Ärsyttää

Vaikka olen monessa suhteessa aika rento, loukkaannun aika helposti, jos ihmiset eivät pidä kiinni sovituista asioista ja tapaamisista. Minusta on siis ihan ok perua sovittuja asioita, jos siihen on joku syy tai jos sen tekee hyvissä ajoin. Mutta sellainen "sovitaan jotain, mutta sitten kadotaan" on mielestäni hurjan ärsyttävää. Toki jotain voidaan sopia alustavasti ja sitä ei tarvitse pitää kiveen kirjoitettuna. Mutta silti sellainen "voisi nähdä maanantaina tai tiistaina" ehdotus pitää mielestäni sisällään sen, että ainakin asiaan palataan. Tai puheluun vastataan. Tai laitetaan edes jotain viestiä. Mutta kun ei. Ehkä olen jotenkin neuroottinen, mutta mielestäni kyse on hyvästä käytöksestä ja toisen ihmisen huomioimisesta.

Kyseessä on siis mies, ja entinen Hengailupoikani. Ja kun tämä ei tosiaan ole mikään ensimmäinen kerta. Ja silti pitäisi olla edelleen ystäviä ja niin päin pois. Kaikki alkoi siis siitä, että hän itse ehdotti tapaamista kun tulee parin viikon päästä Helsinkiin (asuu nyt kauempana). No hänestä ei kuulunut mitään ennen kuin sunnuntai-iltapäivänä - isänpäivänä siis - joskus kolmen aikoihin ja ehdotti, että menisimme syömään. Olin kuitenkin viettämässä isänpäivää perheen kanssa, joten en lähtenyt, mutta sovimme, että voisimme ehkä nähdä vielä myöhemmin illalla. Illalla hän oli kuitenkin väsynyt ja laiska lähtemään sateeseen, joten siirsimme suosiolla päivää maanantaihin tai tiistaihin, koska hän on vielä kaupungissa koko viikon. Sen jälkeen hän onkin sitten kadonnut kuin p.. saharaan eikä vastannut esim. puhelimeen, kun koitin TÄNÄÄN tiistaina soittaa ja kysyä, nähdäänkö vaikka töiden jälkeen. Vaikken ole enää mitenkään romanttisesti suuntautunut enkä ihastunut, niin mielestäni käytös on silti hieman ärsyttävää ja itsekästä. Jos hänellä on niin kiire, niin eihän hänen ole mikään pakko minua nähdä. Viimeksi olemme nähneet heinäkuussa, joten mistään suhteesta ei ole kyse. Kaipa vain ottaa päähän se, että kaverina oleminen on jotenkin niin kovin hankalaa, ja silti sitä pitäisi yrittää. Ja kun käytös on niin kovin tyypillistä hänelle ja niin kovin miesmäistä.. Nyt seuraa hieman vastakkaisen sukupuolen panettelua, älä lue, jos et kestä.

Miehet kun niin kovin helposti inhoaa kaikkea sopimista ja organisointia ja sitä, että pitäisi luvata jotain jollekin. Kun olisi vaan niin paljon kivempi tehdä aina niin kun musta olisi kivaa ja kun mua nyt huvittaisi. Ja mies ihan vilpittömästi hämmästyy, kun maailma ja naiset eivät pyörikään itsestäänselvästi hänen napansa ympärillä. Kun naisella voi vaikka olla ihan omia suunnitelmia ja muuta ohjelmaa. Kristus.

No ainoa tapahan on joko venyä (huono ratkaisu itselle) tai sitten jättää koko juttu täysin miehen päänvaivaksi (ei mitään uusia ehdotuksia, mies järjestää ajan, jos haluaa sen järjestää) ja olla vastaamatta puhelimeen, jos mies erehtyy soittamaan esim. vonkaussoittoja öiseen aikaan. Toimii hyvin myös ex-miehille, vaikkei suhde olisi enää edes fyysinen. Ja siis se, että suhde ei ole ollut fyysinen enää moneen vuoteen ei edelleenkään estä sitä, etteikö jonain kirkkaana yönä mies voisi herätä siihen, että nyt on "mahtava hetki soittaa vonkaussoitto" ja olla vilpittömän hämmästynyt kun ei saakaan heti seksiä.

Tähän onkin hyvä lopettaa tällä erää. :)

Suhtautuminen suruun

Facebook on pelottavan tehokas viestinvälittäjä ja jollain tavalla myös hyvin raadollinen. Luin tänään töihin tultuani, että tuttuni 20+ sisko oli kuollut viime viikolla äkilliseen aivoverenvuotoon. Mitään ei ollut tehtävissä vaan hän oli kuollut välittömästi. Samalla kun tunsin empatiaa, surua ja järkytystä tuttuni puolesta, oli jostain syystä pakko katsoa myös viime kesän valokuvat, joita tuttuni oli postannut siskostaan aurinkoisena, kauniina, hyvin nuorena. Vaikken tuntenut siskoa henkilökohtaisesti kuoleman koko raadollisuus välittyy heti lukijalle valokuvien ja suruviestien kautta. Kuka tahansa ventovieras voi nähdä, kuinka nuoresta ja onnellisen näköisestä ihmisestä oli kyse. Kuinka epäreilu kuolema. Ja samalla pitäisi osata sanoa jotain toiselle. Kirjoittaa surunvalitteluviesti, vaikka asia on niin järkyttävä, että siihen on lähes mahdotonta kommentoida mitään. Ainakin itse tunsin itseni aika pieneksi.

Miksi kuolemaan on niin vaikea suhtautua, vaikka on itse kokenut saman? Miksi minäkään en osaa sanoa mitään? Ehkä se on tavallaan hyväkin, ettei kuolemaan totu. Ei osaa ottaa sitä tyynesti ja asiallisesti. Ehkä viesti läheisen kuolemasta koskettaa vielä enemmän niitä, jotka ovat sen kokeneet ja tietävät, mitä toinen käy paraikaa läpi. Tietää, että surun määrä on niin musertava, etteivät mitkään sanat riitä lohduttamaan sillä hetkellä. En tiedä. Tuntui siltä, että kaikki muut olivat osanneet sanoa jotain hienoa ja koskettavaa.

Kun kuulin Kauhajoen kouluammunnoista, olin järkyttynyt. Joku tuttuni kommentoi, ettei enää jaksanut surra niin paljon kuin Jokelan kohdalla, koska asia tuntui jotenkin arkisemmalta. Kun se oli jo kertaalleen koettu, toinen kerta tuntui laimeammalta. Tuttuni ei ole koskaan menettänyt ketään. Hän ei tiedä, miltä se tuntuu. Toki minuakin Kauhajoki järkytti vähemmän. Ei tarvinnut enää säikähtää siitä, että Suomessa voi ylipäänsä tapahtua jotain niin pahaa. Kyllä voi, se oli jo osoitettu. Mutta surin silti. Surin kaikkia niitä koteja, jotka menettivät aivan turhan takia läheisen ihmisen.

Sekalaisia ajatuksia

Olen soitellut äidin kanssa aika paljon ja äiti on ollut melko pirteä. Oli kovin innostunut siskon vauvasta ja velikin oli saanut soiteltua äidille - mitä tapahtuu siis aika harvoin - ja äiti vaikutti aika hyvinvoivalta. Siskokin nauttii vauvasta ja voi aika hyvin, vaikka onkin saanut nukuttua aika vaihtelevasti. Toisen lapsen äitinä olo on selvästi helpompaa ja rennompaa kuin ensimmäisen lapsen äitinä olo. Vaikka työtä ja puuhaa onkin tietty enemmän. Oma lapsikuumeeni ei kyllä ole sen kummemmin lisääntynyt.

Miesten kanssa vähän arvon. Työkaverin kanssa on ollut hiljaiseloa, mutta jollain tapaa kaipaan häntä. Mikä on positiivinen merkki kaiketi. :) Hän on älykäs ja hauska. Ensi viikolla on työiltama, mihin tulee sitten se uusi innostuksen kohteeni, Fyysisesti vetävä mies, josta kirjoitinkin jo aiemmin. Eli saa nähdä, saanko yhtä valtavia kicksejä ensi viikolla kuten sain aiemmin. Lisäksi olen ollut tekemisissä vanhan hengailupojan kanssa. (tutustuttiin kun olin 22v., aika ennen Eksää..) Olemme siis olleet edelleen kavereita, mutta on vuosien varrella ollut välillä jotain muutakin. Ei tosin enää pariin vuoteen muuta kuin pelkkä kaverisuhde. Mutta jollain tavalla on edelleen vähän jotain. Kaipa meillä oli niin monta vuotta kuitenkin epämääräinen suhde, että sen muuttaminen täydelliseksi kaveruudeksi on aika vaikeaa. Mutta Hengailupojan kanssa olemme olleet molemmat lähes yhtä ongelmaisia ja sitoutumiskammoisia ja siksi kai olemme pysyneet myös ystävinä. Ja siksi kai suhteesta ei ikinä tullut mitään kovin vakavaa.

Mutta on hassua, miten elämässä kaikki tulee aina ihan kasassa. Pitkän aikaa on tosi hiljaista ja sitten onkin monta ihmistä, jotka sotkevat ajatuksia. Olen samaa mieltä Trinityn kanssa, ettei pitäisi tapailla miehiä rinnan vaan pikemminkin peräkkäin. :)Mutta ei se aina mene niin. Joskus vain ihmisiä ilmaantuu yhtä aikaa ja sitten ei taas ilmaannu ketään. Luultavasti lopputuloksena on kuitenkin se, ettei mistään tule mitään (kyynistä, mutta been there, done that), mutta ompahan nyt ainakin vähäksi aikaa jotain kouhkattavaa.. ;)

Koulusurmista heränneitä ajatuksia

Huomenna on MTV3:lla 45 minuuttia ohjelmassa Pekka-Eric Auvisen vanhempien haastattelu. Aika rohkeata, että uskaltavat puhua kokemuksistaan ja tunteistaan julkisuudessa. Ja toisaalta ymmärrän hyvin, jos monet myös pahoittavat mielensä siitä, (kuten pahoittivat aikoinaan Kuukausiliitteen Petri Gerdt-jutusta ja isän kirjoittamasta kirjasta.) koska se väkisin nostaa esiin kipeitä tunteita ja toisaalta haastattelu nostaa kouluampujan taas julkisuuden valokeilaan, jonne hän nimenomaan halusikin päästä. Onko tappajan persoonan nostaminen mediassa eettistä vai ei, on aika hankala kysymys. Mitä enemmän ampuja saa julkisuutta, sitä enemmän ruokimme muiden vastaavien toiveita ja haluja ratkaista oma elämäntilanteensa yhtä epätoivoisin ja tuomittavin keinoin. On varmasti hyvin lohdullista ajatella, että sitten kun minä olen kuollut, kaikki ymmärtävätkin pahan oloni ja katuvat, etteivät käyttäytyneet minua kohtaan toisin. Pelottavan lohdullista on myös ajatella olevansa pelätty ja jopa ihailtu, jos on koko ikänsä ollut päähän potkittu, ei-kukaan, outo ja hyljeksitty.

Toisaalta jos asiasta ei puhuta, emme opi mitään. Pelkkä jeesustelu siitä, että koulukiusaamiseen tulee voida puuttua ajoissa, ei auta ketään. Myöskin monen lapsen vanhempia on hyvä ravistella siitä, että lapsen outoon käytökseen, myös yksinäisyyteen tulisi herätä. Petri Gerdtin isä syytti KL:n haastattelussa eniten itseään siitä, ettei ollut ymmärtänyt, kuinka yksinäinen hänen poikansa oli ja toisaalta omalla kasvatuksellaan korostanut sitä, että omillaan tulee olla ja yksin tulee pärjätä. Eikä poika ollut koskaan puhunut pahasta olostaan mitään vaan piti kaiken sisällään. Ei mitenkään kovin harvinainen malli suomalaisissa perheissä.

Mikäli masennuksesta ja pahasta olosta ei puhuta ja vastaavat tapaukset kuitataan satunnaisen mielenvikaisen tekemiksi ja mahdottomiksi estää, annamme niille vallan tapahtua ja vedämme oman vastuumme pois. Toivon, että asiasta keskustelu saisi jotain aikaan. Ja toivon, että ihmiset kunnioittaisivat myös niiden surua, joiden läheiset tekevät äärimmäisiä tekoja. Vaikka monia asioita olisi pitänyt tehdä toisin, kukin yksilö tekee kuitenkin vain sen minkä voi, osaa ja ymmärtää kulloinkin vallitsevassa tilanteessa. Ainoa, mitä voidaan muuttaa on tulevaisuus.

Että hän muistaisi saman

"Hän oli yksin. Hän seisoi meidän vieressaämme ja puhalsi lämmintä ilmaa sormiinsa. Hänen kyntensä olivat ruskeat ja oikean käden etusormessa oli tupakan jättämä jälki. Hänellä oli sumuiset silmät ja froteinen kylpytakki. Vaikka lähetystön ympärillä oli tungosta, hänen ympärillään oli tyhjä rinki."

Luin tänään Elina Hirvosen esikoisteoksen ja yritän nyt sanoa siitä jotain. Vaikka tarina on moneen kertaan kerrottu, onneton perhetarina, kirja on valtavan tosi. Sen hahmot ovat niin uskottavia, että on vaikea lukea kirjaa pelkästään kirjana ja väkisinkin tulee mieleen, että kirjailijan täytyy tuntea joku, joku sellainen kuin kirjan Joona. Tai sellainen kun äiti. En tiedä, voiko kukaan, joka ei ole kokenut samaa, kirjoittaa niin todesti siitä kivusta ja syyllisyydestä ja toisaalta surusta ja kaipauksesta. Ja osata nostaa esiin ne pahimmat asiat, mitä on olla mielenterveyspotilaan omainen. Kaiken sen loputtoman jatkuvuuden, epätoivon, toisen pahan olon seuraamisen vuodesta toiseen, turtumuksen ja halun paeta, häpeän ja oman valtavan syyllisyyden siitä, kammottavan tunteen kun joutuu hyväksymään pakkohoidon ja hälyyttämään poliisit paikalle hakemaan sairaalasta karannutta. Ja silti kirja ei mene kiusallisen henkilökohtaiseksi, se on silti ehyt teos ja uskottava sellaisenaan.

"Ei, en todellakaan välitä Joonasta. Tunnen jotain aivan muuta. Siinä ei ole mitään lämmintä ja kivaa. Tunnen häntä kohtaan enemmän kuin ketään muuta ihmistä kohtaan koko maailmassa. Toivon, että hän lakkaisi olemasta, eikä minun koskaan tarvitsisi muistaa hänestä mitään."

Lisämaustetta soppaan

En ole nyt nähnyt työkaverimiestä, koska olemme eri osastoilla ja siten myös istumme eri kerroksissa. Mutta olin tänään TODELLA viehättävän miehen kanssa samassa palaverissa, ja olin jotenkin ihan järkyttynyt palaverin jälkeen. Mies on siis töissä yhteistyökumppaniyrityksessä ja olen tavannut hänet kyllä kerran aiemminkin. Mutta silloin olimme eri linjoilla työasioissa ja olin ehkä vähän nihkeä. Mutta oli hän minusta silloinkin tosi hyvännäköinen. Tänään kävimme lounaalla (ei siis kahdestaan) ja sen jälkeen oli palaveri. Istuimme vierekkäin ja hymyilimme ja katselimme paljon silmiin ja.. Jotenkin kovin hämmentävää. Ei sormusta, mutta virallista statusta en tiedä. Jotain 30 ja vähän päälle, muttei siis kovin vanha. Ja pitkä, ja rento, ja miehekäs ja muutenkin aika viehko. Kristus.

Mulle ei siis ihan joka päivä tule tälläisiä viboja kenestäkään. Voin laittaa työasioissa mailia. Mutta olin vain hänen fyysisestä olemuksestaan niin viehättynyt, etten osaa sanoa juuri mitään millainen tyyppi muuten on. Puhuttiin aika pitkälle vain työasioita. Hassua, miten elämä on niin kausittaista. Pitkään aikaan ei tapahdu mitään ja sitten yhtäkkiä tapahtuu taas kaikkea. Ja lähinnä olen iloinen siitä, että itse innostun jostain, vaikka se olisikin pinnallista ja ensisijassa fyysistä. Mä olen usein niin kauhean neutraali ja mietin vain jotain vanhoja juttuja. Ja töissä varsinkin.. No katsellaan. Voihan olla, että tämä ei ikinä johda mihinkään, mutta olipahan ainakin kiva palaveri. Ja vieläkin olen vähän levoton. Hassua.

Mieskriisiä ja työpohdintaa - perussettiä siis

Päädyin vähän outoon riitaan työkaverimiehen kanssa viime viikolla aiheesta seksi. Hän halusi keskustella ja keskutelimme ja sitten tuli ahdistus. Sitä ennen oli tosi kiva ilta ja oli todella hauskaa. No, jotenkin mulle tuli sellainen olo, että olisin jo kovin tilivelvollinen asioistani ja mua alkoi suunnattomasti ärsyttää. Työkaverimies on niin ihanan kiltti, ja mukava ja kunnollinen ja kaikkea. Mutta mä olen vaan jotenkin tosi huono olemaan sellaisissa tilanteissa, joissa mua moralisoidaan tai mulle asetetaan kauheasti odotuksia. Tai mun odotetaan käyttäytyvän jotenkin kauhean perusnaismaisesti ja herkästi kun en ole vielä siinä tunnemoodissa. Kun emme siis seurustele, emmekä edes kovin säännöllisesti tapaile.

En nyt viitsi avautua yksityiskohdista, mutta periaatteessa keskusteluun oli kyllä syytä, mutta ehkä ongelmana oli pikemminkin tapa, miten asia esitettiin. No, nyt en oikein tiedä, mitä pitäisi ajatella. Tottakai jokainen nainen haluaa kunnollisen, kivan miehen, mutta jotenkin mulla on sellainen olo, että olen meistä kahdesta kyynisempi ja vähemmän riippuvainen ja jotenkin vähemmän romanttinen. Se, joka haluaa puhua vähemmän, koska ei tiedä, mitä sanoa. Eli musta on tullut suhteen "mies", jos nyt halutaan esittää jotain stereotypioita. Musta olisi vain paljon hauskempaa ottaa alku vähän kevyemmin ja katsoa, mitä tapahtuu.

Töitä edistän. Taantuma vaan saattaa haitata vähän duunin vaihtoa, koska pitää tarkemmin miettiä, mihin uskaltaa lähteä. Ja lähtee mihin vaan, niin joka paikassa voi olla aika tiukkaa. Eli Katariina: kannattaa ilman muuta hankkia nyt se lapsi, koska ensi vuodesta tulee luultavasti taloudellisesti aika tiukka. Jos kaikkia budjetteja vain leikataan, eikä saa kehittää mitään uutta ja kivaa, niin silloinhan kannattaa nimenomaan olla raskaana ja tulla takaisin sitten, kun taloustilanne taas helpottaa. :D No, mun kannalta aika epärealistinen näkymä, mutta tulipahan mieleen.

****
Tuli muuten mieleen, että kesällä kirjoitin ihan samasta aiheesta otsikolla "Halutaan rohkea ja reipas mies" Ihan samasta tunteesta nytkin on kysymys. Työkaverimiehen kanssa sitä tunnetta ei tule, ja jotenkaan mä en uskalla olla mitenkään kovin heikko, enkä pieni, enkä naisellinen, vaan mulla on se sama suorittava ja pärjäävä rooli päällä edelleen. Kyllä se välillä vähän hälvenee, mutta tuossa viime viikon tilanteessahan mä menin ihan kylmäksi ja mun teki vain mieli juosta ja paeta kylmästi paikalta. Ja jättää se toinen pähkimään omat ongelmansa.