Kävin tänään asuntonäytössä. En ole kyllä varma, mihin haluan muuttaa (toki kivaan paikkaan ja kauniiseen taloon, jossa on korkeat huoneet) ja en myöskään tiedä, paljonko olen valmis maksamaan (sopivan hinnan ja pienen yhtiövastikkeen). Lisäksi en tiedä, paljonko saisin nykyisestä asunnosta. Eli olen tosi pihalla. Mutta silti on jotenkin kivaa miettiä ja suunnitella. Toisaalta aika on aika huono, koska korot ovat ylhäällä, samoin hinnat. Ei kannattaisi tehdä mitään. Ehkä en teekään. Mutta toisaalta voihan sitä vähän katsella, jos joku helmi tulisikin vastaan. Olen sen verran jo selannut, että halpoja helmiä ei kyllä ole. Joka sijainti mättää, tai pohjaratkaisu. Tai putkiremontti juuri tulossa. Jos ei ole tulossa, niin yhtiövastike on 400€/kk ja remontit juuri tehty. Lisäksi tunnen jotain epämääräistä epäluuloa kiinteistönvälittäjiä kohtaan. Ehkä siis ostan edelleenkin vain kenkiä jatkossa ja tungen niitä täpötäysiin kaappeihin..
No seuraavaksi pitäisi hankkia myös polkupyörä. Terapian loppuminen on jotenkin vähän kuin opiskeluajan lopettaminen. Kaikkia hankintoja vain kasaantuu, kun ei raaski ostaa/ei ole rahaa ostaa, sinnittelee vain ilman. Nyt sitten keksin, että järkevän kokoisen asunnon lisäksi minulta puuttuu myös pyörä. Tai no, mökiltä löytyy vuonna 1988 ostettu vaaleanpunainen alpina, mutta sitä ei ehkä lasketa. Menin siis kauppaan ostaakseni pyörän ja huomatakseni, etten tiedä pyöristä yhtään mitään. Vuonna 1988 ei ollut edes pyöräilykypäriä saati hybridipyöriä. Silloin pyörät olivat myös paljon halvempia ja myös pitempiä matkoja saatettiin ajaa 3-vaihteisella. En ollut ajatellut sijoittaa juuri mitään rahaa, mutta kaupan urheilullinen nuorimies sai minut jo lähes vakuuttuneeksi, että jos liikunnallisena ihmisenä meinaan ikinä koskaan mennä pyöräretkelle, tarvitsen ehdottomasti kevyen, monivaihteisen hybridipyörän, enkä mitään hidasta ja raskasta citypyörää. Onneksi tulin kotiin ja järkiinnyin. 700 euroa pyörästä on aika paljon rahaa, jos on elänyt viimeiset 15 vuotta ilman koko vehjettä.
Muuten on aika kevyt olo. Lähdin kerrankin viideltä töistä. Esimiehen kanssa otettiin vähän yhteen, mutta tulipahan käytyä läpi periaatteellisia asioita. Ja nyt hänkin tajusi, etten voi vain ottaa lisää töitä, jos en pääse mistään eroon.
torstai 15. toukokuuta 2008
tiistai 13. toukokuuta 2008
Liikaa töitä, apuaa
Jotenkin mulla on nyt vähän ongelmallinen tilanne nykyisen duunin ja esimiehen kanssa. Olen saamassa lisää vastuuta, mitä olen halunnutkin, mutta asioista, joista en tiedä juuri mitään ja saamassa myös esimiesvastuuta ensimmäistä kertaa. Tosi kivaa, mutten nyt kuitenkaan haluaisi joutua vastaamaan yhtä aikaa sekä vanhoista töistä, että uusista haastavista projekteista, että esimiestehtävistä. Ei vaan oikein toimi kokonaisuutena kun en ole nytkään mitenkään tyhjänpanttina istuskellut ja sylkenyt kattoon.
Nykyinen esimieheni on vähän sellainen ideanikkari ja haihattelija, joten hänen käsityksensä ja odotuksensa ovat välillä aika epärealistisia. Eli en välttämättä saisi esimieheltäni edes riittävästi tukea. Lisäksi en ajatellut polttaa itseäni loppuun kuitenkaan. Jotenkin ärsyttää ja ahdistaa. Pitää vain tietty ottaa asiat puheeksi esimiehen kanssa. Etenkin tän koko homman hähmäisyys ärsyttää mua. Jotenkin olisi helpompaa, jos edes projektit olisivat vähän selkeämpiä. Mutta nyt oikein mikään ei ole kovin selkeää.
Nykyinen esimieheni on vähän sellainen ideanikkari ja haihattelija, joten hänen käsityksensä ja odotuksensa ovat välillä aika epärealistisia. Eli en välttämättä saisi esimieheltäni edes riittävästi tukea. Lisäksi en ajatellut polttaa itseäni loppuun kuitenkaan. Jotenkin ärsyttää ja ahdistaa. Pitää vain tietty ottaa asiat puheeksi esimiehen kanssa. Etenkin tän koko homman hähmäisyys ärsyttää mua. Jotenkin olisi helpompaa, jos edes projektit olisivat vähän selkeämpiä. Mutta nyt oikein mikään ei ole kovin selkeää.
maanantai 12. toukokuuta 2008
Valituksesta toimintaan
Sen sijaan, että vain valitan ja haikailen, olen päättänyt ruveta toimimaan. Olen siis aloittanut kaksi pienempää projektia:
1. Paluu vanhaan harrastukseen rasitusvamman uhallakin. Projekti alkaa tänään. Projektin tavoitteena kohonnut mieli, hauskempi elämä ja sulattaa kaksi laiskuuskiloa.
2. Projekti kesäheila
Projektin tavoitteena tavata joku kiva mies, unohtaa eksä, paljon hauskempi elämä ja unohtaa liika pohtiminen ja tuumailu ja laittaa voimavarat suoraan toimintaan. Tarkoituksena ei ole löytää aviomiestä, koska sellaista tuskin etsimällä löytää. Sen sijaan tavoitteena on nauttia elämästä ja ottaa vähän rennommin.
Raportoin sitten jatkossa, miten projektit etenevät. Kakkosen aloitin jo viikonloppuna, mutta jotenkin bilerintamalla oli aika hiljaista. Varmaan johtui pitkästä vappu-viikonlopusta ja äitienpäivästä. Vaikka keli oli upea, jengiä oli tosi vähän liikkeellä.
1. Paluu vanhaan harrastukseen rasitusvamman uhallakin. Projekti alkaa tänään. Projektin tavoitteena kohonnut mieli, hauskempi elämä ja sulattaa kaksi laiskuuskiloa.
2. Projekti kesäheila
Projektin tavoitteena tavata joku kiva mies, unohtaa eksä, paljon hauskempi elämä ja unohtaa liika pohtiminen ja tuumailu ja laittaa voimavarat suoraan toimintaan. Tarkoituksena ei ole löytää aviomiestä, koska sellaista tuskin etsimällä löytää. Sen sijaan tavoitteena on nauttia elämästä ja ottaa vähän rennommin.
Raportoin sitten jatkossa, miten projektit etenevät. Kakkosen aloitin jo viikonloppuna, mutta jotenkin bilerintamalla oli aika hiljaista. Varmaan johtui pitkästä vappu-viikonlopusta ja äitienpäivästä. Vaikka keli oli upea, jengiä oli tosi vähän liikkeellä.
perjantai 9. toukokuuta 2008
Bilettämässä prinsessojen kanssa
Kun on alkuun useampaan kertaan kehunut ymmärtävänsä elämää laajemmin analyysin ansiosta ja tullut suvaitsevaisemmaksi, niin sitten voikin ruveta rauhassa haukkumaan muita ihmisiä. ;)
Mutta törmäsin taas kieltämättä aika mieltä askarruttavaan ilmiöön työpaikkailtamassa. Nimittäin keski-ikäisiin, perheellisiin prinsessoihin, joiden on pakko loistaa illan ihanimpina naisina hinnasta viis -asenteella. Mä en ole ikinä oikein ymmärtänyt, miksi jokaiselle pelle hermanninkin näköiselle miehelle, pitää keikistellä, heiluttaa tukkaa ja räpsyttää ripsiä. Ihan siis miehestä, iästä ja asemasta riippumatta. Kun vaan mieheksi tunnistaa ja keikutus alkaa heti kun on yhdenkin viini lasin saanut nautittua. Ihan kuin kyseisillä naisilla tulisi epävarma olo, jos jokaikinen mies huoneessa ei halua heitä. Vaikka olin tilaisuuden nuorin osanottaja, olin varmaankin kaikkein tylsimmin pukeutunut (en jaksanut tällätä, kun ilta ei tosiaan ollut elämäni tärkeimpiä..) ja jaksoin nauraa vähiten härskeille vitseille ja alastomuusjutuille. Flirttailusta puhumattakaan. No prinsessat kihersivät kyllä sitten munkin edestä.
Toinen vähän saman ilmiön sukulainen on myös eräs kaunis ja kiva ystäväni, joka ei kuitenkaan tahdo kestää muiden naisten saamaa huomiota kovin hyvin. Kun kerroin hänelle blogissakin aiemmin mainitusta varatusta työpaikan miehestä, hänen oli heti pakko alkaa selostamaan, kuinka monet miehet ovat häntä lähestyneet ja mitä he olivat sanoneet. Ihan kuin minun saamani huomio olisi häneltä pois. Lisäksi keskustelu lähti siitä, että YSTÄVÄNI ITSE kysyi, oliko duunimatkalla ollut mitään säpinää tai olinko tavannut uusia miehiä tms. Kun kerroin ja ihmettelin miehen käytöstä, puhe kääntyikin heti hänen elämäänsä ja hänen saamiinsa kohteliaisuuksiin.
Mikä näitä aikuisia prinsessoja oikein vaivaa??? Tylsä elämä ja pelko vanhenemisesta? Heikko itsetunto vai joku wannabe-missi fantasia? Mä ainakin paljon mielummin räpsytän ripsiä vain oikeasti kiinnostaville miehille, joista voisin halutakin jotain. Miksi ylipäänsä tuhlaisin aikaani johonkin ei niin kiinnostavaan, antaisin vääriä signaaleja ja sitten hukkaisin loppuillan ja valtavasti energiaa päästääkseni tyyypistä eroon??? Lisäksi mulle on kyllä ihan täysin yhdentekevää, mitä mieltä työpaikan keski-ikäiset miehet ovat mun ulkoisesta viehättyvyydestä. Helpompi vain kun eivät ole juuri mitään mieltä, koska en mä töissä ole miehiä iskemässä. Ja ylipäänsä tyrkkyys ei musta muutenkaan ole mikään ihmisen viehättävin ominaisuus.
***
Lisätäsmennyksenä siis, että miksi joidenkin naisten on niin vaikea kestää muiden naisten saamaa huomiota vaan he kokevat sen heti uhaksi itselleen? Näillä parilla työpaikan prinsessallahan on siis taipumus olla koko ajan äänessä tai kyhnäämässä jonkun kyljessä, jottei varmasti jäisi kenellekään epäselväksi kuka on illan ihanin! Jos heiluttaa koko ajan tukkaa, kertoo nakujuttuja itsestään ja heiluttelee kaula-aukkoa, niin saa kyllä taatusti huomiota. Mutta eikö vähän vähempikin riittäisi. Ei, koska silloin joku muu voi päästäkin enemmän esiin.
Samoin oma ystäväni on muuten kyllä kiinnostunut minun elämästäni ja vilpittömästi haluaa tukea minua, mutta kun tulee kyse miehistä, niin hänen pitäisi aina olla se hehkein ja kaunein. Siis tietynlainen prinsessa-syndrooma. Hassua tässä on vielä se, että kaikki mainitsemani naiset ovat ihan viehättäviä ja hehkeitä. Myös työpaikan sirkuttajat. Ei heidän olisi pakko olla tuppaamassa itseään valokeilaan koko ajaksi, kun heidän huomataan kyllä ilmankin. Mutta jotenkin he eivät luota siihen. Kai.
Mutta törmäsin taas kieltämättä aika mieltä askarruttavaan ilmiöön työpaikkailtamassa. Nimittäin keski-ikäisiin, perheellisiin prinsessoihin, joiden on pakko loistaa illan ihanimpina naisina hinnasta viis -asenteella. Mä en ole ikinä oikein ymmärtänyt, miksi jokaiselle pelle hermanninkin näköiselle miehelle, pitää keikistellä, heiluttaa tukkaa ja räpsyttää ripsiä. Ihan siis miehestä, iästä ja asemasta riippumatta. Kun vaan mieheksi tunnistaa ja keikutus alkaa heti kun on yhdenkin viini lasin saanut nautittua. Ihan kuin kyseisillä naisilla tulisi epävarma olo, jos jokaikinen mies huoneessa ei halua heitä. Vaikka olin tilaisuuden nuorin osanottaja, olin varmaankin kaikkein tylsimmin pukeutunut (en jaksanut tällätä, kun ilta ei tosiaan ollut elämäni tärkeimpiä..) ja jaksoin nauraa vähiten härskeille vitseille ja alastomuusjutuille. Flirttailusta puhumattakaan. No prinsessat kihersivät kyllä sitten munkin edestä.
Toinen vähän saman ilmiön sukulainen on myös eräs kaunis ja kiva ystäväni, joka ei kuitenkaan tahdo kestää muiden naisten saamaa huomiota kovin hyvin. Kun kerroin hänelle blogissakin aiemmin mainitusta varatusta työpaikan miehestä, hänen oli heti pakko alkaa selostamaan, kuinka monet miehet ovat häntä lähestyneet ja mitä he olivat sanoneet. Ihan kuin minun saamani huomio olisi häneltä pois. Lisäksi keskustelu lähti siitä, että YSTÄVÄNI ITSE kysyi, oliko duunimatkalla ollut mitään säpinää tai olinko tavannut uusia miehiä tms. Kun kerroin ja ihmettelin miehen käytöstä, puhe kääntyikin heti hänen elämäänsä ja hänen saamiinsa kohteliaisuuksiin.
Mikä näitä aikuisia prinsessoja oikein vaivaa??? Tylsä elämä ja pelko vanhenemisesta? Heikko itsetunto vai joku wannabe-missi fantasia? Mä ainakin paljon mielummin räpsytän ripsiä vain oikeasti kiinnostaville miehille, joista voisin halutakin jotain. Miksi ylipäänsä tuhlaisin aikaani johonkin ei niin kiinnostavaan, antaisin vääriä signaaleja ja sitten hukkaisin loppuillan ja valtavasti energiaa päästääkseni tyyypistä eroon??? Lisäksi mulle on kyllä ihan täysin yhdentekevää, mitä mieltä työpaikan keski-ikäiset miehet ovat mun ulkoisesta viehättyvyydestä. Helpompi vain kun eivät ole juuri mitään mieltä, koska en mä töissä ole miehiä iskemässä. Ja ylipäänsä tyrkkyys ei musta muutenkaan ole mikään ihmisen viehättävin ominaisuus.
***
Lisätäsmennyksenä siis, että miksi joidenkin naisten on niin vaikea kestää muiden naisten saamaa huomiota vaan he kokevat sen heti uhaksi itselleen? Näillä parilla työpaikan prinsessallahan on siis taipumus olla koko ajan äänessä tai kyhnäämässä jonkun kyljessä, jottei varmasti jäisi kenellekään epäselväksi kuka on illan ihanin! Jos heiluttaa koko ajan tukkaa, kertoo nakujuttuja itsestään ja heiluttelee kaula-aukkoa, niin saa kyllä taatusti huomiota. Mutta eikö vähän vähempikin riittäisi. Ei, koska silloin joku muu voi päästäkin enemmän esiin.
Samoin oma ystäväni on muuten kyllä kiinnostunut minun elämästäni ja vilpittömästi haluaa tukea minua, mutta kun tulee kyse miehistä, niin hänen pitäisi aina olla se hehkein ja kaunein. Siis tietynlainen prinsessa-syndrooma. Hassua tässä on vielä se, että kaikki mainitsemani naiset ovat ihan viehättäviä ja hehkeitä. Myös työpaikan sirkuttajat. Ei heidän olisi pakko olla tuppaamassa itseään valokeilaan koko ajaksi, kun heidän huomataan kyllä ilmankin. Mutta jotenkin he eivät luota siihen. Kai.
keskiviikko 7. toukokuuta 2008
Liian turvallista liian varhain?
Mulla on ollut töiden suhteen hirveän hyvä mäihä kaikesta tasapainottomuudesta ja ahdistuneisuudesta huolimatta. Aikoinaan eli reilut 5 vuotta sitten olin samalla viikolla duunipaikan psykologisissa testeissä ja psykiatrilla kerjäämässä lausuntoa terapiaa varten. Sain molemmat. Sekä masennusdiagnoosin, että työpaikan. Kummassakaan haastattelussa en varsinaisesti valehdellut, esittelin vain täysin eri puolet itsestäni. Itse koin kyllä jollain tavalla huijaavani, mutta se oli vain jonkinlaista syyllisyyttä. En ollut koskaan ajatellut meneväni terapiaan, koska se oli vakavasti sairaita ihmisiä varten. En ollut myöskään ajatellut löytäväni vielä duunia, koska gradu ja opinnot olivat vielä kesken. Silloin oli myös suhde eksän kanssa. Mietin, että jos saan pitää vielä hänetkin, niin elämässä kaikki on jo liian hyvin. Käsittämättömän hyvin. No se suhde sitten kariutui - ja palasi kummittelemaan taas myöhemmin.
Työn suhteen en ole siis ottanut isoja riskejä, vaan seuraava homma on jotenkin aina vaan järjestynyt tai tullut joku organisaatiomuutos tms. Sain vakiduunin jo tosi aikaisin, samoin normaalit kesälomat. Terapiankaan suhteen en ole ottanut mitään riskejä; en miettinyt koskaan terapeutin vaihtoa enkä juurikaan kyseenalaistanut analyysia. Kävin kiltisti vuodesta toiseen, enkä riidellyt pahasti Terpan kanssa. Joskus jotain napisin hinnoista. Olen siis vain mennyt kiltisti kuin lammas eteenpäin. Toki olen juhlinut, ja tavannut miehiä, ja matkustanut, ja touhunnut kaikenlaista - välillä hölmöäkin. Mutta pohjimmiltani olen ollut kiltti ja järkevä tyttö, joka hoitaa elämänsä fiksusti. Jos lomilla tai viikonloppuina touhuaisikin jotain, niin maanantaina se ei ole enää juurikaan näkynyt. En ole siis koskaan ollut tyhjän päällä. Opiskelemaankin pääsin suoraan lukiosta, koska kunnolliset tytöt tekevät niin. Siskokin pääsi, kasvattisisaruksista puhumattakaan. Osaisinko arvostaa tätä turvallisuutta enemmän, jos olisin mennyt kiemuraisemman polun?
Useat high school sweetheart -pariskunnat eroavat, koska eivät kestä sitä, että jotain jäi näkemättä. Mulla on nyt vähän sama fiilis duunin suhteen. Toisaalta jos elämässä muuten tapahtuisi enemmän, en ehkä laittaisi niin paljon odotuksia työlle. Töissä on kuitenkin ihan kivaa ja uusia asioita kehitetään. Ollaan ainakin välillä innovatiivisia. Toki voin lomalla lähteä vaikka Kuubaan reppureissaamaan. Mutta jotenkin on sellainen olo, ettei sekään nyt vaan auta kuin hetkellisesti. Trinityn ehdottama uusi harrastus voisi kyllä auttaa. Tai paluu vanhaan, jos vaan kroppa kestää.
Työn suhteen en ole siis ottanut isoja riskejä, vaan seuraava homma on jotenkin aina vaan järjestynyt tai tullut joku organisaatiomuutos tms. Sain vakiduunin jo tosi aikaisin, samoin normaalit kesälomat. Terapiankaan suhteen en ole ottanut mitään riskejä; en miettinyt koskaan terapeutin vaihtoa enkä juurikaan kyseenalaistanut analyysia. Kävin kiltisti vuodesta toiseen, enkä riidellyt pahasti Terpan kanssa. Joskus jotain napisin hinnoista. Olen siis vain mennyt kiltisti kuin lammas eteenpäin. Toki olen juhlinut, ja tavannut miehiä, ja matkustanut, ja touhunnut kaikenlaista - välillä hölmöäkin. Mutta pohjimmiltani olen ollut kiltti ja järkevä tyttö, joka hoitaa elämänsä fiksusti. Jos lomilla tai viikonloppuina touhuaisikin jotain, niin maanantaina se ei ole enää juurikaan näkynyt. En ole siis koskaan ollut tyhjän päällä. Opiskelemaankin pääsin suoraan lukiosta, koska kunnolliset tytöt tekevät niin. Siskokin pääsi, kasvattisisaruksista puhumattakaan. Osaisinko arvostaa tätä turvallisuutta enemmän, jos olisin mennyt kiemuraisemman polun?
Useat high school sweetheart -pariskunnat eroavat, koska eivät kestä sitä, että jotain jäi näkemättä. Mulla on nyt vähän sama fiilis duunin suhteen. Toisaalta jos elämässä muuten tapahtuisi enemmän, en ehkä laittaisi niin paljon odotuksia työlle. Töissä on kuitenkin ihan kivaa ja uusia asioita kehitetään. Ollaan ainakin välillä innovatiivisia. Toki voin lomalla lähteä vaikka Kuubaan reppureissaamaan. Mutta jotenkin on sellainen olo, ettei sekään nyt vaan auta kuin hetkellisesti. Trinityn ehdottama uusi harrastus voisi kyllä auttaa. Tai paluu vanhaan, jos vaan kroppa kestää.
tiistai 6. toukokuuta 2008
Elämänodottelija
"Sitten kun lopetan terapian, voin lähteä vaikka ulkomaille töihin."
"Sitten kun löytyy joku mies, voin vaihtaa kämppää.." "Sitten kun taas näen exää, niin voin miettiä, mitä ajattelen ja tehdä ehkä jotain päätöksiä." "Sitten kun on lomaa, niin elämä on taas hauskempaa." "Sitten kun ei ole niin kiireistä töissä, palaan taas lempiharrastukseni pariin.." "Sitten kun laihdun pari laiskuuskiloani, olen taas kauniimpi."
Mietin, pohdin, suunnittelen, odotan. Ja joskus jotain sitten tapahtuu, kuten terapian loppuminen. Tai exän yllättävä yhteydenotto viime kesänä. Tai joku perhejuttu, joka vain tapahtuu.. Musta on tullut ihan hemmentinmoinen odottelija ja jahkailija. Koko talven olen tavallaan vain odottanut, että elämä alkaa. "Kun terapia loppuu, kun lakkaan kaipaamasta exää, kun työ muuttuu haastavammaksi, kun sitä ja tätä." Miksi en vaan itse muuta enemmän asioita? Miksi en vaan ota enemmän riskejä, jos kerran kyllästyttää? Ärsyttävää, koska viimeisenä olen pitänyt itseäni jonain passiivisena odottelijana, joka katsoo elämän valumista ohi istumalla töissä ja hakkaamalla konetta. Mitä tapahtui minulle?
Silloin kun olin vielä nuorempi ja neuroottisempi, minulle ainakin tapahtui asioita. Olin niin vähemmän kriittinen ja vähemmän sitä ja tätä ja tuota. Ja uskalsin ottaa enemmän riskejä. Nyt on vain duuni, ja duunijutut ja duunin velvollisuudet, ja duunin tuomat edut. Jotka lisäävät mukavuutta ja turvallisuutta ja kahlitsevat minut puutuneeksi tylsimykseksi.
"Sitten kun löytyy joku mies, voin vaihtaa kämppää.." "Sitten kun taas näen exää, niin voin miettiä, mitä ajattelen ja tehdä ehkä jotain päätöksiä." "Sitten kun on lomaa, niin elämä on taas hauskempaa." "Sitten kun ei ole niin kiireistä töissä, palaan taas lempiharrastukseni pariin.." "Sitten kun laihdun pari laiskuuskiloani, olen taas kauniimpi."
Mietin, pohdin, suunnittelen, odotan. Ja joskus jotain sitten tapahtuu, kuten terapian loppuminen. Tai exän yllättävä yhteydenotto viime kesänä. Tai joku perhejuttu, joka vain tapahtuu.. Musta on tullut ihan hemmentinmoinen odottelija ja jahkailija. Koko talven olen tavallaan vain odottanut, että elämä alkaa. "Kun terapia loppuu, kun lakkaan kaipaamasta exää, kun työ muuttuu haastavammaksi, kun sitä ja tätä." Miksi en vaan itse muuta enemmän asioita? Miksi en vaan ota enemmän riskejä, jos kerran kyllästyttää? Ärsyttävää, koska viimeisenä olen pitänyt itseäni jonain passiivisena odottelijana, joka katsoo elämän valumista ohi istumalla töissä ja hakkaamalla konetta. Mitä tapahtui minulle?
Silloin kun olin vielä nuorempi ja neuroottisempi, minulle ainakin tapahtui asioita. Olin niin vähemmän kriittinen ja vähemmän sitä ja tätä ja tuota. Ja uskalsin ottaa enemmän riskejä. Nyt on vain duuni, ja duunijutut ja duunin velvollisuudet, ja duunin tuomat edut. Jotka lisäävät mukavuutta ja turvallisuutta ja kahlitsevat minut puutuneeksi tylsimykseksi.
Väsyttää, nälkä, tylsää
Taas töissä ahkerana, kesälomafillis katosi ilmojen mukana. No, toisaalta lomaan on vielä 2 kk aikaa, joten kai pakko vaan jaksaa puskea täällä vielä tovi.
Olen ajatellut exää, mikä on huono juttu. Huomasin Facebookista, että olemme ilmoittautuneet samaan tapahtumaan. Se on toki vasta kesäkuussa, mutta silti taas ajatukset laukkasivat ties sun minne. Tosi pateettista. Ja kohtaaminen on siis vasta kesäkuussa. Hei haloo nainen, pitäisi ehkä vähän ryhdistäytyä!!
Pitää siis jatkaa projektia uusia tuttavuuksia, uutta elämää. Pääasia, ettei jumiudu vain tähän työarkeen ja ankeuteen ja päädy haaveilemaan mahdottomuuksia.
Olen ajatellut exää, mikä on huono juttu. Huomasin Facebookista, että olemme ilmoittautuneet samaan tapahtumaan. Se on toki vasta kesäkuussa, mutta silti taas ajatukset laukkasivat ties sun minne. Tosi pateettista. Ja kohtaaminen on siis vasta kesäkuussa. Hei haloo nainen, pitäisi ehkä vähän ryhdistäytyä!!
Pitää siis jatkaa projektia uusia tuttavuuksia, uutta elämää. Pääasia, ettei jumiudu vain tähän työarkeen ja ankeuteen ja päädy haaveilemaan mahdottomuuksia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)