Katkeruudesta

Olin äidin luona, mutta tulin jo lauantai-iltana pois. En vain jaksa/voi/kykene olemaan siellä koko viikonloppua. Ahdistun liikaa. Periaatteessa oli ihan kivaa ja äidin vointi on suht hyvä. Hän kyseli paljon sukulaisten kuulumisia, mikä on varsin harvinaista, että hän osoittaa kiinnostusta esim. serkkujeni elämää kohtaan. Äitihän on katkaissut välinsä koko sukuun lapsiaan lukuunottamatta. Lisäksi ironista on, että äiti käy mummin haudalla, vaikkei suostunut käymään mummin luona hänen viimeisinä vuosinaan kertaakaan. No luotan lapsenomaisesti siihen, että on joku taivas ja mummi näkee ja antaa anteeksi, vaikka kyseinen asia häntä paljon satuttikin.

Tällä kertaa saimme vain pienen väittelyn aikaiseksi aiheesta eläkeläisten tulot ja Suomen taloudellinen tila. GREAT! Äitini miesystävä on omaksunut jostain perussuomalaisen asenteen, jonka mukaan EU on kaiken pahan alku ja juuri, herrat vain rikastuvat ja eläkeläisten asiat on unohdettu täysin (!). No saahan sitä olla mitä mieltä vain, ja tottahan on, että tuloerot ovat kasvaneet ja köyhimpien olot kurjistuneet. Mutta ongelmana on se, että äitini, jolla on hänen elämäntilanteeseensa nähden varsin hyvä eläke, aloittaa kuorossa saman laulun ja valituksen mm. eläkkeensä suuruudesta ja EU:n pahuudesta. Tajuamatta yhtään mitään taloudesta, Euroopan unionista, Suomen nykyisestä työllisyystilanteesta, nuorten perheiden haasteista, kuumenneista asuntomarkkinoista yms. Tällä kertaa oli pakko todeta, että eihän sinun eläkkeesi ole edes huono, moni pienipalkkainen saa itse asiassa vähemmän rahaa, vaikka käyvät töissä. Todellisuudessa äitini tulisi toimeen ihan hyvin, jos hän ei maksaisi miesystävän kaljoittelua ja osaisi yhtään ajatella raha-asioita.

Emme onneksi riidelleet, mutta sanoin suoraan, että minua kyllästyttää heidän valituksensa, koska heidän asiansa eivät kuitenkaan ole NIIN huonosti. Ettei kaikille muillakaan tässä maassa niin valtavan hyvää palkkaa makseta, joten on vähän arroganttia ajatella, että sairaseläkkeellä vuosia oleva ihminen saisi valtavan hyvät tulot vain istumalla kotona. Äidilläni ei kuitenkaan ole lapsia elätettävänä eikä isoa asuntolainaa maksettavana. Kun juttelimme, hän itsekin kyllä myönsi sen, että Suomessa on yleisesti ottaen alhaiset palkat. Lisäksi tajusin, ettei hänen ongelmansa oikeastaan ole raha, vaan katkeruus siitä, että sairaus vei häneltä myös mahdollisuuden parempaan elintasoon. Avioliiton, työn, lasten ja normaalin elämän lisäksi.

Äitini henkilökohtainen menetys on ihan hirveän iso asia, josta on tavallaan oikeus ollakin katkera. Jos hän ei olisi sairastunut, hän olisi ehkä saanut kaiken. Nyt hän menetti lähes kaiken. Oli perhe, oli mies, oli lapset, oli rakastavat, varakkaat vanhemmat, jotka hyysäsivät nuorinta tytärtään tämän ollessa nuori, maksoivat matkoja ja kustansivat kauniita vaatteita. Lisäksi äitini on korkeasti koulutettu ihminen, joka oli erittäin hyvä työssään. Hänestä olisi voinut tulla vaikka mitä. Lisäksi hän oli tottunut siihen, että elämä tuo lähinnä hyviä asioita. Hemmoteltu tyttö, jolle elämä kävi liian kovaksi. On ymmärrettävää, että hän on katkera, mutta toisaalta en tiedä, olenko minä se ihminen, jolle kannattaa tilittää? En tiedä, osaanko ottaa sitä vastaan, koska samalla tuntuu siltä, että olen taas äitini äiti, olkapää, ymmärtäjä, tukija ja terapeutti. Ja minua alkaa jotenkin ottaa päähän. Kaipa se on sitä, että kaikki pyörii kuitenkin loppupeleissä äidin ympärillä.

Muutenkin mun on hirveän vaikeaa suhtautua ihmisten valittamiseen ja marinaan. Johtuu kai siitä, että pidän sitä jotenkin aika "kiellettynä" asiana ja samalla myös heikkouden merkkinä. Ja heikkous on - kuten on moneen kertaan todettu - hirveä ja välteltävä asia, jota ei ainkaan tule myöntää. Ei niin väliä, mariseeko toinen miehen puuttumisesta, tulotasosta, työstä vai ulkonäöstä, se herättää minussa helposti negatiivisia tunteita. Jotenkin loukkaannun mielessäni aika helposti, mikä on hassua. Minulle tulee yksinkertaisesti sellainen olo, että millä oikeudella tuokin tuossa marisee, kyllä meille kaikille muillekin tapahtuu vaikka mitä rankkaa, mutten silti vain tee niin. Minusta mariseminen on huomionhakuista ruikutusta ja lamaannusta, sen sijaan, että tekisi jotain asioille. Nyt kun asetun tästä vähän ulkopuolelle, niin tokihan se näyttää kummalliselta myös itselle. Mutta se on kuitenkin ensimmäinen reaktio, joka tulee. Kun ei ole itse saanut olla heikko ja onneton, niin sitä ei sitten oikein tahdo sallia muillekaan. Ainakaan kovin kauaa.

Juoksenko vain karkuun..?

Mulla on tavallaan ensimmäinen iso ryppy rakkaudessa nykyisen työni kanssa. Pomon vaihdos. Sitä ennen rypyt ovat olleet tosi pieniä. Nyt lähes kahden vuoden kuherrusaika alkaa olla ohi ja arki tulee tilalle. Lähdenkö vieraisiin vai jatkanko tässä? Onneksi kyse on vain työstä eikä parisuhteesta. Jos joku uusi mies vilkuttaisi vähän silmää, niin lähtisinkö pienen kriisin jälkeen heti toisaalle, koska hän olisi "niin jännittävä"? Koska hänen kanssaan olisi ehkä hauskempaa ja villimpi meno. Ei niin arkista ja tylsää ja väittelyjä samoista asioista. Ei tuttuja kaavoja ja ennalta-arvattavia vitsejä. No suhteesta en osaa sanoa, koska olen niitä onnistunut huonosti luomaan - siis edes kahden vuoden mittaisia. Mutta työssä on alkanut vieraat ja uudet jutut kiinnostaa, kun olen taas asiaa miettinyt.

Kumpi on tärkeämpää,
- se, että on hauskaa vai se, että ratkaisu on "uran" kannalta järkevä?
- se, että toimii fiksusti ja maltillisesti vai se, että ottaa riskejä ja katsoo, mitä tapahtuu?
- se, että tekee pitkäjänteisesti työtä tietyn asian parissa vai se, että hankkii kokemusta monipuolisesti?

Kumpaa kannattaa kuunnella, sydäntä vai järkeä? Vai työkavereita? Vai kaikkia kolmea? Vai "luterilaista sivupersoonaani", joka taas saarnaa kevytmielisyydestä ja siitä, että luovutan liian helpolla. Ihmiseksi, joka on perusluonteeltaan hyvin optimistinen, kevyt ja aika mukavuudenhaluinen, mulla on varsinaisen hyvin kehittynyt syyllistävä, järkevä ja asiallinen "yliminä". Kun minä tuhlaan vaatteisiin ja kaikkeen kivaan, luterilainen sivupersoona haluaa säästää. Ja kun minua huvittaisi vain lähteä lätkimään pelkästä vaihtelunhalusta, ääni päässä saarnaa vastuuttomuudesta, lyhytjännitteisyydestä, mukavuudenhalusta ja pinnallisuudesta. Ja kun minä ajattelen ottaa rennosti töissä ja keskittyä vapaa-aikaan sivupersoona hankkii uusia projekteja ja moralisoi, kun en työskentele riittävästi.

No ei liene mikään yllätys, että meillä kotona on aina ihannoitu säästäväisyyttä, kovaa työntekoa, ahkeruutta ja tietynlaista "varman päälle" elämistä. Päätön rakastuminen on vähän samaa hömppää kuin muodin oikkujen seuraaminen tai muu hulluttelu. Spontaanit ratkaisut on sitten vähän samaa kategoriaa.

Sain tänään muuten uudet aurinkolasit ja ne on tosi mageet! :)