Synttärionnitteluja ja lupauksia

Eksällä oli synttärit, onnittelin ja sen jälkeen ajattelin pysyä kaukana. Status-update oli taas jotenkin hieman liian osoitettu, lähellä omaani, ja puettuna kysymyksen muotoon.. En nyt suoraan sanottuna ymmärrä, miksi sekin jaksaa nähdä mokomaa vaivaa, kun kerran ei kuitenkaan mistään tule mitään. En siis vastannut siihen, mutta onnittelin sentään.

Ei enää FB-kirjeenvaihtoa. Ei enää mitään roikkumista. No katsotaan pysynkö ihan täysin kannassani. Ainakin todennäköisyys on parempi kun sen sanoo ääneen. Puolimaratonkin oli helppo juosta sen jälkeen, kun siitä oli puhunut muille. Mutta kannattaa siis ainakin asettaa itselleen tavoitteita, joista edes yrittää pitää kiinni.

Olen tulossa hieman kipeäksi, mikä ei nyt suorastaan riemastuta oloa. Kurkku on kipeä, nenä valuu, vaikka on vielä kesä ja teen juomisestakin tuli vain paha olo. En ole varmaan oikein syönyt, on niin tukkoinen olokin. Ei vaan olisi aikaa olla kipeänä kun olisi töitäkin. Tulevana viikonloppuna on juhlia, en haluaisi sairastua sitä ennen. Nyt meni vain marinaksi. Mihin se ihana kesäfiilis aina katoaakin niin nopeasti?

Mielialoja ja kuulumisia

Vaikuttaisi siltä, että ystäväni aikoo pitää lapsen. Varmuutta päätöksestä ei vielä tietenkään ole, koska kysymys on todella isosta muutoksesta ja tottakai todella isosta ratkaisusta. Mutta kieltämättä abortti tässä iässä, kun on jo parisuhteessa, on aika iso ratkaisu. Ja myös epäluottamuslause parisuhteelle. En ehkä niin ajatellut asiaa siltä kantilta, ennen kuin puhuin ystäväni kanssa enemmän aiheesta. Jos on oikein onnellinen ja rakastunut, niin lapsi on kuitenkin suhdetta vahvistava asia ja abortti taas tietynlainen signaali siihen suuntaan, ettei olla kovin sitoutuneita.

Suhteen jatkaminen abortin jälkeen voi olla vaikeaa. Jollain tasolla voi kuitenkin tulla katkeruuden tunteita - varsinkin naiselle - vaikka tavallaan vika olisi molempien huolimattomuudessa. Nainen on kuitenkin se, joka kantaa kaikki fyysiset - ja suurimman osan henkisistäkin - seuraumuksista. Jos abortti aiheuttaa lapsettomuutta (harvinaista, mutta mahdollista), kyse on aina naisen kehosta. Mies voi hankkia lapsen varsin helposti vaihtamalla naista. Raadollista, mutta totta. Lastaan harvoin kukaan katuu myöhemmin, aborttia paljon helpommin. Toisaalta lapsen pitäminen edellyttää valtavaa luottamusta toiseen. Että vaikka mitä tulisi, niin ei jää yksin lapsen kanssa. Lapsi on kuitenkin suurin sitoumus, mitä voi elämässään tehdä. Kaikesta muusta kun yleensä pääsee aika "helposti" eroon, jos vain haluaa. Ei mikään ihme, jos pelottaa. Ja toisaalta ero voi tulla aina riippumatta siitä, kuinka kauan on oltu yhdessä; kymmenen vuoden jälkeen tai puolen vuoden.

Kaipa oma roolini on ollut vain kuunnella ja tukea, olisi ratkaisu sitten mikä tahansa. Ehkä hieman koitin kuitenkin puhua sen puolesta, että varmasti hän selviää, vaikka pitäisikin lapsen. Ovathan nuoret, terveet ihmiset aina saaneet lapsia vähän kummallisissa tilanteissa - ja selvinneet. Vaikkei omia mielipiteitään pidä liikaa tuputtaa. Taloudellisesti tilenne ei ole kovin optimaalinen, mutta muut asiat ovat kuitenkin aika hyvin. Ja myönsin kyllä, että haluaisin ajatella jotenkin romanttisesti, että asiat tapahtuvat hieman "kun niiden on tarkoitus tapahtua". Lapsettomana on niin helppoa sanoa, että kyllä lapsen kanssa selviää, jos vain haluaa selvitä. Pienen lapsen kanssa elävän arki on sitten yleensä vähemmän juhlavaa.

Hassua, mutta ystäväni tarina osoittaa niin suoraan, miten nopeasti asiat voivat elämässä kuitenkin muuttua. Vielä vuosi sitten hän kipuili eroa hankalan, pitkän suhteen jälkeen. Ehkä siksi pitäisi vain antaa mennä ja luottaa siihen, että omassakin elämässä asioita jollain aikavälillä vain tapahtuu. Aina ennenkin on tapahtunut. En sentään toivo itselleni noin radikaalia muutosta, mutta jotain muutosta ylipäänsä.

Jos ei ole suhteessa, ei halua suhdetta?

Jotenkin väsyttää ihmisten halu yksinkertaistaa asiat ja vetää mutkat suoriksi. Tapasin tänään hyvää, erittäin läheistä ystävääni, jota en ole nähnyt pitkään aikaan. Asumme siis aika kaukana toisistamme. Tuli sitten puheeksi eksä ja muu mieselämä. Ja miksei ole löytynyt ketään toista, jonka kanssa voisi haluta olla ja suunnitella yhteistä tulevaisuutta. Ja kun ei ole, niin johtuuko siitä, etten vain halua parisuhdetta.

Jotenkin loukkaavaa on, että ihminen, jonka pitäisi tuntea minut, taustani ja historiani typistää taas kaiken sellaiseen "etkö sitten halua ketään" -malliin. Ihan kuin tässä elämässä rakkaus olisi vain kiinni siitä, että haluaa rakastaa. Ja se, että olen surrut aiempia eroja, pitäisi minusta kertoa jotain siitä, että olen halunnut olla parisuhteessa. Tietenkään ei pitäisi loukkaantua, koska kyllähän ihmiset voivat muuttua ja elämäntilanteet voivat muuttua. Jos ei ole pitkään aikaan juteltu, niin ei voi tietää. Mutta todellisuudessa en ole kertaakaan viime vuosina sanonut mitään siihen suuntaan, etten haluaisi parisuhdetta.

Ja kai mua loukkasi se, että asiat nähdään niin yksinkertaisina. Kun ei se kumppani nyt ihan vaan löydy sillä, että menee ulos kodistaan ja etsii jonkun. Ei tunnu edes niin, että toimii määrätietoisesti kuin työnhaussa ja katsastaa jokaisen vapaan miehen ikähaitarilla 25-45. Moni ystäväni on tehnyt sitä erittäin tarmokkaasti, ja silti ei kovin nopeasti ole tärpännyt. Ja eivät tunteet eksääkään kohtaan vain katoa sillä, että sen päättää. Luoja kai mä nyt olen jo monta kertaa päättänyt, etten enää koko asialle ajatustakaan. Ja silti jotain on aina tapahtunut, joka on sekoittanut ajatuksia.

Toki mä voisin paljon tarmokkaammin ruveta ponnistelemaan asian eteen. Mutta kun en oikein taas jaksa eikö huvita. Nytkin tunsin itseni jotenkin todella pateettiseksi kun ylipäänsä aloitin koko keskustelun. Eli niin pitkälle ei ole vieläkään tultu, että oman tarvitsevuuden myöntäminen olisi jotenkin helppoa. Vieläkin mua lähes oksettaa, kun joudun myöntämään, että yksinolo, joka ei ole vapaaehtoista, on minusta surullista. Koska ainahan pitäisi olla vain vahva ja pärjätä. Varmaan pahimmalta tuntuu se, että vuosia minut tuntenut ihminen, ja tätä blogiakin aiemmin lukenut ihminen tuntee minua niin vähän. Että pitää taas avata rautalangasta ja pakottaa itsensä niin auki toisen säälittäväksi. Todella ahdistavaa.

Lisää lapsiasiaa

No kun juuri pääsin aiheesta puhumaan, niin kävi niin, että hyvä ystäväni on vahinkoraskaana. Rakas, ihana ystäväni, joka on ihan yhtä lapsi- ja perheangstinen kuin minäkin. Seurustellut kylläkin jonkun aikaa, muttei todellakaan kovin kauaa. Soitin hänelle tänään viikonlopun jutuista ja hän pudotti pommin. Tuli todella epäuskoinen olo, vaikka tavallaan kyse on ihan normaalista asiasta. Olin lähes yhtä järkyttynyt ja yllättynyt kuin jos olisin itse huomannut olevani raskaana. Ystäväni ei ollut kovin ilahtunut myöskään ja ratkaisua ei ole vielä tehty suuntaan eikä toiseen. Töiden ja muun elämän kannalta tilanne ei ole hänelle mitenkään kovin optimaalinen, päinvastoin. Mies sentään on kiva ja tukena.

Jälkiviisaana voisi toki sanoa, että vahinkoraskauksia ei ole. Tarpeeksi neuroottinen ihminen, niin kuin minä, syö pillereiltä, vaikkei olisi edes parisuhteessa. Pahintahan olisi tulla yhden yön jutusta paksuksi. Siksi ehkäisen ainakin kahdella eri keinolla ja viime talvena vielä kolmannellakin erittäin tehokkaalla - nimittäin selibaatilla. ;) Jos hormonaalinen ehkäisy ei sovi, niin riskit ovat kyllä korkeammat, kun aika moni mies kuitenkin pitemmän päälle haluaisi päästä eron kondomin käytöstä - ja aika moni rakastunut nainen myös joustaa. Kyllähän jokainen aikuinen ihminen tietää, ettei ole ihan varmoja päiviä ja keskeytetty yhdyntä on TODELLA epävarma keino.

No asia nostaa minussa aika paljon ristiriitaisia tunteita esiin, onhan raskaus ja lasten saanti ollut jotenkin aina aika pelottava asia, tai ainakin aina sellainen "sitten joskus ehkä kun olen riittävän aikuinen ja kaikkea muutakin.." aihe. Nuorempana minusta tuntui lähes mahdottomalta ajatus, että voisin ylipäänsä edes olla raskaana tai hankkia lapsia. Ihan kuin jollekin miehelle olisi sanonut, että sinä olet nyt sitten raskaana. Olisin ollut ihan yhtä kauhuissani. Sen takia tuntuu ihan hullulta, että joku toinen, aika samanlainen ihminen kuin minä, onkin yhtäkkiä siinä tilanteessa. Toki omakin asenteeni on vuosien varrella muuttunut. Enää en ole yhtä paniikissa, ehkä jopa salaa haaveilen siitä, että olisi joskus perhe. Mutta lapsiperheiden elämä ei varsinaisesti houkuta ja minua hieman jopa kammottavat fyysiset muutokset, joita raskaus väkisinkin tuo tullessaan.

Toisaalta jotenkin toivon, että ystäväni pitäisi lapsen. En tiedä miksi. Ehkä se on joku romanttinen toive tai ajatus, joka kumoaisi myös omaa pelkoani. Että kyseessä ei olisikaan niin valtava asia, vaan ihan hyvä, positiivinen asia, josta kyllä selviää. Läheisillä ystävilläni ei vielä ole lapsia, joten asia ei ole ollut kovin ajankohtainen kenellekään. Toisaalta en kyllä tuomitsekaan, jos hän päättää toisin. Jokaisella naisella on kuitenkin oikeus valita, synnyttääkö tähän maailmaan lapsia vai ei.

Alkavaa kolmenkympin kriisiä jälleen

Olen nyt varannut juhlatilan tuleviin kolmekymppisiin. Ne ovat siis ensi vuoden puolella, mutta varasin tilan jo silti. Järjestämme ystäväni kanssa yhteiset juhlat, joten säästämme kumpikin kustannuksissa, eikä tarvitse kutsua samoja ihmisiä kuukauden välein juhliin. Suht edullisia juhlatiloja on kuitenkin aika vähän Helsingissä (selvitin asiaa aikoinaan valmistujaisbileiden osalta), joten jos sellaisen meinaa löytää, kannattaa varata ajoissa. Ehkä aikainen tilanvaraus on asian työstämistä. Kun ei voi kerran olla täyttämättä 30v. voi tehdä siitä numeron ja juhlia "isosti".

No silti hieman ahdistaa. En tunne itseäni vanhaksi, eikä vanheneminen minua mitenkään oikeastaan ahdista. Ei siis fyysinen vanheneminen. Näytän edelleen ehkä hieman ikäistäni nuoremmalta, ja rypyt ovat minusta useilla ihmisillä kauniita. En minä ryppyjä pelkää. Ja työelämässäkin vanhenemisesta on vain hyötyä, koska ikä tuo väkisinkin uskottavuutta ja arvovaltaa. (Ei ehkä vielä 30v. täyttäminen, mutta noin yleensä) Sen sijaan pelkään ehkä jollain lailla, että elämäni polkee paikallaan ja huomaankin pian olevani töissä-puurtava-lapseton-nelikymppinen,joka asuu yksiössä/kaksiossa ja tekee ihan samoja asioita kuin nuorempana, mutta onkin liian vanha saamaan lapsia tms. Tähän saakka olen voinut jotenkin lykätä koko lapsiasiaa, kun olen kuitenkin vielä tosi nuori. Nyt tuntuu siltä, että kohta en enää olekaan. Pitäisikö minunkin muuttua panikoivaksi naiseksi, joka etsii hysteerisesti miestä? Mitä jos mitään ei tapahdukaan? Mitä jos keskityn ihan vääriin asioihin elämässäni enkä anna itselleni mahdollisuutta rakastua kehenkään? Kun on aina niin kiire ja paljon tekemistä..

Tiedän, että kuvaamani skenaario on aika epärealistinen, sillä onhan viimeisen 10 vuoden aikana tapahtunut valtavasti asioita. Miksi tulevan 10 vuoden aikana ei tapahtuisi? Olen käynyt pitkän terapian, joten olen varmasti paljon valmiimpi tasapainoiseen parisuhteeseen kuin aiemmin. Mutta onko sellaisia sopivia, ja minua ymmärtäviä ihmisiä vielä jäljellä vai ovatko kaikki muut jo varattu? Jotenkin aika usein tuntuu siltä, että kaikki kiinnostavat ihmiset ovat jo varattuja.

No kun nyt panikoin aikani, niin ehkä en sitten enää ensi vuoden puolella jaksa. :)

Nettiongelmia

Jos joku on ihmetellyt, miksi en ole taas kirjoitellut, niin johtuu siitä, että nettiyhteydet ovat olleet katkolla. Törkeää, sillä vika näyttäisi olevan kaapeliverkossa ja korjaaja pääsee käymään vasta ensi viikolla. Joudun siis olemaan lähes viikon ilman nettiyhteyttä, koska en pysty olemaan kotona esim. 12-15 välillä keskellä työpäivää päivystämässä korjaajaa. Kypsää!!! Aion kyllä pyytää alennusta laskusta, en kai nyt maksa viikosta turhaan, kun en voi edes nettiä käyttää. Blääh. Ja töissä olen joutunut jopa töihin, eli en ole paljon ehtinyt bloggailla.

Facebook-vieroitukseen?

Vaikka kuinka olen hyvin pysynyt eksästä erossa koko loman, myös ajatuksissa on onneksi seikkaillut aika vähän, olen silti törmännyt hänen kuulumisiinsa facebookissa vähän liian usein. Pitääkö senkin, aikuisen miehen, siellä niin paljon roikkua??? Jotenkin tuntuu, että sillä menee yleisesti vähän paremmin. Ja sen uusin profiilikuva on oikeasti aivan ihana! Mikä on tavallaan ihan helvetin ärsyttävää. Pysyisi poissa ja kasvattaisi vaikka niitä kersojaan.

Eksä oli silloin joskus aika hyvännäköinen. Mun mielestä ehkä kaunein, söpöin ja seksikkäin mies, jota mä olin koskaan tavannut. Sellainen suurisilmäinen, pitkä, vähän boheemi mies, joka ei ihan tajua, kuinka hyvältä se oikeasti näyttää ja kuinka paljon se vetosi tyttöihin. Kuitenkin riittävän miehekäs, ei mikään neiti. Oikeastaan säikähdin silloin viime kesänä, kuinka paljon se oli muuttunut. Lähinnä lihonut ja turvonnut liian kaljan kittaamisen ja masentuneisuuden seurauksena. En olisi varmaan enää kiinnittänyt häneen mitään huomiota ulkoisesti, jos olisi tullut jossain vastaan. Niin nopeasti voi näemmä tippua jumalasta seuraavasta ihan tavallisen pönäköityneen ja kaljuuntuneen perheenisän pallille. Eipä silti, ei se estänyt mun tunteita taas tulemasta, saman ihmisen kanssahan mä olin taas tekemisissä, tosin kyllähän muakin se lisääntynyt juominen ahdisti. Mutta nyt eksä näyttää taas jotenkin normaalimmalta, entiseltä itseltään. Samoin oli kesäkuussa kun nähtiin. Kai se sitten on oikeasti saanut juomista vähennettyä merkittävästi, koska se oikeasti näkyy ulospäin. No se toki oli tavoitteenakin, mutta olen siitä silti tosi iloinen.

Huono puoli on tietty se, että vaikka yritän olla ajattelematta, sen kuva tulee silti mun ajatuksiin liian usein. Pitäisi olla vähän vähemmän fyysistä vetoa, olisi paljon helpompaa. Ja hulluinta koko facebook- hommassa on se, että välillä me edelleen kommunikoidaan toisillemme statusten kautta, mikä on tyhmää ja naurettavaa. Ja mä yritän olla viileä ja kirjoitan vain jotain yleistä. Mietin jopa, että dellaisin sen mun kavereista. Mutten tehnyt sitä kuitenkaan. En halua. Ja tavallaan se tuntuisi vähän turhan isolta kannanotolta.