Rauhoittunut mieli

No, nyt voisi taas olla oikea hetki kommentoida tunnelmia. Eli selvästi olen nyt rauhoittunut, vähän haikea, mutta kohdistanut energiaani enemmän muihin asioihin. Eli on analyysi paljon auttanut ja järkeistänyt omaa ajattelua. Voin lähteä tunteeseen mukaan ja olla pari päivää hyvin onneton ja ristiriitainen ja vajonnut. Mutta sitten se yleensä helpottuu. Tällä hetkellä eksä asia ei tunnu enää lainkaan "elämän ja kuoleman" kysymykseltä, vaikka edelleen häntä mietinkin. Ja vähän olen vahtinut facebookista hänen tekemisiään. (WHICH IS NOT GOOD. Mutta kai inhimillistä sentään. Ei kyllä ihan hirveästi tapahdu, mutta hieman vahdin kuitenkin.)

No joo. Olen nyt paljon lähempänä normaalia mielentilaani. Eli olen paljon rauhallisempi ja paljon järkevämpi kuin viime viikolla. Toki välitän edelleen, mutta enemmän on sellainen "elämä vie minne vie" olo, kuin kovin epätoivoinen. Lisäksi minulla on loma, joten en aio eksän takia pilata muuten hyvää lomafiilista. Ja onneksi on myös aika paljon tekemistä, joten en vain istu kotona miettimässä asioita. Ja kesäisiä ilmoja on luvassa ainakin sääennusteen perusteella. Ja mikä parasta, olen voinut jatkaa rakkaan harrastukseni treenaamista nyt noin 2-3 kertaa viikossa! En ole nieleskellyt itkua kertaakaan harjoituksen aikana, en kärsinyt lepokivuista, ja selvästi palautunut aika hyvin. Vieläkin joissain liikkeissä tuntuu kipua, mutta kipu ei pahene. Ja harjoittelu näyttäisi pikemminkin vetreyttävän kuin pahentavan vamma-aluetta. JIPPIIIII! :D

Urheilu vaikuttaa mulla muutenkin niin paljon mielialaan, että olo olisi varmaan paljon surkeampi, jos en liikkuisi. Nyt on vaan väsyneet lihakset ja sitä kautta väsyneempi ja stabiilimpi mieli. Olen kyllä muutenkin sitä mieltä, että ihmisen pitäisi aina yrittää tilanteessa kuin tilanteessa syödä, nukkua ja liikkua. Jos jokin kolmesta jää kokonaan pois, niin se vaikuttaa kyllä aika nopeasti myös psyykeen. Liikunta hitaimmin, mutta kyllä itse huomaan eron jo parissa viikossa. Musta tulee paljon ärtyisämpi ja on jotenkin epämukava olo. Mutta kyllä liikunnan pitäisi silti olla myös hauskaa ja lajin innostava, sellainen liikkuminen pelkän liikkumisen vuoksi on aika tylsää. Puhumattakaan pelkän ulkonäön vuoksi treenaamisesta. Se vasta tylsää onkin ja jotenkin narsistista.

Mutta kyllä se tästä taas..

Ristiin menee tunteet

No, kun nyt alan olla aika rauhallinen, pelkästään vähän kyllästynyt ja haikea, niin huomaan samalla joutuvani tyhmiin tilanteisiin MUIDEN miesten kanssa. Eli viime yönä nettituttu alkoi pommittaa viesteillä ja oli jotenkin loukkaantunut ja pettynyt. En ollut varsinaisesti lopettanut juttua (tavattu 3 kertaa..) vaan kertonut vain olevani vähän kiireinen tällä viikolla, enkä ehdottanut uusia tapaamisia. Niin kai se oli sitten liian epäselvää viestintää ja piti kuitenkin käydä yöllä ihmeellinen haluanko vielä tavata vai enkö keskustelu. Kolmen kerran tapaamisen jälkeen on varmaan vähän hullua puhua mistään "suhteen lopettamisesta" ja siksi olin ehkä ajatellut, etten haluaisi tehdä siitä mitään numeroa. Viimeisellä kerralla toinenkaan osapuoli ei ollut vaikuttanut kovin kiinnostuneelta, pikemminkin vähän väsyneeltä ja hiljaiselta. Ja nyt olikin sitten ongelma.

Lisäksi olin työkavereiden kanssa juhlimassa loman aloitusta torstaina ja vastikään eronnut työkaverini, jota en tunne kovin hyvin, alkoi tilittää elämästään ja katsella siihen malliin, että karkasin jossain vaiheessa paikalta. No seuraavana päivänä hän lähetteli sähköpostia ja pyysi lounaalle. Ihan mukava ihminen, mutta aika paljon mua vanhempi ja juuri eronnut. Enkä ole ikinä ajatellut hänestä YHTÄÄN mitään. En mennyt lounaalle, koska minulla oli jo sovittu lounastreffit parin muun kanssa. Onneksi alkoi loma ja en joudu mihinkään hankaliin tilanteisiin. Musta on tosi tylsää antaa pakkeja, ja nyt kun olen itse ollut jotenkin syvällä eksä-ajatuksissa, niin tuntuu vielä tyhmemmältä selvitellä suhteita jonkun muun kanssa.

Tälläisesta tulee niin turha olo. Sekä itseni kannalta, että miesten. Miksi mä en voi vaan unohtaa ja rakastua johonkin uuteen ihmiseen? Sen sijaan, että möllötän tylsänä kotona, niin mulla voisi oikeasti olla tosi kivaa. Mutta kun ei väkisinkään voi tuntea mitään. Mutta välillä tuntuu, että mä elän jossain utopiamaailmassa, eikä mulle kelpaa kukaan tarjolla oleva.

Mistä sitten pohjimmiltaan on kyse?

Minulta on kysytty, olenko mustasukkainen, vihainen, hylätty vai kilpaileva. Vai ehkä kaikkea sitä. Jos nyt yritetään mennä yhteen tunteeseen sisälle, niin kyllä mä olen vihainen. Mä olen vihainen siitä, että koen itseni kuitenkin kaikista olosuhteista huolimatta jollain tavalla hyväksikäytetyksi. Kai se on omakin moka. Nuorena, 19-vuotiaana vannoin itselleni, etten enää koskaan anna kenenkään kohdella minua huonosti. Enkä ajaudu ikinä enää suhteeseen miehen kanssa, joka rakastaa mua vähemmän kuin minä sitä. Ja minä myös vannoin, etten ikinä aloita mitään seksisuhdetta ihmisen kanssa, josta oikeasti välitän. Eli siis ei mitään leikkiä asioilla, jotka hajottavat varmasti. Eli kyllähän mä olen koko ajan tiennyt, että pelaan tulella ja siinä voi käydä huonosti. Ja siksi kai karkasin silloin joulukuussakin. Vaikka vetosin järkisyihin ja siihen, että tilanne oli huono kaikille osapuolille, niin kai mä eniten pelkäsin sitä, että jos jään yhtään pidemmäksi aikaa, niin muhun sattuu paljon enemmän.

Mä olen vihainen siitä, että annoin itseni ajatua laastarisuhteeseen, jossa se toinen osapuoli toki välittää musta, kehuu mun vartalon jokaista osaa, suutelee mun varpaita, silittää mut uneen ja höpisee hauskoja juttuja, soittaa mulle kivoja biisejä puoli yötä, ja rakastelee ihanammin kuin kukaan ikinä. Ja joka samalla myös pakenee omaa pahaa oloaan, hakee lohdutusta kodin ulkopuolelta, elää jotain kesken jäänyttä unelmaa uudestaan, ja haluaa karata ikäviä velvoitteita paljon nuoremman tytön syliin. Tai mitä se sitten kulloinkin merkitsee, mä en tiedä.

Mä olen vihainen siitä, että mä en voi soittaa eksälle, kun mulla on ongelmia, kun mulla on paha mieli, kun äiti joutuu sairaalaan ja kun mä oksennan kotona, ja mun tekisi mieli välillä hypätä parvekkeelta kun mua ahdistaa liikaa. Tietenkään mä en ikinä hyppää. Tietenkään mä en ikinä tee mitään, ja mä tiedän,että se on vain tunne joka menee ohi. Mutta mä vaan toivoisin, että joskus tapahtuisi jotain positiivista ja onnellista ja että mä en olisi niin tottunut pettymään kaikissa suhteissa, ettei sillä oikeastaan ole enää paljoakaan merkitystä. Tai että mä ylipäänsä edes tuntisin jotain lämmintä, enkä niin paljon vihaa ja ärtymystä.

Ja mä olen vihainen siitä, että ihmiset niin kovin paljon paremmin tietävät muiden asiat kuitenkaan tietämättä kaikkea. Mun terapeutti sanoi aina, ettei kukaan ulkopuolinen voi tietää kahden ihmisen suhteesta kovinkaan paljon, koska se kolmas osapuoli ei ole ikinä läsnä missään intiimeissä tilanteissa eikä tiedä muutenkaan kaikkea. Silti ihmiset rakastavat ohjeiden antamista, tuomitsemista, asioiden yksinkertaistamista ja etenkin naiset rakastavat muiden miesten haukkumista ja mollaamista. Jostain syystä naispuoliset ystävät kuvittelevat tukevansa ero/kriisitilanteissa, kun alkavat haukkua toista osapuolta. Joka siis johtaa lopulta siihen, että mies on läpimätä ja oma ystävä, esim. minä puhdas pulmunen, joka ei ole ikinä tehnyt mitään väärää. Eikö ole aika absurdia, että täydellinen enkeli rakastaa jotain niin pahaa, mustaa ja mätää, joka ei ole koskaan mitään rakkautta ansainnut?
Toki munkin eksä on käyttäytynyt itsekkäästi ja hölmösti välillä. Mutta itsehän minäkin olen siihen soppaan mukaan lähtenyt. Ei mua voi siitä vastuusta vapauttaa. Ja edelleen olen sitä mieltä, että aika harvat ihmissuhteet ovat kovin mustavalkoisia.

No niimpä taas

Kuten aiemmin kirjoittelimme tuosta poisoppimisesta ja tunteiden tulemisesta. Yksi asia, mistä välillä haluaisin oppia pois on oma kiihkeä tempperamenttini. Kun alkoi riittävästi sapettamaan, kirjoitin eksälle vähän tylyn facebook-viestin, jossa ihmettelin hänen huonoa käytöstään eilen. Ja tietty vastasi heti ja pyyteli anteeksi, mutta kun tilanne oli niin hankala ja blaa blaa. Jotenkin olisi ollut vain NIIN paljon mukavampi nähdä ja jutella kivasti. Eikä niin, että ainoa kommunikaatio on sitä, että minä läksytän häntä naamakirjan välityksellä. Oli kuitenkin samaa mieltä, että tervehtiä voi, vaikka olisikin parisuhteessa. Ja aikoo tervehtiä minua jatkossa ihan niin kuin se tässä ärtymyksessä mitään auttaisi. Tuli lähinnä sellainen olo, että paskat minä sinun tervehdyksistäsi. Olisit miettinyt sitäkin eilen.

Kun joskus oppisi olemaan vähän vähemmän äkkipikainen ja voisi olla sellainen viileän tyylikäs nainen, eikä alituiseen poksahteleva pikku-myy.

Syöjätär ja söpöä pariskuntamenoa

No oltiin sitten kuuntelemassa eilen samaa bändiä. Minä, eksä ja eksän puoliso. Ei yllättäen juteltu. Eksä yritti tietty viimeiseen asti vältellä tilannetta, että joutuisi esittelemään meitä toisilleen, koska mähän olisin tietty voinut mennä vain viattomasti ja iloisesti tervehtimään - koska virallisestihan mä en tiedä, kuka sen avopuoliso on.

Olin toki omien kavereitteni kanssa, eli sikäli ei ollut mitään hätää. Ja eksä oli omien kavereittensa kanssa, joista olen kyllä tavannut osan. En tiedä, kuinka moni niistä tiesi viimekertaisista tapahtumista, mutta olihan tilanne aika surkuhupaisa. Onneksi en repinyt mitään hirveää angstia tilanteesta - senkin olisin tietty voinut tehdä - vaan olin aika cool. Eksä näytti paljon enemmän ahdistuneelta. Kävelin kyllä piruuttani ihan vierestä ohi ja hymyilin pienesti, ja eksä vain tuijotti takaisin, mutten kyllä jäänyt sen kummemmin siihen notkumaan. Mutten kyllä halunnut piileskellä yhtään, koska 1. minä en ole ketään pettänyt 2. eksä itse soitteli minulle, vaikka on parisuhteessa 3. en ole hänen suhteeseensa halunnut sotkeentua muutenkaan, eli itse on täysin soppansa keittänyt ja jos tilanne aiheuttaa hänelle hankalia fiiliksiä, niin se ei ole mun vikani.

Lisäksi olin tietty meikannut ja pukeutunut tosi kivasti, koska tiesin aika varmasti törmääväni eksään. Joten jos hänellä tuli haikeita tunteita, niin hyvä. Sen verran pitää kuitenkin olla pelinaista, että pyrkii aina olemaan tyrmäävämpi kuin puoliso. Ihan vaan omaksi mielenrauhaksi.

Mutta toki on vähän haikea olo. Olisi ollut kiva nähdä häntä ihan rauhassa ja jutella kuulumisia. Mielummin olisin kuullut häneltä itseltään, että 1. suhteessa menee nyt paremmin (sitähän ei tiedä) 2.oli kiva nähdä, mutta ei voida olla sen enempää. Nyt en tiedä kummastakaan, oli vain ihmeellinen pälyily ilta, josta voisi toki päätellä edelliset asiat. Ainakin päästäkseen itse eteenpäin. Positiivista oli, että eksä näytti nyt paremmalta, jotenkin enemmän entiseltä itseltään (lue: juo varmaan vähemmän ja ehkä liikkuu enemmän). Eli kertoisi siitä, ettei ole enää ihan niin depiksessä.

***

Myöh. iltapäivällä.

Nyt alkoi jotenkin ärsyttää ihan hirveästi se, ettei voi edes tervehtiä. Kaipa sillä on aika hankala olo ja ristiriitaisia tunteita, MUTTA kai nyt aikuisen ihmisen tuttavapiiriin kuuluu muitakin ihmisiä kuin entisiä hoitoja, esim. työkavereita ja kaverin kavereita ja muita tuttuja, joita voi silti tervehtiä herättämättä valtavia epäilyksiä omassa kumppanissa. No mene ja tiedä. Ehkä se olisi silti ollut vaikea tilanne, jos tunteet eivät kuitenkaan ole ihan neutraalit, eikä tiedä, miten itse suhtautuu.. ja kaipa se pelkäsi sitä, että minä paljastan jotain. Oh god. Tahdon vapaan miehen.

Kun kerran tuli lapsiaiheesta kirjoitettua, niin..

Tänään kävi vähän kummallinen sattuma, jonka seurauksena olen ollut vähän kypsä. Eräs työkaveri tuli kysymään, että odotanko vauvaa. Olin ihan että HÄH, en todellakaan. Johtui siis siitä, että mulla oli empire-mallinen tunika ja olin juuri käynyt tukevahkolla juhannuslounaalla, mutta en todellakaan ole lihonut mitenkään erityisesti. Jotenkin aika ärsyttävää. No kolleega oli tietty ihan paniikissa ja valtavan nolo ja pahoillaan. Yritin ottaa tilanteen huumorilla sillä hetkellä, mutta jälkeenpäin olin aika loukkaantunut.

Kun muutenkaan en ole tavannut ketään ihanaa miestä eikä voinut iloita silleen naiseudestani ja vartalostani missään seksisuhteessa, niin on jotenkin aika ärsyttävää vastailla tuollaisiin kysymyksiin. Kun en edes voisi olla raskaana, kun pyhästä hengestä en nyt kuitenkaan sikiä. Ja ottaa siksikin päähän, etten ole voinut urheiluvamman takia tänä keväänä liikkua ihan samaan tahtiin kuin normaalisti. Painan ehkä sen kaksi, maksimissaan kolme kiloa enemmän kuin normaalisti. Mutta siis HALOO!(Mun BMI on jotain 22,5 kun se ennen oli ehkä 22,0.)Ja ylipäänsä painon pieni nousu harmittaa kyllä jonkun verran, kun itsekin huomaa vähän pyöristyneensä. En olisi kaivannut mitään työkaveria huomauttelemaan asiasta noin niin kuin muuten. Muutenkin aika väsynyt olo ja juhannuksena ei mitään ihmeellistä ja erityisen ilahduttavaa ohjelmaa. Perusperhejuhannusta ym. Voin nyt sitten mennä vaikka lenkille tiputtamaan kilojani grillaamisen tilalta.

Ei kenenkään kundin mahaa työkaverit tuolla tavalla vahdi. Toki ajatus oli varmaan kaunis, mutta jotenkin aika kypsää.

Iästä ja lapsista

Sisareni on toistamiseen raskaana. Ikäeroa meillä on tasan vuosi. Odotus on toki onnellista, mutta myös paikoin aika raskasta. Isovanhemmista ei ole juurikaan apua esikoisen hoidossa, koska asuvat eri kaupungeissa, samoin kuin sisaruksetkin. Siskon mies ei halua muuttaa takaisin pk-seudulle, mikä on tavallaan ihan ymmärrettävää, kun asuntojen hinnat ovat mitä ovat ja työmatkaruuhkat eri tasoa kuin pienemmissä kaupungeissa. Joten siskoni totesikin, että lapsia ei voi hankkia yhtään enempää kuin varmasti itse jaksaa hoitaa. Ja työ pitää mitoittaa myös sen mukaan.

Tällä kertaa sisareni on ajatellut olla hieman pidempään kotona, koska töihin ei hänellä omasta mielestään ole kiire. Esikoisen jälkeen hän lähti töihin vuoden jälkeen, mutta mies jäi kotiin joksikin aikaa. Nyt kun siskoni on taas ollut töissä reilun vuoden, niin takaisin ei ole kiire. Kyllä sitä sitten myöhemminkin ehtii, tuumasi sisareni. Välillä tunnen vähän kateutta hänen huolettomuuttaan kohtaan. Ura ei ole siskolleni kai ikinä ollut mikään iso juttu. Silti perhe-elämän yhdistäminen tuntuu vierestä seuraavalle aika hankalalta ja raskaalta. Ja on siskonikin aika epäreiluihin kommentteihin törmännyt. Kun aiemmassa työpaikassa työkaveri kuuli sisareni olevan raskaana (esikoinen), tämä oli todennut, että jaahas, tuossa on taas yksi, joka pyöräyttää kolme tenavaa ja on poissa seuraavat 10 vuotta! Harvinaisen paskamainen kommentti, koska kyseessä oli kuitenkin mies, jolla oli itsellään kolme lasta. Joita vaimo tietenkin kuuliaisesti hoiti kotona oman työuran kustannuksella. Naiselle lapset näyttävät olevan edelleen työuran este ja miehelle meriitti. Blaah.

Täytän ensi vuonna 30 vuotta ja minulla ei ole hajuakaan mistään perheeseen liittyvästä. Nyt alan ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni ajatella, että aikaa ei ole enää tolkuttomasti. Toki vielä lähemmäs 10 vuotta, mutta vuodet tuntuvat menevän aika nopeasti ilman, että mikään olennaisesti muuttuu. Ehkä minustakin tulee nainen, joka saa hyvän työuran, mutta huomaa nelikymppisenä, että lapsia ei ehtinytkään tulla. Kumppani löytyi liian myöhään ja työ vei liikaa aikaa. Tai sitten hankin jonkun paniikkilapsen jonkun vastaan tulevan kanssa ja eroan nopeasti. Mene ja tiedä. Silti aika usein koko perhejuttu tuntuu aika kaukaiselta ja jotenkin asialta, jota en kuitenkaan jaksa liikaa murehtia. Ahdistus tulee useimmiten silloin kun mietin ikääni. Mitään lapsikuumetta mulla ei kyllä vielä ole. Ja välillä tuntuu tosi oudolta ajatella, että sisareni on kohta kahden lapsen äiti ja minä en ole edes koskaan asunut kenenkään miehen kanssa.