keskiviikko 7. toukokuuta 2008

Liian turvallista liian varhain?

Mulla on ollut töiden suhteen hirveän hyvä mäihä kaikesta tasapainottomuudesta ja ahdistuneisuudesta huolimatta. Aikoinaan eli reilut 5 vuotta sitten olin samalla viikolla duunipaikan psykologisissa testeissä ja psykiatrilla kerjäämässä lausuntoa terapiaa varten. Sain molemmat. Sekä masennusdiagnoosin, että työpaikan. Kummassakaan haastattelussa en varsinaisesti valehdellut, esittelin vain täysin eri puolet itsestäni. Itse koin kyllä jollain tavalla huijaavani, mutta se oli vain jonkinlaista syyllisyyttä. En ollut koskaan ajatellut meneväni terapiaan, koska se oli vakavasti sairaita ihmisiä varten. En ollut myöskään ajatellut löytäväni vielä duunia, koska gradu ja opinnot olivat vielä kesken. Silloin oli myös suhde eksän kanssa. Mietin, että jos saan pitää vielä hänetkin, niin elämässä kaikki on jo liian hyvin. Käsittämättömän hyvin. No se suhde sitten kariutui - ja palasi kummittelemaan taas myöhemmin.

Työn suhteen en ole siis ottanut isoja riskejä, vaan seuraava homma on jotenkin aina vaan järjestynyt tai tullut joku organisaatiomuutos tms. Sain vakiduunin jo tosi aikaisin, samoin normaalit kesälomat. Terapiankaan suhteen en ole ottanut mitään riskejä; en miettinyt koskaan terapeutin vaihtoa enkä juurikaan kyseenalaistanut analyysia. Kävin kiltisti vuodesta toiseen, enkä riidellyt pahasti Terpan kanssa. Joskus jotain napisin hinnoista. Olen siis vain mennyt kiltisti kuin lammas eteenpäin. Toki olen juhlinut, ja tavannut miehiä, ja matkustanut, ja touhunnut kaikenlaista - välillä hölmöäkin. Mutta pohjimmiltani olen ollut kiltti ja järkevä tyttö, joka hoitaa elämänsä fiksusti. Jos lomilla tai viikonloppuina touhuaisikin jotain, niin maanantaina se ei ole enää juurikaan näkynyt. En ole siis koskaan ollut tyhjän päällä. Opiskelemaankin pääsin suoraan lukiosta, koska kunnolliset tytöt tekevät niin. Siskokin pääsi, kasvattisisaruksista puhumattakaan. Osaisinko arvostaa tätä turvallisuutta enemmän, jos olisin mennyt kiemuraisemman polun?

Useat high school sweetheart -pariskunnat eroavat, koska eivät kestä sitä, että jotain jäi näkemättä. Mulla on nyt vähän sama fiilis duunin suhteen. Toisaalta jos elämässä muuten tapahtuisi enemmän, en ehkä laittaisi niin paljon odotuksia työlle. Töissä on kuitenkin ihan kivaa ja uusia asioita kehitetään. Ollaan ainakin välillä innovatiivisia. Toki voin lomalla lähteä vaikka Kuubaan reppureissaamaan. Mutta jotenkin on sellainen olo, ettei sekään nyt vaan auta kuin hetkellisesti. Trinityn ehdottama uusi harrastus voisi kyllä auttaa. Tai paluu vanhaan, jos vaan kroppa kestää.

tiistai 6. toukokuuta 2008

Elämänodottelija

"Sitten kun lopetan terapian, voin lähteä vaikka ulkomaille töihin."
"Sitten kun löytyy joku mies, voin vaihtaa kämppää.." "Sitten kun taas näen exää, niin voin miettiä, mitä ajattelen ja tehdä ehkä jotain päätöksiä." "Sitten kun on lomaa, niin elämä on taas hauskempaa." "Sitten kun ei ole niin kiireistä töissä, palaan taas lempiharrastukseni pariin.." "Sitten kun laihdun pari laiskuuskiloani, olen taas kauniimpi."

Mietin, pohdin, suunnittelen, odotan. Ja joskus jotain sitten tapahtuu, kuten terapian loppuminen. Tai exän yllättävä yhteydenotto viime kesänä. Tai joku perhejuttu, joka vain tapahtuu.. Musta on tullut ihan hemmentinmoinen odottelija ja jahkailija. Koko talven olen tavallaan vain odottanut, että elämä alkaa. "Kun terapia loppuu, kun lakkaan kaipaamasta exää, kun työ muuttuu haastavammaksi, kun sitä ja tätä." Miksi en vaan itse muuta enemmän asioita? Miksi en vaan ota enemmän riskejä, jos kerran kyllästyttää? Ärsyttävää, koska viimeisenä olen pitänyt itseäni jonain passiivisena odottelijana, joka katsoo elämän valumista ohi istumalla töissä ja hakkaamalla konetta. Mitä tapahtui minulle?

Silloin kun olin vielä nuorempi ja neuroottisempi, minulle ainakin tapahtui asioita. Olin niin vähemmän kriittinen ja vähemmän sitä ja tätä ja tuota. Ja uskalsin ottaa enemmän riskejä. Nyt on vain duuni, ja duunijutut ja duunin velvollisuudet, ja duunin tuomat edut. Jotka lisäävät mukavuutta ja turvallisuutta ja kahlitsevat minut puutuneeksi tylsimykseksi.

Väsyttää, nälkä, tylsää

Taas töissä ahkerana, kesälomafillis katosi ilmojen mukana. No, toisaalta lomaan on vielä 2 kk aikaa, joten kai pakko vaan jaksaa puskea täällä vielä tovi.

Olen ajatellut exää, mikä on huono juttu. Huomasin Facebookista, että olemme ilmoittautuneet samaan tapahtumaan. Se on toki vasta kesäkuussa, mutta silti taas ajatukset laukkasivat ties sun minne. Tosi pateettista. Ja kohtaaminen on siis vasta kesäkuussa. Hei haloo nainen, pitäisi ehkä vähän ryhdistäytyä!!

Pitää siis jatkaa projektia uusia tuttavuuksia, uutta elämää. Pääasia, ettei jumiudu vain tähän työarkeen ja ankeuteen ja päädy haaveilemaan mahdottomuuksia.

sunnuntai 4. toukokuuta 2008

Kahvihetki ja terapiapuhetta

Huvittava huomio tuon eilisen postauksen jälkeen. Vaikka olenkin edelleeen täysin sen takana, pakko kirjoittaa eilisestä pikkuepisodista, joka oli aika hupaisa. Näin nimittäin eilen ystävääni, joka on myös käynyt analyysin ja menimme syömään sekä hengaamaan ulos aurinkoon. Ei siis mitään kummallista, näemme aika usein ja olemme muutenkin hyviä ystäviä, mutta sitten seuraan liittyi myös kolmas tyttö, kaverini kaveri, jonka tunnen kyllä myös, mutta huonommin. Jossain vaiheessa sivulauseesta kävi ilmi, että hänkin käy terapiassa - minkä olin kyllä kai tiennytkin. Johon me sitten kommentoimme jotain omia terapiamielipiteitämme/kokemuksiamme. Ilman, että olisi tarvinnut selitellä yhtään mitään kenellekään. Kaikki tajusivat heti kaiken.

Lisäksi tuli puheeksi sairaalat, koska kolmas tyttö oli menossa kesätöihin sairaalaan. Omaa kokemusta ei ole, mutta sisareni on myös ollut kesätöissä psykiatrisella puolella ja äitini on toki kiertänyt useampia sairaaloita. No kävi ilmi, että äitini ja kolmas tyttö ovat olleet joskus Lapinlahdessa - tosin eri aikoina. Ja siis molemmat potilaina. Keskutelun pointti oli lähinnä sairaaloiden erilaisuus ja inhimillisyys. Ei kenenkään omat kokemukset. Mutta silti niistä oli niin älyttömän helppoa puhua sivulauseessa siinä missä muistakin asioista. Kukaan ei ala taivastella tai ihmetellä, tai mene kauhusta mykäksi. Toki helpompaa kaikesta tekee myös se, että nyt kaikki voivat aika hyvin. Menneisyydestä puhuminen on aina helpompaa kun se ei ole enää osa kipeää nykyisyyttä.

lauantai 3. toukokuuta 2008

Ainutlaatuinen, friikki minä

Viekö analyysi meitä lähemmäs vai kauemmas muista? Aiemmissa keskusteluissa on useampaan kertaan noussut esiin, että vain toinen analyysin kokenut voi ehkä täysin ymmärtää, mitä on kokenut. Niin iso, valtaisa kokemus analyysi on aina sen käyneelle. Sen toki huomaa jo heti prosessin alussa. Toisille on vaikeaa, usein aika mahdotonta kuvata, miten voimakkaita tunteita prosessi nostaa esiin tai mitä transferenssi-tilanteissa oikeasti tapahtuu. Millaisia oivalluksia voikaan saada itsestään. Analyysi on todellakin kokemus, jota analysoimattoman on todella vaikea ymmärtää.

Toisaalta haluan vastustaa ajatusta, että tulevaisuudessa voisin olla suhteessa vain analysoidun tai muuten terapian käyneen kanssa. Haluan vastustaa ajatusta, että eristäisin itseäni vielä enemmän muista, loisin vielä korkeampaa muuria itseni ja muun, tavallisen maailman ympärille. On totta, että parisuhde ihmisen kanssa, joka "ei ole paljon juuri mitään koskaan miettinyt, mennyt vaan tai ajautunut" on varmasti aika mahdoton. Mutta haluan uskoa siihen, että on olemassa joku välitila. On ihmisiä, joilla on empatiakykyä, ymmärrystä, kyky kokea asioita syvästi, vaikkei olisikaan analyysiä käynyt.

Sillä ei analyysi minua ole tehnyt yksinäiseksi, yksinäinen olen ollut aina. Tai yksinäinen on ihan väärä sana, olen ollut erilainen, erillään, hyvin eri asioita kokenut, kuin suuri osa ystävistäni ja läheisistäni. Olen se lapsi, joka on kokenut kaiken. Niin avioeron kuin uusperheen, vanhemman kuoleman, syövän sairastamisen ja skitsofrenian, hetkellisesti jopa väkivaltaa, vanhemman alkoholismin, monet koulun vaihdot ja muutot, kasvattikodin ja ties mitä. Mä olen se lapsi, joka on vaihtanut elämässä kaikkea muuta paitsi sukupuolta. Ei analyysi mua erilliseksi tehnyt vaan 80-luku, jolloin mun kaltainen tausta oli aika harvinainen. Vaikka mä kuinka haluaisin friikin lapsuuden jälkeen olla vain "ihan tavallinen tyttö perusperheestä, onnellinen, hyvä työssään kevyt ja iloinen, rakastunut." Ei musta ikinä tule sitä. Emmä tule ikinä löytämään muutenkaan ketään, joka ihan tajuaisi, mitä olen kokenut ja käynyt läpi.

Analyysi on siis myös tuonut minua lähemmäs muita ihmisiä ja hyvä niin. Olen tullut rauhallisemmaksi, tasapainoisemmaksi, onnellisemmaksi, suvaitsevaisemmaksi. Minun on myös helpompi elää yhdessä muiden kanssa ilman, että tarvitsee syvällä sisimmässään kokea olevansa, erilainen, kummallinen, särkynyt, maassa ja palasina. Kirkuva ääni sisällä on vähän hiljentynyt. Nuorempana ahdistus tuntui lähinnä siltä, että mun sisällä Skunk Anansien Skin huusi koko ajan suoraa huutoa "Why don't you weep when I hurt you!"

Hieno biisi, aika ysäriä kylläkin. :)

perjantai 2. toukokuuta 2008

Vielä diagnooseista

Tuli vaan mieleen, että ehkä yksi syy, miksi olen välillä kaivannut jotain "leimaa otsaan" ovat muut ihmiset. Läheiset, ystävät, oma perhe. Koska olen kuitenkin pystynyt olemaan koko terapian ajan koulussa tai töissä, aika monet läheisistäni ovat vilpittömästi kuvitelleet, että käyn terapiassa lähinnä "huvikseni". Koska minulla on ollut vähän "vaikea lapsuus" ja olen kausittain ollut "hieman allapäin". Tai olen välillä ollut hieman tasapainoton. (kaikkihan ovat..)

Kasvattivanhempanihan yrittivät lähinnä saada minua lopettamaan terapian, koska "terapia näytti sekoittavan pääni". Lisäksi heidän mielestään oli hyvä, että Kela ei tue kenekään terapiaa edes kolmea vuotta (nyt taas tukee, mutta jossain vaiheessa linjattiin, että 2 vuotta on maksimi), koska "ei sitä voi vain yhdelle maksaa, on paljon sairaampiakin ihmisiä kuin SINÄ!" Lisäksi he ovat suureen ääneen aina ihmetelleet, miksi sisareni ei sitten ole käynyt ja hän vanhempana lapsena on varmasti kokenut yhtä rankkoja, jos ei pahempiakin asioita kuin minä. Vähän siis sellaista perussuomalaista "Tuo nyt yrittää tuossa tehdä jotain numeroa itsestään. Ompas ärsyttävää." Mikään kokemani ei saisi olla mitään kovin ihmeellistä, koska ovathan ihmiset selvinneet sodastakin ja ties mistä. No toki kasvattiäitini on sitten myöhemmin myöntänyt, että terapia oli varmasti hyväksi minulle ja varmaan olisi monelle muullekin ollut (esim. hänelle itseelleen), muttei sellaista ole silloin hänen nuoruudessaan ymmärretty yms.

Eli kaipa olisin kaivannut välillä jotain lappua, jonka olisin voinut läväyttää pöytään. Katso tuossa olen minä. Minä tarvitsen apua selvitäkseni tästä elämästä. Minä tarvitsen tätä ja tämä on tärkeää. Ja se, että aina pitäisi vain jaksaa yksin on ihan luonnotonta.

***
Tuli vielä mieleen, että vaikka olenkin aina siis ollut kasvattivanhempieni mielestä "täysin terve, enkä mitenkään minkään avun tarpeessa", ovat he toki jaksaneet kommentoida ja arvostella käytöstäni kuten masennuskausia ("Nyt on kai muodikasta olla masentunut"), suuttumiskohtauksiani (lapsellisuutta) ja tarvetta aina olla vahva ja pärjätä yksin ("No mikset puhu meille? Kyllä meille voi aina puhua.") varsin kärkkäästi. Mutta mikään heidän mielestään "epänormaali käytös" ei tietenkään ole mikään oire mistään vaan pelkästään huonoa käytöstä, huomionhakuisuutta ja lapsellisuutta. Toki mä nyt ymmärrän, että se oli lähinnä pelkoa. On varmaan tosi pelottavaa, että läheinen, oma lapsi voi huonosti ja silloin on vain helpompaa kääntää se niin, että toinen käyttäytyy huonosti. Mutta tietenkin mulle olisi ollut paljon helpompaa, jos olisimme voineet yhdessä myöntää, että kyse on jostain vähän isommastakin. Ja mun tulevan elämän kannalta on hyvä, että haen apua jo melko varhaisessa vaiheessa. Että mun elämänlaadun kannalta terapia oli välttämätön prosessi, ei mikään kiva pikku harrastus.

torstai 1. toukokuuta 2008

Onko tärkeää löytää oikea diagnoosi?

Musta tuntuu, että mun Terppa ei ikinä itse halunnut laittaa mua minkään otsikon alle, koska se ei ollut hänestä niin olennaista. Tärkeintä oli hakea omia oivalluksia ja sitä kautta löytää syitä omalle käytökselle. Tässä on kai taas analyysin haastavuus, vahvuus ja vaikeus. Sinänsä on tosi hyvä, ettei väkisin niputeta mihinkään ryhmään. Kuten jostain olen lukenut terapioiden osalta "Vaikka diagnoosi olisikin väärä, voi apu silti olla oikea." Eli munkaan kannalta ei kai ole niin väliä olenko masentunut vai epävakaa, jos olen päässyt terapiaan, josta pitäisi olla apua molempiin. Ja saanut vielä Kelalta tukea siihen.

No vaikeus on taas siinä, että välillä päästäkseen ajattelussa eteenpäin tarvitsee kimmokkeita, jalanjälkiä, ideoita, muiden ajatuksia. Miten sellaista voi aina itse keksiä, josta ei ole ikinä kuullutkaan? Mulle on ollut apua siitä, että olen tutustunut viimeisen vuoden aikana persoonallisuushäiriöihin, niiden syihin, ja erityisesti epävakaaseen, koska tunnistan itseni tietyistä piirteistä. On jotenkin lohdullista lukea, mistä tietyt vaikeat käyttäytymismallit voivat johtua. Että en ole ainoa, joka käyttäytyy niin. Analyysissä jää välillä niin jumalattoman yksin, kun ei saisi laittaa itseään mihinkään malliin. Välillä on vain niin lohdullista kuulua johonkin joukkoon. Edes teoreettiseen sellaiseen.

Paljon on myös sellaista, mistä en tunnista itseäni. Kuten olen kirjoittanut koko ajan, en todellakaan allekirjoita kaikkia epävaakan oireita. En ole koskaan ollut itsetuhoinen enkä myöskään addiktoitunut mihinkään. Siksi kai terppakaan ei halua laittaa mua siihen kastiin, koska en ole narkomaani, alkoholisti enkä yrittänyt itsemurhaa. Terppa ei myöskään ikinä ollut paikalla, kun huusin kasvattiäidillini pahimmat asiat.

Olen kai vaan luonteeltani liian laiska ja mukavuudenhaluinen ollakseni addikti, tai edes mikään yhden asian ihminen. En myöskään ole perfektionisti. Hyvin harvat asiat ovat loppujen lopuksi niin tärkeitä, että jaksaisin lakkaamatta ponnistella niiden eteen. Rakastan liikuntaa, mutta jos liikun yli 4 kertaa viikossa, minua alkaa jo hieman kyllästyttää. Makaan mielummin 2 iltaa viikossa sohvalla hyvän kirjan kanssa tai näen ystäviäni.

Terapiassa epävakaudesta oli jotenkin aika vaikea puhua, koska musta tuntui, ettei mun terapeutti ikinä myöntänyt sitä. Puhuin siis aihealueista kuten tyhjyyden tunteesta, suuttumisesta tai hylätyksi tulemisen pelosta. Mutta hyvin vähän siitä, että kaikille näille alueille oli olemassa yhteinen nimittäjä. Ymmärrän, että diagnoosit ovat aina aika kovia. Pitää olla aika sairas, että saa leiman otsaansa. Mikä on hyväkin asia. Ei kannata tunkea parantumassa olevaa ihmistä liikaa minkään häiriön alle. Mutta välillä on vain helpompi elää asian kanssa, kun sillä on joku nimi.

Mitä diagnooseja teillä muilla muuten on? Masennuksen lisäksi mä olen vain aina ollut case "traaginen lapsuus".