Huvittava huomio tuon eilisen postauksen jälkeen. Vaikka olenkin edelleeen täysin sen takana, pakko kirjoittaa eilisestä pikkuepisodista, joka oli aika hupaisa. Näin nimittäin eilen ystävääni, joka on myös käynyt analyysin ja menimme syömään sekä hengaamaan ulos aurinkoon. Ei siis mitään kummallista, näemme aika usein ja olemme muutenkin hyviä ystäviä, mutta sitten seuraan liittyi myös kolmas tyttö, kaverini kaveri, jonka tunnen kyllä myös, mutta huonommin. Jossain vaiheessa sivulauseesta kävi ilmi, että hänkin käy terapiassa - minkä olin kyllä kai tiennytkin. Johon me sitten kommentoimme jotain omia terapiamielipiteitämme/kokemuksiamme. Ilman, että olisi tarvinnut selitellä yhtään mitään kenellekään. Kaikki tajusivat heti kaiken.
Lisäksi tuli puheeksi sairaalat, koska kolmas tyttö oli menossa kesätöihin sairaalaan. Omaa kokemusta ei ole, mutta sisareni on myös ollut kesätöissä psykiatrisella puolella ja äitini on toki kiertänyt useampia sairaaloita. No kävi ilmi, että äitini ja kolmas tyttö ovat olleet joskus Lapinlahdessa - tosin eri aikoina. Ja siis molemmat potilaina. Keskutelun pointti oli lähinnä sairaaloiden erilaisuus ja inhimillisyys. Ei kenenkään omat kokemukset. Mutta silti niistä oli niin älyttömän helppoa puhua sivulauseessa siinä missä muistakin asioista. Kukaan ei ala taivastella tai ihmetellä, tai mene kauhusta mykäksi. Toki helpompaa kaikesta tekee myös se, että nyt kaikki voivat aika hyvin. Menneisyydestä puhuminen on aina helpompaa kun se ei ole enää osa kipeää nykyisyyttä.
sunnuntai 4. toukokuuta 2008
lauantai 3. toukokuuta 2008
Ainutlaatuinen, friikki minä
Viekö analyysi meitä lähemmäs vai kauemmas muista? Aiemmissa keskusteluissa on useampaan kertaan noussut esiin, että vain toinen analyysin kokenut voi ehkä täysin ymmärtää, mitä on kokenut. Niin iso, valtaisa kokemus analyysi on aina sen käyneelle. Sen toki huomaa jo heti prosessin alussa. Toisille on vaikeaa, usein aika mahdotonta kuvata, miten voimakkaita tunteita prosessi nostaa esiin tai mitä transferenssi-tilanteissa oikeasti tapahtuu. Millaisia oivalluksia voikaan saada itsestään. Analyysi on todellakin kokemus, jota analysoimattoman on todella vaikea ymmärtää.
Toisaalta haluan vastustaa ajatusta, että tulevaisuudessa voisin olla suhteessa vain analysoidun tai muuten terapian käyneen kanssa. Haluan vastustaa ajatusta, että eristäisin itseäni vielä enemmän muista, loisin vielä korkeampaa muuria itseni ja muun, tavallisen maailman ympärille. On totta, että parisuhde ihmisen kanssa, joka "ei ole paljon juuri mitään koskaan miettinyt, mennyt vaan tai ajautunut" on varmasti aika mahdoton. Mutta haluan uskoa siihen, että on olemassa joku välitila. On ihmisiä, joilla on empatiakykyä, ymmärrystä, kyky kokea asioita syvästi, vaikkei olisikaan analyysiä käynyt.
Sillä ei analyysi minua ole tehnyt yksinäiseksi, yksinäinen olen ollut aina. Tai yksinäinen on ihan väärä sana, olen ollut erilainen, erillään, hyvin eri asioita kokenut, kuin suuri osa ystävistäni ja läheisistäni. Olen se lapsi, joka on kokenut kaiken. Niin avioeron kuin uusperheen, vanhemman kuoleman, syövän sairastamisen ja skitsofrenian, hetkellisesti jopa väkivaltaa, vanhemman alkoholismin, monet koulun vaihdot ja muutot, kasvattikodin ja ties mitä. Mä olen se lapsi, joka on vaihtanut elämässä kaikkea muuta paitsi sukupuolta. Ei analyysi mua erilliseksi tehnyt vaan 80-luku, jolloin mun kaltainen tausta oli aika harvinainen. Vaikka mä kuinka haluaisin friikin lapsuuden jälkeen olla vain "ihan tavallinen tyttö perusperheestä, onnellinen, hyvä työssään kevyt ja iloinen, rakastunut." Ei musta ikinä tule sitä. Emmä tule ikinä löytämään muutenkaan ketään, joka ihan tajuaisi, mitä olen kokenut ja käynyt läpi.
Analyysi on siis myös tuonut minua lähemmäs muita ihmisiä ja hyvä niin. Olen tullut rauhallisemmaksi, tasapainoisemmaksi, onnellisemmaksi, suvaitsevaisemmaksi. Minun on myös helpompi elää yhdessä muiden kanssa ilman, että tarvitsee syvällä sisimmässään kokea olevansa, erilainen, kummallinen, särkynyt, maassa ja palasina. Kirkuva ääni sisällä on vähän hiljentynyt. Nuorempana ahdistus tuntui lähinnä siltä, että mun sisällä Skunk Anansien Skin huusi koko ajan suoraa huutoa "Why don't you weep when I hurt you!"
Hieno biisi, aika ysäriä kylläkin. :)
Toisaalta haluan vastustaa ajatusta, että tulevaisuudessa voisin olla suhteessa vain analysoidun tai muuten terapian käyneen kanssa. Haluan vastustaa ajatusta, että eristäisin itseäni vielä enemmän muista, loisin vielä korkeampaa muuria itseni ja muun, tavallisen maailman ympärille. On totta, että parisuhde ihmisen kanssa, joka "ei ole paljon juuri mitään koskaan miettinyt, mennyt vaan tai ajautunut" on varmasti aika mahdoton. Mutta haluan uskoa siihen, että on olemassa joku välitila. On ihmisiä, joilla on empatiakykyä, ymmärrystä, kyky kokea asioita syvästi, vaikkei olisikaan analyysiä käynyt.
Sillä ei analyysi minua ole tehnyt yksinäiseksi, yksinäinen olen ollut aina. Tai yksinäinen on ihan väärä sana, olen ollut erilainen, erillään, hyvin eri asioita kokenut, kuin suuri osa ystävistäni ja läheisistäni. Olen se lapsi, joka on kokenut kaiken. Niin avioeron kuin uusperheen, vanhemman kuoleman, syövän sairastamisen ja skitsofrenian, hetkellisesti jopa väkivaltaa, vanhemman alkoholismin, monet koulun vaihdot ja muutot, kasvattikodin ja ties mitä. Mä olen se lapsi, joka on vaihtanut elämässä kaikkea muuta paitsi sukupuolta. Ei analyysi mua erilliseksi tehnyt vaan 80-luku, jolloin mun kaltainen tausta oli aika harvinainen. Vaikka mä kuinka haluaisin friikin lapsuuden jälkeen olla vain "ihan tavallinen tyttö perusperheestä, onnellinen, hyvä työssään kevyt ja iloinen, rakastunut." Ei musta ikinä tule sitä. Emmä tule ikinä löytämään muutenkaan ketään, joka ihan tajuaisi, mitä olen kokenut ja käynyt läpi.
Analyysi on siis myös tuonut minua lähemmäs muita ihmisiä ja hyvä niin. Olen tullut rauhallisemmaksi, tasapainoisemmaksi, onnellisemmaksi, suvaitsevaisemmaksi. Minun on myös helpompi elää yhdessä muiden kanssa ilman, että tarvitsee syvällä sisimmässään kokea olevansa, erilainen, kummallinen, särkynyt, maassa ja palasina. Kirkuva ääni sisällä on vähän hiljentynyt. Nuorempana ahdistus tuntui lähinnä siltä, että mun sisällä Skunk Anansien Skin huusi koko ajan suoraa huutoa "Why don't you weep when I hurt you!"
Hieno biisi, aika ysäriä kylläkin. :)
perjantai 2. toukokuuta 2008
Vielä diagnooseista
Tuli vaan mieleen, että ehkä yksi syy, miksi olen välillä kaivannut jotain "leimaa otsaan" ovat muut ihmiset. Läheiset, ystävät, oma perhe. Koska olen kuitenkin pystynyt olemaan koko terapian ajan koulussa tai töissä, aika monet läheisistäni ovat vilpittömästi kuvitelleet, että käyn terapiassa lähinnä "huvikseni". Koska minulla on ollut vähän "vaikea lapsuus" ja olen kausittain ollut "hieman allapäin". Tai olen välillä ollut hieman tasapainoton. (kaikkihan ovat..)
Kasvattivanhempanihan yrittivät lähinnä saada minua lopettamaan terapian, koska "terapia näytti sekoittavan pääni". Lisäksi heidän mielestään oli hyvä, että Kela ei tue kenekään terapiaa edes kolmea vuotta (nyt taas tukee, mutta jossain vaiheessa linjattiin, että 2 vuotta on maksimi), koska "ei sitä voi vain yhdelle maksaa, on paljon sairaampiakin ihmisiä kuin SINÄ!" Lisäksi he ovat suureen ääneen aina ihmetelleet, miksi sisareni ei sitten ole käynyt ja hän vanhempana lapsena on varmasti kokenut yhtä rankkoja, jos ei pahempiakin asioita kuin minä. Vähän siis sellaista perussuomalaista "Tuo nyt yrittää tuossa tehdä jotain numeroa itsestään. Ompas ärsyttävää." Mikään kokemani ei saisi olla mitään kovin ihmeellistä, koska ovathan ihmiset selvinneet sodastakin ja ties mistä. No toki kasvattiäitini on sitten myöhemmin myöntänyt, että terapia oli varmasti hyväksi minulle ja varmaan olisi monelle muullekin ollut (esim. hänelle itseelleen), muttei sellaista ole silloin hänen nuoruudessaan ymmärretty yms.
Eli kaipa olisin kaivannut välillä jotain lappua, jonka olisin voinut läväyttää pöytään. Katso tuossa olen minä. Minä tarvitsen apua selvitäkseni tästä elämästä. Minä tarvitsen tätä ja tämä on tärkeää. Ja se, että aina pitäisi vain jaksaa yksin on ihan luonnotonta.
***
Tuli vielä mieleen, että vaikka olenkin aina siis ollut kasvattivanhempieni mielestä "täysin terve, enkä mitenkään minkään avun tarpeessa", ovat he toki jaksaneet kommentoida ja arvostella käytöstäni kuten masennuskausia ("Nyt on kai muodikasta olla masentunut"), suuttumiskohtauksiani (lapsellisuutta) ja tarvetta aina olla vahva ja pärjätä yksin ("No mikset puhu meille? Kyllä meille voi aina puhua.") varsin kärkkäästi. Mutta mikään heidän mielestään "epänormaali käytös" ei tietenkään ole mikään oire mistään vaan pelkästään huonoa käytöstä, huomionhakuisuutta ja lapsellisuutta. Toki mä nyt ymmärrän, että se oli lähinnä pelkoa. On varmaan tosi pelottavaa, että läheinen, oma lapsi voi huonosti ja silloin on vain helpompaa kääntää se niin, että toinen käyttäytyy huonosti. Mutta tietenkin mulle olisi ollut paljon helpompaa, jos olisimme voineet yhdessä myöntää, että kyse on jostain vähän isommastakin. Ja mun tulevan elämän kannalta on hyvä, että haen apua jo melko varhaisessa vaiheessa. Että mun elämänlaadun kannalta terapia oli välttämätön prosessi, ei mikään kiva pikku harrastus.
Kasvattivanhempanihan yrittivät lähinnä saada minua lopettamaan terapian, koska "terapia näytti sekoittavan pääni". Lisäksi heidän mielestään oli hyvä, että Kela ei tue kenekään terapiaa edes kolmea vuotta (nyt taas tukee, mutta jossain vaiheessa linjattiin, että 2 vuotta on maksimi), koska "ei sitä voi vain yhdelle maksaa, on paljon sairaampiakin ihmisiä kuin SINÄ!" Lisäksi he ovat suureen ääneen aina ihmetelleet, miksi sisareni ei sitten ole käynyt ja hän vanhempana lapsena on varmasti kokenut yhtä rankkoja, jos ei pahempiakin asioita kuin minä. Vähän siis sellaista perussuomalaista "Tuo nyt yrittää tuossa tehdä jotain numeroa itsestään. Ompas ärsyttävää." Mikään kokemani ei saisi olla mitään kovin ihmeellistä, koska ovathan ihmiset selvinneet sodastakin ja ties mistä. No toki kasvattiäitini on sitten myöhemmin myöntänyt, että terapia oli varmasti hyväksi minulle ja varmaan olisi monelle muullekin ollut (esim. hänelle itseelleen), muttei sellaista ole silloin hänen nuoruudessaan ymmärretty yms.
Eli kaipa olisin kaivannut välillä jotain lappua, jonka olisin voinut läväyttää pöytään. Katso tuossa olen minä. Minä tarvitsen apua selvitäkseni tästä elämästä. Minä tarvitsen tätä ja tämä on tärkeää. Ja se, että aina pitäisi vain jaksaa yksin on ihan luonnotonta.
***
Tuli vielä mieleen, että vaikka olenkin aina siis ollut kasvattivanhempieni mielestä "täysin terve, enkä mitenkään minkään avun tarpeessa", ovat he toki jaksaneet kommentoida ja arvostella käytöstäni kuten masennuskausia ("Nyt on kai muodikasta olla masentunut"), suuttumiskohtauksiani (lapsellisuutta) ja tarvetta aina olla vahva ja pärjätä yksin ("No mikset puhu meille? Kyllä meille voi aina puhua.") varsin kärkkäästi. Mutta mikään heidän mielestään "epänormaali käytös" ei tietenkään ole mikään oire mistään vaan pelkästään huonoa käytöstä, huomionhakuisuutta ja lapsellisuutta. Toki mä nyt ymmärrän, että se oli lähinnä pelkoa. On varmaan tosi pelottavaa, että läheinen, oma lapsi voi huonosti ja silloin on vain helpompaa kääntää se niin, että toinen käyttäytyy huonosti. Mutta tietenkin mulle olisi ollut paljon helpompaa, jos olisimme voineet yhdessä myöntää, että kyse on jostain vähän isommastakin. Ja mun tulevan elämän kannalta on hyvä, että haen apua jo melko varhaisessa vaiheessa. Että mun elämänlaadun kannalta terapia oli välttämätön prosessi, ei mikään kiva pikku harrastus.
torstai 1. toukokuuta 2008
Onko tärkeää löytää oikea diagnoosi?
Musta tuntuu, että mun Terppa ei ikinä itse halunnut laittaa mua minkään otsikon alle, koska se ei ollut hänestä niin olennaista. Tärkeintä oli hakea omia oivalluksia ja sitä kautta löytää syitä omalle käytökselle. Tässä on kai taas analyysin haastavuus, vahvuus ja vaikeus. Sinänsä on tosi hyvä, ettei väkisin niputeta mihinkään ryhmään. Kuten jostain olen lukenut terapioiden osalta "Vaikka diagnoosi olisikin väärä, voi apu silti olla oikea." Eli munkaan kannalta ei kai ole niin väliä olenko masentunut vai epävakaa, jos olen päässyt terapiaan, josta pitäisi olla apua molempiin. Ja saanut vielä Kelalta tukea siihen.
No vaikeus on taas siinä, että välillä päästäkseen ajattelussa eteenpäin tarvitsee kimmokkeita, jalanjälkiä, ideoita, muiden ajatuksia. Miten sellaista voi aina itse keksiä, josta ei ole ikinä kuullutkaan? Mulle on ollut apua siitä, että olen tutustunut viimeisen vuoden aikana persoonallisuushäiriöihin, niiden syihin, ja erityisesti epävakaaseen, koska tunnistan itseni tietyistä piirteistä. On jotenkin lohdullista lukea, mistä tietyt vaikeat käyttäytymismallit voivat johtua. Että en ole ainoa, joka käyttäytyy niin. Analyysissä jää välillä niin jumalattoman yksin, kun ei saisi laittaa itseään mihinkään malliin. Välillä on vain niin lohdullista kuulua johonkin joukkoon. Edes teoreettiseen sellaiseen.
Paljon on myös sellaista, mistä en tunnista itseäni. Kuten olen kirjoittanut koko ajan, en todellakaan allekirjoita kaikkia epävaakan oireita. En ole koskaan ollut itsetuhoinen enkä myöskään addiktoitunut mihinkään. Siksi kai terppakaan ei halua laittaa mua siihen kastiin, koska en ole narkomaani, alkoholisti enkä yrittänyt itsemurhaa. Terppa ei myöskään ikinä ollut paikalla, kun huusin kasvattiäidillini pahimmat asiat.
Olen kai vaan luonteeltani liian laiska ja mukavuudenhaluinen ollakseni addikti, tai edes mikään yhden asian ihminen. En myöskään ole perfektionisti. Hyvin harvat asiat ovat loppujen lopuksi niin tärkeitä, että jaksaisin lakkaamatta ponnistella niiden eteen. Rakastan liikuntaa, mutta jos liikun yli 4 kertaa viikossa, minua alkaa jo hieman kyllästyttää. Makaan mielummin 2 iltaa viikossa sohvalla hyvän kirjan kanssa tai näen ystäviäni.
Terapiassa epävakaudesta oli jotenkin aika vaikea puhua, koska musta tuntui, ettei mun terapeutti ikinä myöntänyt sitä. Puhuin siis aihealueista kuten tyhjyyden tunteesta, suuttumisesta tai hylätyksi tulemisen pelosta. Mutta hyvin vähän siitä, että kaikille näille alueille oli olemassa yhteinen nimittäjä. Ymmärrän, että diagnoosit ovat aina aika kovia. Pitää olla aika sairas, että saa leiman otsaansa. Mikä on hyväkin asia. Ei kannata tunkea parantumassa olevaa ihmistä liikaa minkään häiriön alle. Mutta välillä on vain helpompi elää asian kanssa, kun sillä on joku nimi.
Mitä diagnooseja teillä muilla muuten on? Masennuksen lisäksi mä olen vain aina ollut case "traaginen lapsuus".
No vaikeus on taas siinä, että välillä päästäkseen ajattelussa eteenpäin tarvitsee kimmokkeita, jalanjälkiä, ideoita, muiden ajatuksia. Miten sellaista voi aina itse keksiä, josta ei ole ikinä kuullutkaan? Mulle on ollut apua siitä, että olen tutustunut viimeisen vuoden aikana persoonallisuushäiriöihin, niiden syihin, ja erityisesti epävakaaseen, koska tunnistan itseni tietyistä piirteistä. On jotenkin lohdullista lukea, mistä tietyt vaikeat käyttäytymismallit voivat johtua. Että en ole ainoa, joka käyttäytyy niin. Analyysissä jää välillä niin jumalattoman yksin, kun ei saisi laittaa itseään mihinkään malliin. Välillä on vain niin lohdullista kuulua johonkin joukkoon. Edes teoreettiseen sellaiseen.
Paljon on myös sellaista, mistä en tunnista itseäni. Kuten olen kirjoittanut koko ajan, en todellakaan allekirjoita kaikkia epävaakan oireita. En ole koskaan ollut itsetuhoinen enkä myöskään addiktoitunut mihinkään. Siksi kai terppakaan ei halua laittaa mua siihen kastiin, koska en ole narkomaani, alkoholisti enkä yrittänyt itsemurhaa. Terppa ei myöskään ikinä ollut paikalla, kun huusin kasvattiäidillini pahimmat asiat.
Olen kai vaan luonteeltani liian laiska ja mukavuudenhaluinen ollakseni addikti, tai edes mikään yhden asian ihminen. En myöskään ole perfektionisti. Hyvin harvat asiat ovat loppujen lopuksi niin tärkeitä, että jaksaisin lakkaamatta ponnistella niiden eteen. Rakastan liikuntaa, mutta jos liikun yli 4 kertaa viikossa, minua alkaa jo hieman kyllästyttää. Makaan mielummin 2 iltaa viikossa sohvalla hyvän kirjan kanssa tai näen ystäviäni.
Terapiassa epävakaudesta oli jotenkin aika vaikea puhua, koska musta tuntui, ettei mun terapeutti ikinä myöntänyt sitä. Puhuin siis aihealueista kuten tyhjyyden tunteesta, suuttumisesta tai hylätyksi tulemisen pelosta. Mutta hyvin vähän siitä, että kaikille näille alueille oli olemassa yhteinen nimittäjä. Ymmärrän, että diagnoosit ovat aina aika kovia. Pitää olla aika sairas, että saa leiman otsaansa. Mikä on hyväkin asia. Ei kannata tunkea parantumassa olevaa ihmistä liikaa minkään häiriön alle. Mutta välillä on vain helpompi elää asian kanssa, kun sillä on joku nimi.
Mitä diagnooseja teillä muilla muuten on? Masennuksen lisäksi mä olen vain aina ollut case "traaginen lapsuus".
tiistai 29. huhtikuuta 2008
Anger management
Luin borderline -kirjan loppuun. Ja samalla mietin taas omaa taipumustani poksahdella ja suuttua äkkiarvaamatta. No ihmisillä on erilaiset tempperamentit, toiset suuttuvat helpommin, toiset mököttävät. Mä olen aina räiskähdellyt, se ei ole niinkään ongelma. Ongelma on tunne, joka tulee vihanpurkauksen aikana. Se on valtaa, voimaa, jotain voittamattomuutta. Tottakai jälkeen päin tulee yleensä harmitus, häpeä ja suru. Mutta itse riitatilanteessa haluaa vain voittaa. Kirjassa selitettiin hyvin, että epävakaat ihmiset suuttuvat yleensä ollessaan uhattuja, loukattuja ja pelkäävät hylkäystä. Vihanpurkaus nopeuttaa hylkäysprosessia, jonka borderline-ihminen kokee tulevaksi. "Kun kerran aiot kuitenkin hylätä minut, tee se heti! Ei minua kiinnosta, jätä vain minut, en minä koskaan sinusta välittänytkään".
Hyökkäys on aina ollut paras puolustus. Rajatilaihmisellä on tilanteessa vain kaksi vaihtoehtoa, kaksi toimintamallia: joko masokistinen, heikko ja tarvitseva (pienen lapsen moodi) ja toisaalta vahva, hallitseva, hyökkäävä, kohtuuton, ilkeä, jopa julma (pahan äidin moodi). Välttääkseen oman avuttomuutensa, herkkyytensä ja epätoivonsa, borderline siirtyy siihen toiseen tuntemaansa rooliin, raivoisaan ja hyökkäävään.
Usein riitatilanteet purkautuvat niin, että myös toinen osapuoli suuttuu, tulee sanaharkkaa ja sanoo pahasti. On aika yleistä,että riitakumppani katuu myöhemmin sanojaan, pyytää anteeksi ja myöntää olleensa loukkaava. Borderline-osapuoli antaa mielellään anteeksi, kun voi samalla tuntea itsensä edelleen vahvaksi ja voimakkaaksi. Eli on loppupeleissä varsin manipuloiva. Vika ei ollutkaan hänessä vaan toisessa!
Kauheinta tässä on se, että tunnistan itseni ihan täysin. Mun riitani ystävien ja läheisten kanssa useimmiten menevät niin, että minulta pyydetään anteeksi, olen ystävilleni niin tärkeä, että he eivät halua menettää/olla riidoissa, milloin mitäkin. Ja minä voin jalosti leppyä tuntematta itseäni liian avuttomaksi tai tarvitsevaksi. Varsinaisessa riitatilanteessa olen varsinkin nuorempana ollut aivan hirveä. Mun sisällä jokin vain kylmenee ja voin sanoa lähes mitä tahansa mieleen juolahtaa. Pääasia, että saan voiman tunteen ja tyydytystä. Voitan oman nöyristelevän pikkulapsen sisälläni, lyön takaisin loukkaajaa.
Jos en huuda, muutun jäävuoreksi tai piikikkääksi ämmäksi. Esimerkiksi jos olen toivonut jostain miesjutusta paljonkin ja mies on käyttäytynyt minusta väliinpitämättömästi olen joko täysin kylmä tai auon pilkallisesti päätäni. Esimerkiksi klassinen case nuorempana: varsin kivan yön jälkeen mies ei soita ja minä petyn. Kun seuraavan kerran sattumalta nähtiin ja mies oli vähän vaisu ja välttelevä marssin tarmokkaasti kysymään "luuletsä, että kaikki naiset rakastuu suhun kuolettavasti, jos sä olet kerran pannut niitä?" Johon kundi on tietysti vain vaivautuneena, että "En tietenkään". Jonka jälkeen totesin vain nokkavasti "No sun pelokas luimuilu tänään vaikuttaa kyllä siltä, että sä kuvittelet. Ehkä sä et ole tajunnut, että aikuiset ihmiset voi harrastaa seksiä ja silti puhua sen jälkeen." Eikä siinä vielä mitään, että sanoo käytöksestä. Mutta totuus on, että minä NAUTIN, kun katson kundin noloa ja kärvistelevää olemusta. Saan ihan puhdasta tyydytystä siitä, että osuin maaliin, sain toisen tuntemaan itsensä vähän typeräksi tai ainakin loin hänelle epämukavan tilanteen.
Mulle on aina ollut kunnia-asia mennä toitottamaan, että "En minä susta ikinä mitään olen haluunut, ÄLÄ EDES KUVITTELE!!!" Sen sijaan, että ottaisin vähän rauhallisemmin tai antaisin olla. Eihän se, että mä olen välittänyt jostain ihmisestä enemmän kuin se musta, ole mikään rikos tai hirvittävä heikkous. Mutta minulle se on ollut. Tavallaan mun suorapuheisuus on ollut myös vahvuus, jota jotkut kiltimmät tytöt ovat jopa ihailleet. Että joku kehtaa sanoa suoraan sen, mitä ajattelee, eikä anna kenenkään vedättää tai kohdella huonosti. No, lähemmät ovat sitten nähneet sen kohtuuttomammankin puolen, joka sylkee syytöksiä ja on yhtäkkiä pelkkää vihaa. Jonka vihanpurkaukset alkavat kuin salama kirkkaalta taivaalta ja osuvat pahimmillaan toisen kipeimpiin kohtiin.
Nykyisin yritän olla lyömättä vyön alle. Yritän olla hyödyntämättä niitä tietoja, joilla voisin satuttaa eniten. Pyrin puhumaan enemmän asioista, useammin ja varhaisemmassa vaiheessa. Ennen kuin räjähtää. Yritän vetää rajoja, joiden yli en mene. Myös sen suhteen, paljonko sallin muilta. En rupea ystävän ympärivuorokautiseksi terapeutiksi, koska tiedän, etten pysty antamaan niin paljon. En ainakaan räjähtämättä jossain vaiheessa silmille. Silti edelleen tulee tilanteita, joiden aikana en kontrolloi vihaani kovin hyvin. Yllättäviä tilanteita, joihin en ole osannut valmistautua.
Hyökkäys on aina ollut paras puolustus. Rajatilaihmisellä on tilanteessa vain kaksi vaihtoehtoa, kaksi toimintamallia: joko masokistinen, heikko ja tarvitseva (pienen lapsen moodi) ja toisaalta vahva, hallitseva, hyökkäävä, kohtuuton, ilkeä, jopa julma (pahan äidin moodi). Välttääkseen oman avuttomuutensa, herkkyytensä ja epätoivonsa, borderline siirtyy siihen toiseen tuntemaansa rooliin, raivoisaan ja hyökkäävään.
Usein riitatilanteet purkautuvat niin, että myös toinen osapuoli suuttuu, tulee sanaharkkaa ja sanoo pahasti. On aika yleistä,että riitakumppani katuu myöhemmin sanojaan, pyytää anteeksi ja myöntää olleensa loukkaava. Borderline-osapuoli antaa mielellään anteeksi, kun voi samalla tuntea itsensä edelleen vahvaksi ja voimakkaaksi. Eli on loppupeleissä varsin manipuloiva. Vika ei ollutkaan hänessä vaan toisessa!
Kauheinta tässä on se, että tunnistan itseni ihan täysin. Mun riitani ystävien ja läheisten kanssa useimmiten menevät niin, että minulta pyydetään anteeksi, olen ystävilleni niin tärkeä, että he eivät halua menettää/olla riidoissa, milloin mitäkin. Ja minä voin jalosti leppyä tuntematta itseäni liian avuttomaksi tai tarvitsevaksi. Varsinaisessa riitatilanteessa olen varsinkin nuorempana ollut aivan hirveä. Mun sisällä jokin vain kylmenee ja voin sanoa lähes mitä tahansa mieleen juolahtaa. Pääasia, että saan voiman tunteen ja tyydytystä. Voitan oman nöyristelevän pikkulapsen sisälläni, lyön takaisin loukkaajaa.
Jos en huuda, muutun jäävuoreksi tai piikikkääksi ämmäksi. Esimerkiksi jos olen toivonut jostain miesjutusta paljonkin ja mies on käyttäytynyt minusta väliinpitämättömästi olen joko täysin kylmä tai auon pilkallisesti päätäni. Esimerkiksi klassinen case nuorempana: varsin kivan yön jälkeen mies ei soita ja minä petyn. Kun seuraavan kerran sattumalta nähtiin ja mies oli vähän vaisu ja välttelevä marssin tarmokkaasti kysymään "luuletsä, että kaikki naiset rakastuu suhun kuolettavasti, jos sä olet kerran pannut niitä?" Johon kundi on tietysti vain vaivautuneena, että "En tietenkään". Jonka jälkeen totesin vain nokkavasti "No sun pelokas luimuilu tänään vaikuttaa kyllä siltä, että sä kuvittelet. Ehkä sä et ole tajunnut, että aikuiset ihmiset voi harrastaa seksiä ja silti puhua sen jälkeen." Eikä siinä vielä mitään, että sanoo käytöksestä. Mutta totuus on, että minä NAUTIN, kun katson kundin noloa ja kärvistelevää olemusta. Saan ihan puhdasta tyydytystä siitä, että osuin maaliin, sain toisen tuntemaan itsensä vähän typeräksi tai ainakin loin hänelle epämukavan tilanteen.
Mulle on aina ollut kunnia-asia mennä toitottamaan, että "En minä susta ikinä mitään olen haluunut, ÄLÄ EDES KUVITTELE!!!" Sen sijaan, että ottaisin vähän rauhallisemmin tai antaisin olla. Eihän se, että mä olen välittänyt jostain ihmisestä enemmän kuin se musta, ole mikään rikos tai hirvittävä heikkous. Mutta minulle se on ollut. Tavallaan mun suorapuheisuus on ollut myös vahvuus, jota jotkut kiltimmät tytöt ovat jopa ihailleet. Että joku kehtaa sanoa suoraan sen, mitä ajattelee, eikä anna kenenkään vedättää tai kohdella huonosti. No, lähemmät ovat sitten nähneet sen kohtuuttomammankin puolen, joka sylkee syytöksiä ja on yhtäkkiä pelkkää vihaa. Jonka vihanpurkaukset alkavat kuin salama kirkkaalta taivaalta ja osuvat pahimmillaan toisen kipeimpiin kohtiin.
Nykyisin yritän olla lyömättä vyön alle. Yritän olla hyödyntämättä niitä tietoja, joilla voisin satuttaa eniten. Pyrin puhumaan enemmän asioista, useammin ja varhaisemmassa vaiheessa. Ennen kuin räjähtää. Yritän vetää rajoja, joiden yli en mene. Myös sen suhteen, paljonko sallin muilta. En rupea ystävän ympärivuorokautiseksi terapeutiksi, koska tiedän, etten pysty antamaan niin paljon. En ainakaan räjähtämättä jossain vaiheessa silmille. Silti edelleen tulee tilanteita, joiden aikana en kontrolloi vihaani kovin hyvin. Yllättäviä tilanteita, joihin en ole osannut valmistautua.
Voiko psyykkisistä häiriöistä koskaan täysin parantua?
Vai pitääkö vain opetella elämään niiden kanssa?
Pitkän analyysin käyneenä tiedän voivani nyt tosi hyvin. Elämäni on varsin tasapainoista ja mukavaa ja olen monella tavalla mitattuna paljon ehjempi ja terveempi kuin vaikka 4-5 vuotta sitten. Silti on tiettyjä aukkoja, jotka eivät varsinaisesti parane, ja joihin tulen aina varmaan reagoimaan hyvin vahvasti, vaikka kuinka yrittäisin tiedostaa ja löytää syitä siihen. Minun pahin pelkoni on edelleen hylkääminen ja reagoin edelleen varsin voimakkaasti kaikissa sellaisissa tilanteissa, jotka aktivoivat niitä tunteita. Kuten esimiehen lähtö tai ajattelematon/itsekäs käytös ystävyys/parisuhteessa. Loukkaannun enemmän kuin minun pitäisi. Toki tiedostan tämän nyt jo aika hyvin. Mutta kun tunne tulee päälle, sitä on pelkällä tiedostamisella vaikea ohittaa. Ja aina tiedostamisen fiilis ei tule yhtä aikaa kuin tunne. Tunne tulee, hukuttaa, reagoin, ahdistun - ja taas seuraavana päivänä muistan, mistä se johtui.
Kun on lapsuudessa oppinut tietynlaiset, aika voimakkaatkin reaktiot, on niiden muuttaminen aikuisiässä ihan supertyölästä. Välillä tuntuu, etten edes kiinnostu kenestäkään, kun rakastuminen on aina kuitenkin edelleen aika iso riski ja hyppy tuntemattomaan. Paljon helpompaa olla tuntematta yhtään mitään. Vasta eronneet tutut löytävät tuosta noin vain jonkun ja mä en ole koko keväänä tavannut yhtään ihmistä, jota kohtaan voisin tuntea yhtään mitään. En tunne edes fyysistä vetoa suurinta osaa miehiä kohtaan. Eikä se johdu siitä, etten pitäisi miehistä. Jotenkin vain baarien humalaiset eivät oikein innosta puhumattakaan näistä varatuista. Jos olisi isompi tarve hypätä, ottaisin ehkä isompia riskejä. Nyt vain olla möllötän ja toivon, että joku tipahtaisi taivaasta.
Jotenkin nämä Itävallan uutiset eivät hirveästi piristä oloa. Ahdistaa vain aika paljon hullut vanhemmat ja pahat ihmiset. Silti en voi olla lukematta uutisiakaan.
Pitkän analyysin käyneenä tiedän voivani nyt tosi hyvin. Elämäni on varsin tasapainoista ja mukavaa ja olen monella tavalla mitattuna paljon ehjempi ja terveempi kuin vaikka 4-5 vuotta sitten. Silti on tiettyjä aukkoja, jotka eivät varsinaisesti parane, ja joihin tulen aina varmaan reagoimaan hyvin vahvasti, vaikka kuinka yrittäisin tiedostaa ja löytää syitä siihen. Minun pahin pelkoni on edelleen hylkääminen ja reagoin edelleen varsin voimakkaasti kaikissa sellaisissa tilanteissa, jotka aktivoivat niitä tunteita. Kuten esimiehen lähtö tai ajattelematon/itsekäs käytös ystävyys/parisuhteessa. Loukkaannun enemmän kuin minun pitäisi. Toki tiedostan tämän nyt jo aika hyvin. Mutta kun tunne tulee päälle, sitä on pelkällä tiedostamisella vaikea ohittaa. Ja aina tiedostamisen fiilis ei tule yhtä aikaa kuin tunne. Tunne tulee, hukuttaa, reagoin, ahdistun - ja taas seuraavana päivänä muistan, mistä se johtui.
Kun on lapsuudessa oppinut tietynlaiset, aika voimakkaatkin reaktiot, on niiden muuttaminen aikuisiässä ihan supertyölästä. Välillä tuntuu, etten edes kiinnostu kenestäkään, kun rakastuminen on aina kuitenkin edelleen aika iso riski ja hyppy tuntemattomaan. Paljon helpompaa olla tuntematta yhtään mitään. Vasta eronneet tutut löytävät tuosta noin vain jonkun ja mä en ole koko keväänä tavannut yhtään ihmistä, jota kohtaan voisin tuntea yhtään mitään. En tunne edes fyysistä vetoa suurinta osaa miehiä kohtaan. Eikä se johdu siitä, etten pitäisi miehistä. Jotenkin vain baarien humalaiset eivät oikein innosta puhumattakaan näistä varatuista. Jos olisi isompi tarve hypätä, ottaisin ehkä isompia riskejä. Nyt vain olla möllötän ja toivon, että joku tipahtaisi taivaasta.
Jotenkin nämä Itävallan uutiset eivät hirveästi piristä oloa. Ahdistaa vain aika paljon hullut vanhemmat ja pahat ihmiset. Silti en voi olla lukematta uutisiakaan.
maanantai 28. huhtikuuta 2008
Äitiäkin pitäisi taas nähdä
En ole käynyt sitten viime kerran, joka oli aika rankka. Nyt äiti vaikuttaisi olevan suht ok, ei muutoksia huonompaan suuntaan ainakaan puheluiden perusteella. Nyt hän on taas alkanut kysellä milloin tulen. "Ei teitäkään enää juuri näy täällä." Silti, minä olen se joka käy useimmiten. Ja minäkään en käy tarpeeksi usein. Siskolla on niin paljon muuta. Muutto ja toinen lapsi tulossa. Äiti valitteli puhelimessa, että ainoaan lapsenlapseenkin välit ovat jääneet etäisiksi. Sille en sentään voi mitään. En ole sisareni enkä vastuussa hänen jutuistaan. Jos äiti edes joskus matkustaisi tapaamaan meitä, olisi yhteydenpito helpompaa. Mutta ei niin ei. Ei pidä toivoa liikoja, nykyinenkin tila on hyvä tila.
Vaikkei kai sitä voi siskoakaan syyttää. On aika rankkaa olla yhtä aikaa töissä, hoitaa pientä lasta, vaihtaa asuntoa, olla raskaana, hoitaa jatkuvia flunssa/kuume/korvatulehdus/mahatauti -kierteitä ja vielä lohduttaa hyvää ystävää eroprosessissa jne. On elämässä koko ajan muitakin asioita kuin äiti. Muitakin huolehdittavia kuin äiti. Ja silti ei äitiäkään voi unohtaa. No minullahan ei ole perhettä, eikä lasta, enkä ole raskaana, enkä edes muuta, kun en raaski maksaa niin paljon kaksiosta. YKSINÄNI! Eikun omistautumaan äidin paimentamiseen - niinhän ne vanhatpiiat ovat aina ennenkin tehneet..
Vaikkei kai sitä voi siskoakaan syyttää. On aika rankkaa olla yhtä aikaa töissä, hoitaa pientä lasta, vaihtaa asuntoa, olla raskaana, hoitaa jatkuvia flunssa/kuume/korvatulehdus/mahatauti -kierteitä ja vielä lohduttaa hyvää ystävää eroprosessissa jne. On elämässä koko ajan muitakin asioita kuin äiti. Muitakin huolehdittavia kuin äiti. Ja silti ei äitiäkään voi unohtaa. No minullahan ei ole perhettä, eikä lasta, enkä ole raskaana, enkä edes muuta, kun en raaski maksaa niin paljon kaksiosta. YKSINÄNI! Eikun omistautumaan äidin paimentamiseen - niinhän ne vanhatpiiat ovat aina ennenkin tehneet..
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)