Onko tärkeää löytää oikea diagnoosi?

Musta tuntuu, että mun Terppa ei ikinä itse halunnut laittaa mua minkään otsikon alle, koska se ei ollut hänestä niin olennaista. Tärkeintä oli hakea omia oivalluksia ja sitä kautta löytää syitä omalle käytökselle. Tässä on kai taas analyysin haastavuus, vahvuus ja vaikeus. Sinänsä on tosi hyvä, ettei väkisin niputeta mihinkään ryhmään. Kuten jostain olen lukenut terapioiden osalta "Vaikka diagnoosi olisikin väärä, voi apu silti olla oikea." Eli munkaan kannalta ei kai ole niin väliä olenko masentunut vai epävakaa, jos olen päässyt terapiaan, josta pitäisi olla apua molempiin. Ja saanut vielä Kelalta tukea siihen.

No vaikeus on taas siinä, että välillä päästäkseen ajattelussa eteenpäin tarvitsee kimmokkeita, jalanjälkiä, ideoita, muiden ajatuksia. Miten sellaista voi aina itse keksiä, josta ei ole ikinä kuullutkaan? Mulle on ollut apua siitä, että olen tutustunut viimeisen vuoden aikana persoonallisuushäiriöihin, niiden syihin, ja erityisesti epävakaaseen, koska tunnistan itseni tietyistä piirteistä. On jotenkin lohdullista lukea, mistä tietyt vaikeat käyttäytymismallit voivat johtua. Että en ole ainoa, joka käyttäytyy niin. Analyysissä jää välillä niin jumalattoman yksin, kun ei saisi laittaa itseään mihinkään malliin. Välillä on vain niin lohdullista kuulua johonkin joukkoon. Edes teoreettiseen sellaiseen.

Paljon on myös sellaista, mistä en tunnista itseäni. Kuten olen kirjoittanut koko ajan, en todellakaan allekirjoita kaikkia epävaakan oireita. En ole koskaan ollut itsetuhoinen enkä myöskään addiktoitunut mihinkään. Siksi kai terppakaan ei halua laittaa mua siihen kastiin, koska en ole narkomaani, alkoholisti enkä yrittänyt itsemurhaa. Terppa ei myöskään ikinä ollut paikalla, kun huusin kasvattiäidillini pahimmat asiat.

Olen kai vaan luonteeltani liian laiska ja mukavuudenhaluinen ollakseni addikti, tai edes mikään yhden asian ihminen. En myöskään ole perfektionisti. Hyvin harvat asiat ovat loppujen lopuksi niin tärkeitä, että jaksaisin lakkaamatta ponnistella niiden eteen. Rakastan liikuntaa, mutta jos liikun yli 4 kertaa viikossa, minua alkaa jo hieman kyllästyttää. Makaan mielummin 2 iltaa viikossa sohvalla hyvän kirjan kanssa tai näen ystäviäni.

Terapiassa epävakaudesta oli jotenkin aika vaikea puhua, koska musta tuntui, ettei mun terapeutti ikinä myöntänyt sitä. Puhuin siis aihealueista kuten tyhjyyden tunteesta, suuttumisesta tai hylätyksi tulemisen pelosta. Mutta hyvin vähän siitä, että kaikille näille alueille oli olemassa yhteinen nimittäjä. Ymmärrän, että diagnoosit ovat aina aika kovia. Pitää olla aika sairas, että saa leiman otsaansa. Mikä on hyväkin asia. Ei kannata tunkea parantumassa olevaa ihmistä liikaa minkään häiriön alle. Mutta välillä on vain helpompi elää asian kanssa, kun sillä on joku nimi.

Mitä diagnooseja teillä muilla muuten on? Masennuksen lisäksi mä olen vain aina ollut case "traaginen lapsuus".

Anger management

Luin borderline -kirjan loppuun. Ja samalla mietin taas omaa taipumustani poksahdella ja suuttua äkkiarvaamatta. No ihmisillä on erilaiset tempperamentit, toiset suuttuvat helpommin, toiset mököttävät. Mä olen aina räiskähdellyt, se ei ole niinkään ongelma. Ongelma on tunne, joka tulee vihanpurkauksen aikana. Se on valtaa, voimaa, jotain voittamattomuutta. Tottakai jälkeen päin tulee yleensä harmitus, häpeä ja suru. Mutta itse riitatilanteessa haluaa vain voittaa. Kirjassa selitettiin hyvin, että epävakaat ihmiset suuttuvat yleensä ollessaan uhattuja, loukattuja ja pelkäävät hylkäystä. Vihanpurkaus nopeuttaa hylkäysprosessia, jonka borderline-ihminen kokee tulevaksi. "Kun kerran aiot kuitenkin hylätä minut, tee se heti! Ei minua kiinnosta, jätä vain minut, en minä koskaan sinusta välittänytkään".

Hyökkäys on aina ollut paras puolustus. Rajatilaihmisellä on tilanteessa vain kaksi vaihtoehtoa, kaksi toimintamallia: joko masokistinen, heikko ja tarvitseva (pienen lapsen moodi) ja toisaalta vahva, hallitseva, hyökkäävä, kohtuuton, ilkeä, jopa julma (pahan äidin moodi). Välttääkseen oman avuttomuutensa, herkkyytensä ja epätoivonsa, borderline siirtyy siihen toiseen tuntemaansa rooliin, raivoisaan ja hyökkäävään.
Usein riitatilanteet purkautuvat niin, että myös toinen osapuoli suuttuu, tulee sanaharkkaa ja sanoo pahasti. On aika yleistä,että riitakumppani katuu myöhemmin sanojaan, pyytää anteeksi ja myöntää olleensa loukkaava. Borderline-osapuoli antaa mielellään anteeksi, kun voi samalla tuntea itsensä edelleen vahvaksi ja voimakkaaksi. Eli on loppupeleissä varsin manipuloiva. Vika ei ollutkaan hänessä vaan toisessa!

Kauheinta tässä on se, että tunnistan itseni ihan täysin. Mun riitani ystävien ja läheisten kanssa useimmiten menevät niin, että minulta pyydetään anteeksi, olen ystävilleni niin tärkeä, että he eivät halua menettää/olla riidoissa, milloin mitäkin. Ja minä voin jalosti leppyä tuntematta itseäni liian avuttomaksi tai tarvitsevaksi. Varsinaisessa riitatilanteessa olen varsinkin nuorempana ollut aivan hirveä. Mun sisällä jokin vain kylmenee ja voin sanoa lähes mitä tahansa mieleen juolahtaa. Pääasia, että saan voiman tunteen ja tyydytystä. Voitan oman nöyristelevän pikkulapsen sisälläni, lyön takaisin loukkaajaa.

Jos en huuda, muutun jäävuoreksi tai piikikkääksi ämmäksi. Esimerkiksi jos olen toivonut jostain miesjutusta paljonkin ja mies on käyttäytynyt minusta väliinpitämättömästi olen joko täysin kylmä tai auon pilkallisesti päätäni. Esimerkiksi klassinen case nuorempana: varsin kivan yön jälkeen mies ei soita ja minä petyn. Kun seuraavan kerran sattumalta nähtiin ja mies oli vähän vaisu ja välttelevä marssin tarmokkaasti kysymään "luuletsä, että kaikki naiset rakastuu suhun kuolettavasti, jos sä olet kerran pannut niitä?" Johon kundi on tietysti vain vaivautuneena, että "En tietenkään". Jonka jälkeen totesin vain nokkavasti "No sun pelokas luimuilu tänään vaikuttaa kyllä siltä, että sä kuvittelet. Ehkä sä et ole tajunnut, että aikuiset ihmiset voi harrastaa seksiä ja silti puhua sen jälkeen." Eikä siinä vielä mitään, että sanoo käytöksestä. Mutta totuus on, että minä NAUTIN, kun katson kundin noloa ja kärvistelevää olemusta. Saan ihan puhdasta tyydytystä siitä, että osuin maaliin, sain toisen tuntemaan itsensä vähän typeräksi tai ainakin loin hänelle epämukavan tilanteen.

Mulle on aina ollut kunnia-asia mennä toitottamaan, että "En minä susta ikinä mitään olen haluunut, ÄLÄ EDES KUVITTELE!!!" Sen sijaan, että ottaisin vähän rauhallisemmin tai antaisin olla. Eihän se, että mä olen välittänyt jostain ihmisestä enemmän kuin se musta, ole mikään rikos tai hirvittävä heikkous. Mutta minulle se on ollut. Tavallaan mun suorapuheisuus on ollut myös vahvuus, jota jotkut kiltimmät tytöt ovat jopa ihailleet. Että joku kehtaa sanoa suoraan sen, mitä ajattelee, eikä anna kenenkään vedättää tai kohdella huonosti. No, lähemmät ovat sitten nähneet sen kohtuuttomammankin puolen, joka sylkee syytöksiä ja on yhtäkkiä pelkkää vihaa. Jonka vihanpurkaukset alkavat kuin salama kirkkaalta taivaalta ja osuvat pahimmillaan toisen kipeimpiin kohtiin.

Nykyisin yritän olla lyömättä vyön alle. Yritän olla hyödyntämättä niitä tietoja, joilla voisin satuttaa eniten. Pyrin puhumaan enemmän asioista, useammin ja varhaisemmassa vaiheessa. Ennen kuin räjähtää. Yritän vetää rajoja, joiden yli en mene. Myös sen suhteen, paljonko sallin muilta. En rupea ystävän ympärivuorokautiseksi terapeutiksi, koska tiedän, etten pysty antamaan niin paljon. En ainakaan räjähtämättä jossain vaiheessa silmille. Silti edelleen tulee tilanteita, joiden aikana en kontrolloi vihaani kovin hyvin. Yllättäviä tilanteita, joihin en ole osannut valmistautua.

Kameleontti

Yritän parannella alkavaa flunssaa, ennen kuin se kunnolla hyökkää päälle. Samalla olen lukenut Amatzonista tilaamaani Sometimes I act crazy - Living with Borderline Personality Disorder. Ja löysin taas joitain aika tuttuja juttuja, vaikka onneksi olen taas paljon stabiilimpi kuin kirjan potilasesimerkit, jotka vetävät koko ajan kamaa ja ovat hoidossa itsemurhayritysten jäljiltä. No erityisesti luku Identity Disturbance herätti ajatuksia.

Ohessa katkelma kirjasta.
"For Bobby, childhood was a college of inconsistencies. Neither parent was available to provide reliable standards to guide their son. Each day was different. Each day required new coping capacities. Bobby could not define from one day to next what was "good", what was "bad", or what was expected to him. Without context, he had to reinvent his behavior each day. But as matured, Bobby became proficient in discovering what role others wanted him to play, and he learned how to play them all. As with some actors who immerse themselves in their characters, he was in danger of losing the the real "Bobby". Splitting all perceptions into good or bad simplified his chaotic world. Yet it left him bereft of a consistent identity."

Mä olen aina ollut tosi hyvä muuntumaan nopeasti ympäristön odotuksiin. Jos mun on pitänyt leikkiä kovaa ja pärjäävää, mä olen mukautunut siihen. Jos on pitänyt olla ympäristönsuojelusta kiinnostunut vege, mä olen hypännyt siihen rooliin varsin helposti. Mä olen vaihtanut monet kerrat koulua, ystäväpiiriä, harrastuksia, milloin mitäkin. Lisäksi olen leikkinyt eri roolia kotona kasvattivanhemmille ja toista taas ystäville. Aina olen sopeutunut ja oppinut nopeasti sulautumaan joukkoon. Mutta silti mulla on aina ollut jokin tyhjä olo taustalla. Ja tunne siitä, etten oikein tiedä kuka olen ja mihin olen menossa.

Olen välillä miettinytkin sitä, että kun lapsuus on ollut niin täynnä jatkuvaa muutosta ja yllättäviä ambivalentteja tapahtumia, niin miten sitä osaa oikein tavallista elämää elääkään. Pärjätäkseen piti oppia sopeutumaan nopeasti, mutta sitten on vähän kadonnut se sellainen "kuka minä olen, mistä tulen ja mihin olen menossa." Terapian jälkeen osaan jotenkin vastata kahteen ensimmäiseen kysymykseen, mutta viimeiseen en todellakaan. Lisäksi kyllästyn helposti ja ratkaisen asioita syöksymällä uusiin juttuihin. Mikä on aika tyypillistä borderline-ihmisille. Yleensä kutsun sitä vain vaihtelunhaluksi. Ja pidän sitä positiivisena asiana. Mutta jos kääntöpuolena on se, ettei oikein saa mistään iloa ja kaikkeen kyllästyy ja kaikki tuntuu siltä "ettei ole ihan mun juttuni" niin se on sitten ongelmallisempaa. No viime vuosina olen ollut rauhoittumaan päin. Varmaan terapian ansiota. :)

Toki kirja on vähän sellainen kevyt self help opas, mutta silti ihan kiinnostavaa luettavaa.