jotenkin on sellainen olo, ettei sekään nyt vaan auta kuin hetkellisesti. Trinityn ehdottama uusi harrastus voisi kyllä auttaa. Tai paluu vanhaan, jos vaan kroppa kestää.