"Mä olen varmaan tosi paha ihminen, mutta mulle seksi ja rakkaus ovat erillisiä asioita." Sanoi siis aiemmin mainittu varattu mies, joka yritti lämmittää suhdetta kanssani. Olin lähinnä tyrmistynyt, niin hullulta se kuulosti. KUINKA NAIIVIA, KUINKA TYPERÄÄ! teki mieli kiljua! Ihan kuin 2000-luvulla elävälle naiselle seksi ja rakkaus olisivat aina yksi yhteen. Tai, että näiden kahden asian erottaminen tekisi hänestä jotenkin pahan ihmisen yleisesti ottaen. Tai että niiden erottaminen olisi joku oikeutus pettämiselle.
Se, että ihmiset voisivat aina tietoisesti erottaa täysin rakkauden (oma herttainen parisuhde) ja seksin (työpaikan hehkeä mimmi) toisistaan ja samalla myös hallita kaikkea siihen liittyviä tunteita täysin suvereenisti on vähän naiivia. Eli siltä pohjalta ajatus siitä, että lähtisin suhteeseen varatun miehen kanssa, jolle minä edustaisin alusta saakka vain seksiä ja tyttöystävä vain rakkautta on aika absurdi. Kun en siis kuitenkaan ensisijaisesti etsi pelkkää seksiä vaan nimenomaan parisuhdetta. Minusta myös ajatus siitä, että miehet voivat erottaa aina nämä kaksi asiaa selvästi toisistaan ja naisilla ne menevät aina sekaisin on aika epärealistinen.
No postauksen tarkoituksena ei ollut analysoida seksin ja rakkauden eroa vaan pikemmin kirjoittaa moraalisesta suhtautumisestani seksiin ja seksikumppaneihin. Minusta sinkkuihmisellä on toki oikeus harrastaa yhden illan juttuja tai viettää hauskoja iltoja jonkun fuck buddyn kanssa. Mutta oikeus seksiin ja seksuaalisuuteen ei ole synonyymi itsekkyydelle. Seksi, joka ei tapahdu parisuhteessa, ei ole minusta ensisijaisesti itsekästä ja siten itsekkyys ei ole sen luonnollinen seuraus. Myöskään se, että kykenee erottamaan seksin ja rakkauden ei tarkoita sitä, että olisi oikeus toteuttaa kumpaakin puolta täysin vapautuneesti muiden tunteista välittämättä.
Ehkä yritän nyt selittää vieläkin aiempaa kommenttiani, että voisin antaa hetkellisen uskottomuuden anteeksi - ehkä - pohjaa juuri ajatukseen, että myös minulle seksi ja rakkaus ovat eri asioita. Seksi on pienempi asia kuin rakkaus ja seksin takia ei välttämättä kannata heittää kaikkea muuta menemään. Pystyykö sitten antamaan anteeksi on toki eri juttu ja selviää vasta käytännön tilanteessa. Toisen loukkaaminen on aina iso asia. Samoin itsekkyys on iso asia. Myös seksikumppanin, jonka kanssa ei seurustele, loukkaaminen on yhtälailla rumaa. Senpä takia olen aina pyrkinyt välttämättään yhdenillan juttuja, joissa toiseen suhtauduttaisiin jotenkin töykeästi tai aamulla paettaisiin paniikissa paikalta. Minusta toisen ihmisen huomioonottaminen on perusedellytys, olisi suhteen kesto ja tulevaisuus mikä tahansa. Yhden yön juttukin voi olla hellä ja hauska. Eikä yhden yön kumppaneita kannata vaivata omilla ongelmillaan. Ei ainakaan millään "rakastan tyttöystävääni, mutta haluan panna muita" jaarituksilla. Se ei ole sympaattista, eikä kiinnostavaa. Jos haluaa iskeä naisen hetkeksi kannattaisi edes yrittää olla kiinnostava ja sympaattinen.
maanantai 28. huhtikuuta 2008
sunnuntai 27. huhtikuuta 2008
Kameleontti
Yritän parannella alkavaa flunssaa, ennen kuin se kunnolla hyökkää päälle. Samalla olen lukenut Amatzonista tilaamaani Sometimes I act crazy - Living with Borderline Personality Disorder. Ja löysin taas joitain aika tuttuja juttuja, vaikka onneksi olen taas paljon stabiilimpi kuin kirjan potilasesimerkit, jotka vetävät koko ajan kamaa ja ovat hoidossa itsemurhayritysten jäljiltä. No erityisesti luku Identity Disturbance herätti ajatuksia.
Ohessa katkelma kirjasta.
"For Bobby, childhood was a college of inconsistencies. Neither parent was available to provide reliable standards to guide their son. Each day was different. Each day required new coping capacities. Bobby could not define from one day to next what was "good", what was "bad", or what was expected to him. Without context, he had to reinvent his behavior each day. But as matured, Bobby became proficient in discovering what role others wanted him to play, and he learned how to play them all. As with some actors who immerse themselves in their characters, he was in danger of losing the the real "Bobby". Splitting all perceptions into good or bad simplified his chaotic world. Yet it left him bereft of a consistent identity."
Mä olen aina ollut tosi hyvä muuntumaan nopeasti ympäristön odotuksiin. Jos mun on pitänyt leikkiä kovaa ja pärjäävää, mä olen mukautunut siihen. Jos on pitänyt olla ympäristönsuojelusta kiinnostunut vege, mä olen hypännyt siihen rooliin varsin helposti. Mä olen vaihtanut monet kerrat koulua, ystäväpiiriä, harrastuksia, milloin mitäkin. Lisäksi olen leikkinyt eri roolia kotona kasvattivanhemmille ja toista taas ystäville. Aina olen sopeutunut ja oppinut nopeasti sulautumaan joukkoon. Mutta silti mulla on aina ollut jokin tyhjä olo taustalla. Ja tunne siitä, etten oikein tiedä kuka olen ja mihin olen menossa.
Olen välillä miettinytkin sitä, että kun lapsuus on ollut niin täynnä jatkuvaa muutosta ja yllättäviä ambivalentteja tapahtumia, niin miten sitä osaa oikein tavallista elämää elääkään. Pärjätäkseen piti oppia sopeutumaan nopeasti, mutta sitten on vähän kadonnut se sellainen "kuka minä olen, mistä tulen ja mihin olen menossa." Terapian jälkeen osaan jotenkin vastata kahteen ensimmäiseen kysymykseen, mutta viimeiseen en todellakaan. Lisäksi kyllästyn helposti ja ratkaisen asioita syöksymällä uusiin juttuihin. Mikä on aika tyypillistä borderline-ihmisille. Yleensä kutsun sitä vain vaihtelunhaluksi. Ja pidän sitä positiivisena asiana. Mutta jos kääntöpuolena on se, ettei oikein saa mistään iloa ja kaikkeen kyllästyy ja kaikki tuntuu siltä "ettei ole ihan mun juttuni" niin se on sitten ongelmallisempaa. No viime vuosina olen ollut rauhoittumaan päin. Varmaan terapian ansiota. :)
Toki kirja on vähän sellainen kevyt self help opas, mutta silti ihan kiinnostavaa luettavaa.
Ohessa katkelma kirjasta.
"For Bobby, childhood was a college of inconsistencies. Neither parent was available to provide reliable standards to guide their son. Each day was different. Each day required new coping capacities. Bobby could not define from one day to next what was "good", what was "bad", or what was expected to him. Without context, he had to reinvent his behavior each day. But as matured, Bobby became proficient in discovering what role others wanted him to play, and he learned how to play them all. As with some actors who immerse themselves in their characters, he was in danger of losing the the real "Bobby". Splitting all perceptions into good or bad simplified his chaotic world. Yet it left him bereft of a consistent identity."
Mä olen aina ollut tosi hyvä muuntumaan nopeasti ympäristön odotuksiin. Jos mun on pitänyt leikkiä kovaa ja pärjäävää, mä olen mukautunut siihen. Jos on pitänyt olla ympäristönsuojelusta kiinnostunut vege, mä olen hypännyt siihen rooliin varsin helposti. Mä olen vaihtanut monet kerrat koulua, ystäväpiiriä, harrastuksia, milloin mitäkin. Lisäksi olen leikkinyt eri roolia kotona kasvattivanhemmille ja toista taas ystäville. Aina olen sopeutunut ja oppinut nopeasti sulautumaan joukkoon. Mutta silti mulla on aina ollut jokin tyhjä olo taustalla. Ja tunne siitä, etten oikein tiedä kuka olen ja mihin olen menossa.
Olen välillä miettinytkin sitä, että kun lapsuus on ollut niin täynnä jatkuvaa muutosta ja yllättäviä ambivalentteja tapahtumia, niin miten sitä osaa oikein tavallista elämää elääkään. Pärjätäkseen piti oppia sopeutumaan nopeasti, mutta sitten on vähän kadonnut se sellainen "kuka minä olen, mistä tulen ja mihin olen menossa." Terapian jälkeen osaan jotenkin vastata kahteen ensimmäiseen kysymykseen, mutta viimeiseen en todellakaan. Lisäksi kyllästyn helposti ja ratkaisen asioita syöksymällä uusiin juttuihin. Mikä on aika tyypillistä borderline-ihmisille. Yleensä kutsun sitä vain vaihtelunhaluksi. Ja pidän sitä positiivisena asiana. Mutta jos kääntöpuolena on se, ettei oikein saa mistään iloa ja kaikkeen kyllästyy ja kaikki tuntuu siltä "ettei ole ihan mun juttuni" niin se on sitten ongelmallisempaa. No viime vuosina olen ollut rauhoittumaan päin. Varmaan terapian ansiota. :)
Toki kirja on vähän sellainen kevyt self help opas, mutta silti ihan kiinnostavaa luettavaa.
lauantai 26. huhtikuuta 2008
Kesä tulee JEE
Olen vaan ollut ulkona, kävellyt istuskellut kahviloissa, nähnyt siskoa ja ystäviä. On ollut oikein kevyt lauantai. Välillä tuntui jo, että liikkeellä oleva flunssaepidemia nujertaa minutkin. Mutta nyt on taas onneksi vähän reippaampi olo.
Sukulaisten ja ystävien miesjuttukyselyjen ja tivaamisen lisäksi olen kohdannut viime aikoina myös toisenlaista käytöstä. Nimittäin elämäntilanteeni ihastelua, mikä on ollut vaihteeksi ihan piristävää. Esimerkiksi kummitätini totesi viimeksi puhelimessa puhuttaessa, että "Sinä elät juuri sellaista elämää kuin minäkin olisin halunnut! Voit lähteä reissuun kun huvittaa, ja toteuttaa itseäsi." Samaa sanoi kasvattiäitinikin muutama viikko sitten, kun olin tullut matkalta onnellisena ja hyvinvoivana. Pikkulapsiperheissä oli samaan aikaan flunssaepidemia ja äidit väsyneitä ja tunteet pinnassa valvottujen öiden jäljiltä. Täti sillä aikaa vain matkusteli ja osteli kivoja vaatteita itselleen ja sukulaislapsille ja oli hilpeä. Tietenkään asiat eivät ole niin yksiselitteisiä. Toki minä edelleen haluan perheen ja lapsia joskus, muttei nykyinenkään elämäntilanne kovin hirveä ole. :) Ja on ihan hauskaa, että naisen elämällä on muutakin arvoa myös vanhemman sukupolven mielestä kuin miehen metsästys.
Toki nyt pitäisi tehdä sitäkin. En ole ollut missään suhteissa sitten joulukuun, mikä ei ole mitenkään ideaalitila. Työkaverilta (uudelta sellaiselta) tuli kyllä viime työpaikkakekkereissä jotain ehdotuksia, mutten oikein lämmennyt. Jälleen varattu mies. Ja lyhyt! Mietin Trinityn kommenttia liittyen siihen, miksi aina kiinnostuu vääränlaisista ihmisistä. Nyt mietin myös, että annanko jotenkin kevytmielisen (kamala sana, mutta en keksi parempaakaan) vaikutelman itsestäni, kun kaikki varatut miehet nykyisin lähestyvät minua "pienen kivan merkeissä"?? Pitäisikö minun olla enemmän "femme sériouse"? Ja en siis ole todellakaan mitään "Iken Uivelo" -tyyppiä.
Koska muuten annoin kyseiselle miehelle pakit aika kauniisti ("Olethan sinä varmasti tosi mukava ja muutenkin kivannäköinen mies, mutten ole kiinnostunut varatuista enkä työkavereista piste".), viesti ei selvästikään mennyt ihan perille, koska tyyppi keksii töissä tikustakin asiaa. Ja nyt lähetti jotain mailiakin, mutten vastannut. En edes lukenut kunnolla läpi kun alkoi ahdistamaan. Kyseinen konsepti on vain niin BLÄÄH! Pitäisi olla töykeä, jottei herätä liikaa innostusta. Ja jos on töykeä, niin on nokkava bitch. ja itselle tulee paha mieli. Nyt tuli vain ahdistus.
Sukulaisten ja ystävien miesjuttukyselyjen ja tivaamisen lisäksi olen kohdannut viime aikoina myös toisenlaista käytöstä. Nimittäin elämäntilanteeni ihastelua, mikä on ollut vaihteeksi ihan piristävää. Esimerkiksi kummitätini totesi viimeksi puhelimessa puhuttaessa, että "Sinä elät juuri sellaista elämää kuin minäkin olisin halunnut! Voit lähteä reissuun kun huvittaa, ja toteuttaa itseäsi." Samaa sanoi kasvattiäitinikin muutama viikko sitten, kun olin tullut matkalta onnellisena ja hyvinvoivana. Pikkulapsiperheissä oli samaan aikaan flunssaepidemia ja äidit väsyneitä ja tunteet pinnassa valvottujen öiden jäljiltä. Täti sillä aikaa vain matkusteli ja osteli kivoja vaatteita itselleen ja sukulaislapsille ja oli hilpeä. Tietenkään asiat eivät ole niin yksiselitteisiä. Toki minä edelleen haluan perheen ja lapsia joskus, muttei nykyinenkään elämäntilanne kovin hirveä ole. :) Ja on ihan hauskaa, että naisen elämällä on muutakin arvoa myös vanhemman sukupolven mielestä kuin miehen metsästys.
Toki nyt pitäisi tehdä sitäkin. En ole ollut missään suhteissa sitten joulukuun, mikä ei ole mitenkään ideaalitila. Työkaverilta (uudelta sellaiselta) tuli kyllä viime työpaikkakekkereissä jotain ehdotuksia, mutten oikein lämmennyt. Jälleen varattu mies. Ja lyhyt! Mietin Trinityn kommenttia liittyen siihen, miksi aina kiinnostuu vääränlaisista ihmisistä. Nyt mietin myös, että annanko jotenkin kevytmielisen (kamala sana, mutta en keksi parempaakaan) vaikutelman itsestäni, kun kaikki varatut miehet nykyisin lähestyvät minua "pienen kivan merkeissä"?? Pitäisikö minun olla enemmän "femme sériouse"? Ja en siis ole todellakaan mitään "Iken Uivelo" -tyyppiä.
Koska muuten annoin kyseiselle miehelle pakit aika kauniisti ("Olethan sinä varmasti tosi mukava ja muutenkin kivannäköinen mies, mutten ole kiinnostunut varatuista enkä työkavereista piste".), viesti ei selvästikään mennyt ihan perille, koska tyyppi keksii töissä tikustakin asiaa. Ja nyt lähetti jotain mailiakin, mutten vastannut. En edes lukenut kunnolla läpi kun alkoi ahdistamaan. Kyseinen konsepti on vain niin BLÄÄH! Pitäisi olla töykeä, jottei herätä liikaa innostusta. Ja jos on töykeä, niin on nokkava bitch. ja itselle tulee paha mieli. Nyt tuli vain ahdistus.
keskiviikko 23. huhtikuuta 2008
Levoton olo
Tuntuu, että kaikki aika ja energia on taas mennyt töihin. Mietin, että pystyn tällä hetkellä panostamaan kahteen asiaan kunnolla; töihin ja ystäviin. Perheeseen en panosta, kun ei ole suhdetta ja toisaalta muuta perhettä näen turhan harvoin. Ystäviä näen, koska muuten tulisin ihan hulluksi. Kunnianhimo on ihan hyvä piirre ihmisessä, mutta onko siltikään järkeä tehdä vain töitä? Urheilua on vähän rajoittanut rasitusvamma, josta taisin joskus mainitakin. Liikun kyllä, mutten ihan sillä intensiteetillä kuin aiemmin. Blääh. Sen seurauksena minusta on tullut laiskempi ja vähän paksumpi. Nyt kun ei ole pakko lähteä töistä urheilemaan tulee jäätyä vielä helpommin töihin.
Jotenkin haluaisin jotain muutosta elämääni, vaikken nyt duunia vaihtanutkaan. Pitäisi keksiä jotain uutta, jotain muutakin kuin työ. Onneksi kesälomaan ei ole enää pitkälti. Sitten voi ainakin elää muuten. Miksi mä en voi koskaan rauhoittua ja keskittyä muuhunkin kuin hulluna pärjäämiseen? Kun ei ole nyt oikein muutakaan. Siksi kai. Ehkä mulla joku lapsivaihe tulee joskus. Toivottavasti tulee.
Jotenkin haluaisin jotain muutosta elämääni, vaikken nyt duunia vaihtanutkaan. Pitäisi keksiä jotain uutta, jotain muutakin kuin työ. Onneksi kesälomaan ei ole enää pitkälti. Sitten voi ainakin elää muuten. Miksi mä en voi koskaan rauhoittua ja keskittyä muuhunkin kuin hulluna pärjäämiseen? Kun ei ole nyt oikein muutakaan. Siksi kai. Ehkä mulla joku lapsivaihe tulee joskus. Toivottavasti tulee.
Muutama huomio terapian jälkeen
Jotenkin tuntuu, että lopetin terapian ihan oikeaan aikaan. En ole sitä paljoakaan nyt miettinyt. Energia on mennyt aika pitkälti työjuttuihin ja oman uran miettimiseen. Eli mitä ylipäänsä haluan tehdä, millä osa-alueilla haluan kehittyä, mikä minua oikeasti kiinnostaa. Millaisiin tehtäviin voisin edetä.. Ja olo on ollut aika voimakas, suht itsevarma ja innostunut. Ihan kuin itsetuntoni olisi vain vahvistunut ja sellainen "kyllähän minä pärjään" -fiilis vain korostunut.
Puhuin myös entisen esimieheni kanssa suoraan "naisten eteneminen työelämässä" ongelmasta, ja hän oli monesta asiasta ihan samaa mieltä (vaikka on siis mies), mutta nosti myös esiin sen, että monet naiset vain istuvat ja odottavat, että heidät huomattaisiin. Ja myös tyytyvät helpompiin hommiin sen sijaan, että aktiivisesti hakisivat uusia, haastavampia duuneja ja toisivat kunnianhimonsa esiin. No nyt olen sitten ainakin edistänyt tätä omalta osaltani.
Taloudelliset vaikutukset alkavat oikeasti jo näkyä. Kyllä se analyysi oli vaan ihan sikakallista!!! Ensi kuussa tulee lomarahoja ja mietin, laittaisinko ne vaikka säästöön! Umbelievable!
Oman itseni ja käytökseni tarkkailu ei ole vähentynyt, mutta nyt koen itseni jotenkin kovin eheytyneeksi ja hyvinvoivaksi. En jaksa miettiä, pitäisikö minun yrittää hallita hieman poksatelevaa, hieman epävakaata minää kovin aktiivisesti. Nyt ei toisaalta ole ollut kyllä sellaisia tilanteitakaan. Peruskäninää töissä välillä eri tahojen kanssa, muttei mitään ihmeellistä.
En ole myöskään miettinyt sitoutumispelkojani. Pikemminkin on sellainen fiilis, että pitäisi vaan aktivoitua deittailussa. Lähteä ulos, nauttia keväästä ja flirttailla hieman. :)
Puhuin myös entisen esimieheni kanssa suoraan "naisten eteneminen työelämässä" ongelmasta, ja hän oli monesta asiasta ihan samaa mieltä (vaikka on siis mies), mutta nosti myös esiin sen, että monet naiset vain istuvat ja odottavat, että heidät huomattaisiin. Ja myös tyytyvät helpompiin hommiin sen sijaan, että aktiivisesti hakisivat uusia, haastavampia duuneja ja toisivat kunnianhimonsa esiin. No nyt olen sitten ainakin edistänyt tätä omalta osaltani.
Taloudelliset vaikutukset alkavat oikeasti jo näkyä. Kyllä se analyysi oli vaan ihan sikakallista!!! Ensi kuussa tulee lomarahoja ja mietin, laittaisinko ne vaikka säästöön! Umbelievable!
Oman itseni ja käytökseni tarkkailu ei ole vähentynyt, mutta nyt koen itseni jotenkin kovin eheytyneeksi ja hyvinvoivaksi. En jaksa miettiä, pitäisikö minun yrittää hallita hieman poksatelevaa, hieman epävakaata minää kovin aktiivisesti. Nyt ei toisaalta ole ollut kyllä sellaisia tilanteitakaan. Peruskäninää töissä välillä eri tahojen kanssa, muttei mitään ihmeellistä.
En ole myöskään miettinyt sitoutumispelkojani. Pikemminkin on sellainen fiilis, että pitäisi vaan aktivoitua deittailussa. Lähteä ulos, nauttia keväästä ja flirttailla hieman. :)
Töitä, kiirettä ja pientä matkailua
Ovat siis syitä siihen, miksi on ollut kirjoitustaukoa. Olin koko viikonlopun poissa kotoa ja en sitten paljon ehtinyt postaamaankaan.
Työasiat ovat edistyneet niin, etten vaihtanut duunia, koska uudesta selvisikin asioita, joiden vuoksi olin vähemmän kiinnostunut siitä. Eli käytännössä hakivat ihmistä, joka ehtisi myös kehittää ja miettiä isompia linjoja, mutta käytännön hommille ei kuitenkaan ollut tarpeeksi tekijöitä. Eli työmäärä kuulosti valtavalta. Pelkäsin, että uudessa olisin yksin lapioinut vaikka mitä käytännön duunia ja lisäksi olisi pitänyt ehtiä kuitenkin suunnitella, kehittää ja luoda uusia toimintapoja. Yleensähän se sitten menee niin, että kehittäminen jää aika vähelle, koska perusduunit on kuitenkin ihan pakko tehdä. Koska nykyinenkin työ on kuitenkin ihan ok, ei kannata vaihtaa, jos ei ole ihan varma. Ja nyt on kuitenkin aika paljon työpaikkoja auki tai niitä tulee auki.
No olen puhunut tilanteesta sekä entisen esimiehen kanssa (hänen yksiköstään saattaa avautua jotain lähitulevaisuudessa) että nykyisen esimiehen kanssa (huolestui ja antoi minulle enemmän vastuuta ja haastavamman projektin). Joten tarinan opetus näyttäisi olevan se, että "valitus" kannattaa ja työntekijä on heti erittäin kiinnostava, kun hänelle on tarjottu töitä muualta. Olin kyllä ihan rakentava ja nostin esimiehen kanssa keskusteltaessa esiin vain pari juttua, joihin en ole niin tyytyväinen. En siis kiukutellut ja polkenut jalkaa. :)
Aika hyvä fiilis, koska tein kuitenkin päätökseni harkiten ja miettien, ja nyt sitten olen oikeasti päätynyt ratkaisuun mielestäni ihan fiksuista syistä. Ei siis tarvitse jatkossa harmitella, että olisiko pitänyt lähteä.
Työasiat ovat edistyneet niin, etten vaihtanut duunia, koska uudesta selvisikin asioita, joiden vuoksi olin vähemmän kiinnostunut siitä. Eli käytännössä hakivat ihmistä, joka ehtisi myös kehittää ja miettiä isompia linjoja, mutta käytännön hommille ei kuitenkaan ollut tarpeeksi tekijöitä. Eli työmäärä kuulosti valtavalta. Pelkäsin, että uudessa olisin yksin lapioinut vaikka mitä käytännön duunia ja lisäksi olisi pitänyt ehtiä kuitenkin suunnitella, kehittää ja luoda uusia toimintapoja. Yleensähän se sitten menee niin, että kehittäminen jää aika vähelle, koska perusduunit on kuitenkin ihan pakko tehdä. Koska nykyinenkin työ on kuitenkin ihan ok, ei kannata vaihtaa, jos ei ole ihan varma. Ja nyt on kuitenkin aika paljon työpaikkoja auki tai niitä tulee auki.
No olen puhunut tilanteesta sekä entisen esimiehen kanssa (hänen yksiköstään saattaa avautua jotain lähitulevaisuudessa) että nykyisen esimiehen kanssa (huolestui ja antoi minulle enemmän vastuuta ja haastavamman projektin). Joten tarinan opetus näyttäisi olevan se, että "valitus" kannattaa ja työntekijä on heti erittäin kiinnostava, kun hänelle on tarjottu töitä muualta. Olin kyllä ihan rakentava ja nostin esimiehen kanssa keskusteltaessa esiin vain pari juttua, joihin en ole niin tyytyväinen. En siis kiukutellut ja polkenut jalkaa. :)
Aika hyvä fiilis, koska tein kuitenkin päätökseni harkiten ja miettien, ja nyt sitten olen oikeasti päätynyt ratkaisuun mielestäni ihan fiksuista syistä. Ei siis tarvitse jatkossa harmitella, että olisiko pitänyt lähteä.
tiistai 15. huhtikuuta 2008
Juoksenko vain karkuun..?
Mulla on tavallaan ensimmäinen iso ryppy rakkaudessa nykyisen työni kanssa. Pomon vaihdos. Sitä ennen rypyt ovat olleet tosi pieniä. Nyt lähes kahden vuoden kuherrusaika alkaa olla ohi ja arki tulee tilalle. Lähdenkö vieraisiin vai jatkanko tässä? Onneksi kyse on vain työstä eikä parisuhteesta. Jos joku uusi mies vilkuttaisi vähän silmää, niin lähtisinkö pienen kriisin jälkeen heti toisaalle, koska hän olisi "niin jännittävä"? Koska hänen kanssaan olisi ehkä hauskempaa ja villimpi meno. Ei niin arkista ja tylsää ja väittelyjä samoista asioista. Ei tuttuja kaavoja ja ennalta-arvattavia vitsejä. No suhteesta en osaa sanoa, koska olen niitä onnistunut huonosti luomaan - siis edes kahden vuoden mittaisia. Mutta työssä on alkanut vieraat ja uudet jutut kiinnostaa, kun olen taas asiaa miettinyt.
Kumpi on tärkeämpää,
- se, että on hauskaa vai se, että ratkaisu on "uran" kannalta järkevä?
- se, että toimii fiksusti ja maltillisesti vai se, että ottaa riskejä ja katsoo, mitä tapahtuu?
- se, että tekee pitkäjänteisesti työtä tietyn asian parissa vai se, että hankkii kokemusta monipuolisesti?
Kumpaa kannattaa kuunnella, sydäntä vai järkeä? Vai työkavereita? Vai kaikkia kolmea? Vai "luterilaista sivupersoonaani", joka taas saarnaa kevytmielisyydestä ja siitä, että luovutan liian helpolla. Ihmiseksi, joka on perusluonteeltaan hyvin optimistinen, kevyt ja aika mukavuudenhaluinen, mulla on varsinaisen hyvin kehittynyt syyllistävä, järkevä ja asiallinen "yliminä". Kun minä tuhlaan vaatteisiin ja kaikkeen kivaan, luterilainen sivupersoona haluaa säästää. Ja kun minua huvittaisi vain lähteä lätkimään pelkästä vaihtelunhalusta, ääni päässä saarnaa vastuuttomuudesta, lyhytjännitteisyydestä, mukavuudenhalusta ja pinnallisuudesta. Ja kun minä ajattelen ottaa rennosti töissä ja keskittyä vapaa-aikaan sivupersoona hankkii uusia projekteja ja moralisoi, kun en työskentele riittävästi.
No ei liene mikään yllätys, että meillä kotona on aina ihannoitu säästäväisyyttä, kovaa työntekoa, ahkeruutta ja tietynlaista "varman päälle" elämistä. Päätön rakastuminen on vähän samaa hömppää kuin muodin oikkujen seuraaminen tai muu hulluttelu. Spontaanit ratkaisut on sitten vähän samaa kategoriaa.
Sain tänään muuten uudet aurinkolasit ja ne on tosi mageet! :)
Kumpi on tärkeämpää,
- se, että on hauskaa vai se, että ratkaisu on "uran" kannalta järkevä?
- se, että toimii fiksusti ja maltillisesti vai se, että ottaa riskejä ja katsoo, mitä tapahtuu?
- se, että tekee pitkäjänteisesti työtä tietyn asian parissa vai se, että hankkii kokemusta monipuolisesti?
Kumpaa kannattaa kuunnella, sydäntä vai järkeä? Vai työkavereita? Vai kaikkia kolmea? Vai "luterilaista sivupersoonaani", joka taas saarnaa kevytmielisyydestä ja siitä, että luovutan liian helpolla. Ihmiseksi, joka on perusluonteeltaan hyvin optimistinen, kevyt ja aika mukavuudenhaluinen, mulla on varsinaisen hyvin kehittynyt syyllistävä, järkevä ja asiallinen "yliminä". Kun minä tuhlaan vaatteisiin ja kaikkeen kivaan, luterilainen sivupersoona haluaa säästää. Ja kun minua huvittaisi vain lähteä lätkimään pelkästä vaihtelunhalusta, ääni päässä saarnaa vastuuttomuudesta, lyhytjännitteisyydestä, mukavuudenhalusta ja pinnallisuudesta. Ja kun minä ajattelen ottaa rennosti töissä ja keskittyä vapaa-aikaan sivupersoona hankkii uusia projekteja ja moralisoi, kun en työskentele riittävästi.
No ei liene mikään yllätys, että meillä kotona on aina ihannoitu säästäväisyyttä, kovaa työntekoa, ahkeruutta ja tietynlaista "varman päälle" elämistä. Päätön rakastuminen on vähän samaa hömppää kuin muodin oikkujen seuraaminen tai muu hulluttelu. Spontaanit ratkaisut on sitten vähän samaa kategoriaa.
Sain tänään muuten uudet aurinkolasit ja ne on tosi mageet! :)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)