Hullua, mutta kun nyt mietin vielä asunnon hankintaa ja riskinottoa, niin huomaan, mitä erilaisia oheismerkityksiä mulla liittyyä tähän asuntoasiaan. Oma asunto on mulle jonkinlainen välttämättömyys, turva ja tuki pahan päivän varalle. Ehkä parisuhde on sitä joillekin toisille ihmisille. Aika karulta kuulostaa, mutta asunto on mun oma pikkuankkurini, turvasatama maailmassa. Kävi miten kävi, niin mulla on aina joku paikka. Ehkä se johtuu siitä, että äidin osalta on aina hoettu sitä, kuinka tärkeää on, että hänellä on oma asunto. Olisi hänen kuntonsa mikä tahansa, tai kävisi mitä vain, ainakin hänellä on oma asunto. Ei ainakaan joudu kadulle. On joku paikka, missä olla. "Mielenterveyspotilaiden voi olla hyvinkin hankalaa saada esim. yksityiseltä puolelta mitään vuokra-asuntoa." Kaupungin vuokra-asunnoissahan kukaan ei asu, ainakaan pikkuporvarillisissa perheissä.
Tämä on siis osittain olosuhteista johtuvaa, osittain kasvatuksellinen asia. "Naisen tärkein turva elämässä on riittävän muhkea pankkitili", sanoi naimisissa oleva, urakeskeinen tätini. Samalla tavalla mä en jotenkaan halua hirveästi laskea perheeni varaan, jos tiukkaa tulee. En ole ikinä pyytänyt kasvattivanhemmiltani rahaa - siis muutettuani pois kotoa. Kun menin vaihtoon, he oma-aloitteisesti antoivat minulle hieman rahaa. Mutta muuten olen ollut omillani. Mummi kyllä avusti opiskelijoita, mutta se tuntui erilaiselta. Kaipa mulla on joku edelleen joku pelko takaraivossa, että kun elämässä voi käydä ihan mitä vaan (niinhän mun vanhemmillekin kävi), niin ainakin taloudellisesti olen omillani.
sunnuntai 18. toukokuuta 2008
Hengitä syvään, ota rauhallisesti
Mulla on ollut koko kevään sellainen odotteluvaihe, kuten kirjoitin. Nyt kun terapia on ohi, on vapautta enemmän, rahaa enemmän, aikaa enemmän ja kesäloma tulossa (VAPAA-AIKAA!). Levottomus vain kasvaa ja toisaalta pelkään, että elämä juoksee jossain ohi. Kauhean hämmentävää, kun voikin ruveta ajattelemaan asioita ja elämäänsä ihan eri tavalla kuin ennen. Oikeasti isommin, eikä vain odotella. Olen joutunut aika paljon miettimään, mitä oikein haluan ja tällä hetkellä en yhtään tiedä mitään varmasti.
Tuntuu, että jonkinlaisessa myllerryksessä ovat niin työ ja asuminen kuin asuinpaikka (vielä voisi lähteä aika helposti ulkomaille..) ja ihmissuhteet. Yhtenä päivänä olen jo vaihtamassa asuntoa, nyt taas tuli sellainen fiilis, että ehkä vaan otan nyt rauhallisesti ja katson hetken, mitä markkinoilla tapahtuu. Halpoja kun asunnot eivät tällä hetkellä ole. Ja oma asuntoni on kuitenkin ihan kiva - vähän pieni, mutta toimiva. Lisäksi asuntoa ei kannata vaihtaa, jos haluaakin lähteä vielä ulkomaille. Työn suhteen en nyt juuri ole tekemässä muutoksia, mutta jotenkin mua ahdistaa se, etten ole yhtään kansainvälisessä hommassa, mun kielitaito vain taantuu, vielä olisi helppo lähteä kun lähtisi vain. Olen jopa miettinyt, että voisinko opiskella jotain lisää. Toisaalta silloin olen taas rahaton ja työ kyllä kiinnostaa tällä hetkellä.
Pitäisi kai vaan nyt vähän antaa ajan kulua, ja katsoa mitä tapahtuu, ja mikä tuntuu omalta jutulta. Lisäongelmaa tuo parisuhde-aspekti. Jos lähden nyt huitelemaan jonnekin, niin todennäköisyys, että löydän kivan miehen ja vakavamman suhteen on ehkä pienempi. Toisaalta en ole sitä nyt viime vuosinakaan löytänyt kökkimällä Suomessa. En tiedä, mikä mulle olisi nyt tärkeintä: edetä työssä, lähteä vähän seikkailemaan maailmalle, rakastua ja asettua aloilleen vai jotain muuta.
Analyysi oli tosi hyödyllinen vaihe, mutta eihän se mitään oikeastaan ratkaise. Ratkaisut pitää vaan löytää itse. Ainakaan analyysi ei tunnu auttavan kolmenkympin kriisiin mitenkään. Inhoan sitä, että musta on tulossa hyvää vauhtia turvallisuushakuinen pikkuporvari, joka vain taivastelee, muttei kuitenkaan ota mitään riskejä. Toisaalta mulla on ollut tämä vapaus vasta alle 2 kk. On kai suht normaalia, ettei heti tiedä, mitä sillä tekisi. Olen kuitenkin ollut aika sidottu aloilleni viimeiset 5 vuotta. Se on aika pitkä aika tässä iässä.
Tuntuu, että jonkinlaisessa myllerryksessä ovat niin työ ja asuminen kuin asuinpaikka (vielä voisi lähteä aika helposti ulkomaille..) ja ihmissuhteet. Yhtenä päivänä olen jo vaihtamassa asuntoa, nyt taas tuli sellainen fiilis, että ehkä vaan otan nyt rauhallisesti ja katson hetken, mitä markkinoilla tapahtuu. Halpoja kun asunnot eivät tällä hetkellä ole. Ja oma asuntoni on kuitenkin ihan kiva - vähän pieni, mutta toimiva. Lisäksi asuntoa ei kannata vaihtaa, jos haluaakin lähteä vielä ulkomaille. Työn suhteen en nyt juuri ole tekemässä muutoksia, mutta jotenkin mua ahdistaa se, etten ole yhtään kansainvälisessä hommassa, mun kielitaito vain taantuu, vielä olisi helppo lähteä kun lähtisi vain. Olen jopa miettinyt, että voisinko opiskella jotain lisää. Toisaalta silloin olen taas rahaton ja työ kyllä kiinnostaa tällä hetkellä.
Pitäisi kai vaan nyt vähän antaa ajan kulua, ja katsoa mitä tapahtuu, ja mikä tuntuu omalta jutulta. Lisäongelmaa tuo parisuhde-aspekti. Jos lähden nyt huitelemaan jonnekin, niin todennäköisyys, että löydän kivan miehen ja vakavamman suhteen on ehkä pienempi. Toisaalta en ole sitä nyt viime vuosinakaan löytänyt kökkimällä Suomessa. En tiedä, mikä mulle olisi nyt tärkeintä: edetä työssä, lähteä vähän seikkailemaan maailmalle, rakastua ja asettua aloilleen vai jotain muuta.
Analyysi oli tosi hyödyllinen vaihe, mutta eihän se mitään oikeastaan ratkaise. Ratkaisut pitää vaan löytää itse. Ainakaan analyysi ei tunnu auttavan kolmenkympin kriisiin mitenkään. Inhoan sitä, että musta on tulossa hyvää vauhtia turvallisuushakuinen pikkuporvari, joka vain taivastelee, muttei kuitenkaan ota mitään riskejä. Toisaalta mulla on ollut tämä vapaus vasta alle 2 kk. On kai suht normaalia, ettei heti tiedä, mitä sillä tekisi. Olen kuitenkin ollut aika sidottu aloilleni viimeiset 5 vuotta. Se on aika pitkä aika tässä iässä.
lauantai 17. toukokuuta 2008
Kepeää viikonloppua
Huomaan, että kirjoittaminenkin menee aika lailla kausissa. Muutaman viikon ajan voin olla edelleen henkisesti enemmän vajonnut ja mietin paljon kaikkea. Analyysin muovaamaa itseä ja mahdollisia ongelmia, joita en ehtinyt analyysissä ehkä tarpeeksi pohtia. Välillä on sellainen olo, että menen varmaan joskus vielä takaisin. Selvittämään loput.
Nyt on taas kevyt ja hilpeä vaihe. En oikein jaksa pohtia mitään ja mietin lähinnä työjuttuja, kesää, asuntoasioita jne. Kulttuuria olen ehtinyt vähän harrastaa ja urheilla. Että kaipa sitä älykkäämpääkin pohdintaa taas joskus tulee. Nyt olen vain liian hilpeä siihen. :)
Nyt on taas kevyt ja hilpeä vaihe. En oikein jaksa pohtia mitään ja mietin lähinnä työjuttuja, kesää, asuntoasioita jne. Kulttuuria olen ehtinyt vähän harrastaa ja urheilla. Että kaipa sitä älykkäämpääkin pohdintaa taas joskus tulee. Nyt olen vain liian hilpeä siihen. :)
torstai 15. toukokuuta 2008
Elämän suuria hankintoja
Kävin tänään asuntonäytössä. En ole kyllä varma, mihin haluan muuttaa (toki kivaan paikkaan ja kauniiseen taloon, jossa on korkeat huoneet) ja en myöskään tiedä, paljonko olen valmis maksamaan (sopivan hinnan ja pienen yhtiövastikkeen). Lisäksi en tiedä, paljonko saisin nykyisestä asunnosta. Eli olen tosi pihalla. Mutta silti on jotenkin kivaa miettiä ja suunnitella. Toisaalta aika on aika huono, koska korot ovat ylhäällä, samoin hinnat. Ei kannattaisi tehdä mitään. Ehkä en teekään. Mutta toisaalta voihan sitä vähän katsella, jos joku helmi tulisikin vastaan. Olen sen verran jo selannut, että halpoja helmiä ei kyllä ole. Joka sijainti mättää, tai pohjaratkaisu. Tai putkiremontti juuri tulossa. Jos ei ole tulossa, niin yhtiövastike on 400€/kk ja remontit juuri tehty. Lisäksi tunnen jotain epämääräistä epäluuloa kiinteistönvälittäjiä kohtaan. Ehkä siis ostan edelleenkin vain kenkiä jatkossa ja tungen niitä täpötäysiin kaappeihin..
No seuraavaksi pitäisi hankkia myös polkupyörä. Terapian loppuminen on jotenkin vähän kuin opiskeluajan lopettaminen. Kaikkia hankintoja vain kasaantuu, kun ei raaski ostaa/ei ole rahaa ostaa, sinnittelee vain ilman. Nyt sitten keksin, että järkevän kokoisen asunnon lisäksi minulta puuttuu myös pyörä. Tai no, mökiltä löytyy vuonna 1988 ostettu vaaleanpunainen alpina, mutta sitä ei ehkä lasketa. Menin siis kauppaan ostaakseni pyörän ja huomatakseni, etten tiedä pyöristä yhtään mitään. Vuonna 1988 ei ollut edes pyöräilykypäriä saati hybridipyöriä. Silloin pyörät olivat myös paljon halvempia ja myös pitempiä matkoja saatettiin ajaa 3-vaihteisella. En ollut ajatellut sijoittaa juuri mitään rahaa, mutta kaupan urheilullinen nuorimies sai minut jo lähes vakuuttuneeksi, että jos liikunnallisena ihmisenä meinaan ikinä koskaan mennä pyöräretkelle, tarvitsen ehdottomasti kevyen, monivaihteisen hybridipyörän, enkä mitään hidasta ja raskasta citypyörää. Onneksi tulin kotiin ja järkiinnyin. 700 euroa pyörästä on aika paljon rahaa, jos on elänyt viimeiset 15 vuotta ilman koko vehjettä.
Muuten on aika kevyt olo. Lähdin kerrankin viideltä töistä. Esimiehen kanssa otettiin vähän yhteen, mutta tulipahan käytyä läpi periaatteellisia asioita. Ja nyt hänkin tajusi, etten voi vain ottaa lisää töitä, jos en pääse mistään eroon.
No seuraavaksi pitäisi hankkia myös polkupyörä. Terapian loppuminen on jotenkin vähän kuin opiskeluajan lopettaminen. Kaikkia hankintoja vain kasaantuu, kun ei raaski ostaa/ei ole rahaa ostaa, sinnittelee vain ilman. Nyt sitten keksin, että järkevän kokoisen asunnon lisäksi minulta puuttuu myös pyörä. Tai no, mökiltä löytyy vuonna 1988 ostettu vaaleanpunainen alpina, mutta sitä ei ehkä lasketa. Menin siis kauppaan ostaakseni pyörän ja huomatakseni, etten tiedä pyöristä yhtään mitään. Vuonna 1988 ei ollut edes pyöräilykypäriä saati hybridipyöriä. Silloin pyörät olivat myös paljon halvempia ja myös pitempiä matkoja saatettiin ajaa 3-vaihteisella. En ollut ajatellut sijoittaa juuri mitään rahaa, mutta kaupan urheilullinen nuorimies sai minut jo lähes vakuuttuneeksi, että jos liikunnallisena ihmisenä meinaan ikinä koskaan mennä pyöräretkelle, tarvitsen ehdottomasti kevyen, monivaihteisen hybridipyörän, enkä mitään hidasta ja raskasta citypyörää. Onneksi tulin kotiin ja järkiinnyin. 700 euroa pyörästä on aika paljon rahaa, jos on elänyt viimeiset 15 vuotta ilman koko vehjettä.
Muuten on aika kevyt olo. Lähdin kerrankin viideltä töistä. Esimiehen kanssa otettiin vähän yhteen, mutta tulipahan käytyä läpi periaatteellisia asioita. Ja nyt hänkin tajusi, etten voi vain ottaa lisää töitä, jos en pääse mistään eroon.
tiistai 13. toukokuuta 2008
Liikaa töitä, apuaa
Jotenkin mulla on nyt vähän ongelmallinen tilanne nykyisen duunin ja esimiehen kanssa. Olen saamassa lisää vastuuta, mitä olen halunnutkin, mutta asioista, joista en tiedä juuri mitään ja saamassa myös esimiesvastuuta ensimmäistä kertaa. Tosi kivaa, mutten nyt kuitenkaan haluaisi joutua vastaamaan yhtä aikaa sekä vanhoista töistä, että uusista haastavista projekteista, että esimiestehtävistä. Ei vaan oikein toimi kokonaisuutena kun en ole nytkään mitenkään tyhjänpanttina istuskellut ja sylkenyt kattoon.
Nykyinen esimieheni on vähän sellainen ideanikkari ja haihattelija, joten hänen käsityksensä ja odotuksensa ovat välillä aika epärealistisia. Eli en välttämättä saisi esimieheltäni edes riittävästi tukea. Lisäksi en ajatellut polttaa itseäni loppuun kuitenkaan. Jotenkin ärsyttää ja ahdistaa. Pitää vain tietty ottaa asiat puheeksi esimiehen kanssa. Etenkin tän koko homman hähmäisyys ärsyttää mua. Jotenkin olisi helpompaa, jos edes projektit olisivat vähän selkeämpiä. Mutta nyt oikein mikään ei ole kovin selkeää.
Nykyinen esimieheni on vähän sellainen ideanikkari ja haihattelija, joten hänen käsityksensä ja odotuksensa ovat välillä aika epärealistisia. Eli en välttämättä saisi esimieheltäni edes riittävästi tukea. Lisäksi en ajatellut polttaa itseäni loppuun kuitenkaan. Jotenkin ärsyttää ja ahdistaa. Pitää vain tietty ottaa asiat puheeksi esimiehen kanssa. Etenkin tän koko homman hähmäisyys ärsyttää mua. Jotenkin olisi helpompaa, jos edes projektit olisivat vähän selkeämpiä. Mutta nyt oikein mikään ei ole kovin selkeää.
maanantai 12. toukokuuta 2008
Valituksesta toimintaan
Sen sijaan, että vain valitan ja haikailen, olen päättänyt ruveta toimimaan. Olen siis aloittanut kaksi pienempää projektia:
1. Paluu vanhaan harrastukseen rasitusvamman uhallakin. Projekti alkaa tänään. Projektin tavoitteena kohonnut mieli, hauskempi elämä ja sulattaa kaksi laiskuuskiloa.
2. Projekti kesäheila
Projektin tavoitteena tavata joku kiva mies, unohtaa eksä, paljon hauskempi elämä ja unohtaa liika pohtiminen ja tuumailu ja laittaa voimavarat suoraan toimintaan. Tarkoituksena ei ole löytää aviomiestä, koska sellaista tuskin etsimällä löytää. Sen sijaan tavoitteena on nauttia elämästä ja ottaa vähän rennommin.
Raportoin sitten jatkossa, miten projektit etenevät. Kakkosen aloitin jo viikonloppuna, mutta jotenkin bilerintamalla oli aika hiljaista. Varmaan johtui pitkästä vappu-viikonlopusta ja äitienpäivästä. Vaikka keli oli upea, jengiä oli tosi vähän liikkeellä.
1. Paluu vanhaan harrastukseen rasitusvamman uhallakin. Projekti alkaa tänään. Projektin tavoitteena kohonnut mieli, hauskempi elämä ja sulattaa kaksi laiskuuskiloa.
2. Projekti kesäheila
Projektin tavoitteena tavata joku kiva mies, unohtaa eksä, paljon hauskempi elämä ja unohtaa liika pohtiminen ja tuumailu ja laittaa voimavarat suoraan toimintaan. Tarkoituksena ei ole löytää aviomiestä, koska sellaista tuskin etsimällä löytää. Sen sijaan tavoitteena on nauttia elämästä ja ottaa vähän rennommin.
Raportoin sitten jatkossa, miten projektit etenevät. Kakkosen aloitin jo viikonloppuna, mutta jotenkin bilerintamalla oli aika hiljaista. Varmaan johtui pitkästä vappu-viikonlopusta ja äitienpäivästä. Vaikka keli oli upea, jengiä oli tosi vähän liikkeellä.
perjantai 9. toukokuuta 2008
Bilettämässä prinsessojen kanssa
Kun on alkuun useampaan kertaan kehunut ymmärtävänsä elämää laajemmin analyysin ansiosta ja tullut suvaitsevaisemmaksi, niin sitten voikin ruveta rauhassa haukkumaan muita ihmisiä. ;)
Mutta törmäsin taas kieltämättä aika mieltä askarruttavaan ilmiöön työpaikkailtamassa. Nimittäin keski-ikäisiin, perheellisiin prinsessoihin, joiden on pakko loistaa illan ihanimpina naisina hinnasta viis -asenteella. Mä en ole ikinä oikein ymmärtänyt, miksi jokaiselle pelle hermanninkin näköiselle miehelle, pitää keikistellä, heiluttaa tukkaa ja räpsyttää ripsiä. Ihan siis miehestä, iästä ja asemasta riippumatta. Kun vaan mieheksi tunnistaa ja keikutus alkaa heti kun on yhdenkin viini lasin saanut nautittua. Ihan kuin kyseisillä naisilla tulisi epävarma olo, jos jokaikinen mies huoneessa ei halua heitä. Vaikka olin tilaisuuden nuorin osanottaja, olin varmaankin kaikkein tylsimmin pukeutunut (en jaksanut tällätä, kun ilta ei tosiaan ollut elämäni tärkeimpiä..) ja jaksoin nauraa vähiten härskeille vitseille ja alastomuusjutuille. Flirttailusta puhumattakaan. No prinsessat kihersivät kyllä sitten munkin edestä.
Toinen vähän saman ilmiön sukulainen on myös eräs kaunis ja kiva ystäväni, joka ei kuitenkaan tahdo kestää muiden naisten saamaa huomiota kovin hyvin. Kun kerroin hänelle blogissakin aiemmin mainitusta varatusta työpaikan miehestä, hänen oli heti pakko alkaa selostamaan, kuinka monet miehet ovat häntä lähestyneet ja mitä he olivat sanoneet. Ihan kuin minun saamani huomio olisi häneltä pois. Lisäksi keskustelu lähti siitä, että YSTÄVÄNI ITSE kysyi, oliko duunimatkalla ollut mitään säpinää tai olinko tavannut uusia miehiä tms. Kun kerroin ja ihmettelin miehen käytöstä, puhe kääntyikin heti hänen elämäänsä ja hänen saamiinsa kohteliaisuuksiin.
Mikä näitä aikuisia prinsessoja oikein vaivaa??? Tylsä elämä ja pelko vanhenemisesta? Heikko itsetunto vai joku wannabe-missi fantasia? Mä ainakin paljon mielummin räpsytän ripsiä vain oikeasti kiinnostaville miehille, joista voisin halutakin jotain. Miksi ylipäänsä tuhlaisin aikaani johonkin ei niin kiinnostavaan, antaisin vääriä signaaleja ja sitten hukkaisin loppuillan ja valtavasti energiaa päästääkseni tyyypistä eroon??? Lisäksi mulle on kyllä ihan täysin yhdentekevää, mitä mieltä työpaikan keski-ikäiset miehet ovat mun ulkoisesta viehättyvyydestä. Helpompi vain kun eivät ole juuri mitään mieltä, koska en mä töissä ole miehiä iskemässä. Ja ylipäänsä tyrkkyys ei musta muutenkaan ole mikään ihmisen viehättävin ominaisuus.
***
Lisätäsmennyksenä siis, että miksi joidenkin naisten on niin vaikea kestää muiden naisten saamaa huomiota vaan he kokevat sen heti uhaksi itselleen? Näillä parilla työpaikan prinsessallahan on siis taipumus olla koko ajan äänessä tai kyhnäämässä jonkun kyljessä, jottei varmasti jäisi kenellekään epäselväksi kuka on illan ihanin! Jos heiluttaa koko ajan tukkaa, kertoo nakujuttuja itsestään ja heiluttelee kaula-aukkoa, niin saa kyllä taatusti huomiota. Mutta eikö vähän vähempikin riittäisi. Ei, koska silloin joku muu voi päästäkin enemmän esiin.
Samoin oma ystäväni on muuten kyllä kiinnostunut minun elämästäni ja vilpittömästi haluaa tukea minua, mutta kun tulee kyse miehistä, niin hänen pitäisi aina olla se hehkein ja kaunein. Siis tietynlainen prinsessa-syndrooma. Hassua tässä on vielä se, että kaikki mainitsemani naiset ovat ihan viehättäviä ja hehkeitä. Myös työpaikan sirkuttajat. Ei heidän olisi pakko olla tuppaamassa itseään valokeilaan koko ajaksi, kun heidän huomataan kyllä ilmankin. Mutta jotenkin he eivät luota siihen. Kai.
Mutta törmäsin taas kieltämättä aika mieltä askarruttavaan ilmiöön työpaikkailtamassa. Nimittäin keski-ikäisiin, perheellisiin prinsessoihin, joiden on pakko loistaa illan ihanimpina naisina hinnasta viis -asenteella. Mä en ole ikinä oikein ymmärtänyt, miksi jokaiselle pelle hermanninkin näköiselle miehelle, pitää keikistellä, heiluttaa tukkaa ja räpsyttää ripsiä. Ihan siis miehestä, iästä ja asemasta riippumatta. Kun vaan mieheksi tunnistaa ja keikutus alkaa heti kun on yhdenkin viini lasin saanut nautittua. Ihan kuin kyseisillä naisilla tulisi epävarma olo, jos jokaikinen mies huoneessa ei halua heitä. Vaikka olin tilaisuuden nuorin osanottaja, olin varmaankin kaikkein tylsimmin pukeutunut (en jaksanut tällätä, kun ilta ei tosiaan ollut elämäni tärkeimpiä..) ja jaksoin nauraa vähiten härskeille vitseille ja alastomuusjutuille. Flirttailusta puhumattakaan. No prinsessat kihersivät kyllä sitten munkin edestä.
Toinen vähän saman ilmiön sukulainen on myös eräs kaunis ja kiva ystäväni, joka ei kuitenkaan tahdo kestää muiden naisten saamaa huomiota kovin hyvin. Kun kerroin hänelle blogissakin aiemmin mainitusta varatusta työpaikan miehestä, hänen oli heti pakko alkaa selostamaan, kuinka monet miehet ovat häntä lähestyneet ja mitä he olivat sanoneet. Ihan kuin minun saamani huomio olisi häneltä pois. Lisäksi keskustelu lähti siitä, että YSTÄVÄNI ITSE kysyi, oliko duunimatkalla ollut mitään säpinää tai olinko tavannut uusia miehiä tms. Kun kerroin ja ihmettelin miehen käytöstä, puhe kääntyikin heti hänen elämäänsä ja hänen saamiinsa kohteliaisuuksiin.
Mikä näitä aikuisia prinsessoja oikein vaivaa??? Tylsä elämä ja pelko vanhenemisesta? Heikko itsetunto vai joku wannabe-missi fantasia? Mä ainakin paljon mielummin räpsytän ripsiä vain oikeasti kiinnostaville miehille, joista voisin halutakin jotain. Miksi ylipäänsä tuhlaisin aikaani johonkin ei niin kiinnostavaan, antaisin vääriä signaaleja ja sitten hukkaisin loppuillan ja valtavasti energiaa päästääkseni tyyypistä eroon??? Lisäksi mulle on kyllä ihan täysin yhdentekevää, mitä mieltä työpaikan keski-ikäiset miehet ovat mun ulkoisesta viehättyvyydestä. Helpompi vain kun eivät ole juuri mitään mieltä, koska en mä töissä ole miehiä iskemässä. Ja ylipäänsä tyrkkyys ei musta muutenkaan ole mikään ihmisen viehättävin ominaisuus.
***
Lisätäsmennyksenä siis, että miksi joidenkin naisten on niin vaikea kestää muiden naisten saamaa huomiota vaan he kokevat sen heti uhaksi itselleen? Näillä parilla työpaikan prinsessallahan on siis taipumus olla koko ajan äänessä tai kyhnäämässä jonkun kyljessä, jottei varmasti jäisi kenellekään epäselväksi kuka on illan ihanin! Jos heiluttaa koko ajan tukkaa, kertoo nakujuttuja itsestään ja heiluttelee kaula-aukkoa, niin saa kyllä taatusti huomiota. Mutta eikö vähän vähempikin riittäisi. Ei, koska silloin joku muu voi päästäkin enemmän esiin.
Samoin oma ystäväni on muuten kyllä kiinnostunut minun elämästäni ja vilpittömästi haluaa tukea minua, mutta kun tulee kyse miehistä, niin hänen pitäisi aina olla se hehkein ja kaunein. Siis tietynlainen prinsessa-syndrooma. Hassua tässä on vielä se, että kaikki mainitsemani naiset ovat ihan viehättäviä ja hehkeitä. Myös työpaikan sirkuttajat. Ei heidän olisi pakko olla tuppaamassa itseään valokeilaan koko ajaksi, kun heidän huomataan kyllä ilmankin. Mutta jotenkin he eivät luota siihen. Kai.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)