Selasin eilen illalla joitakin vuosia sitten ostamaani Vapaan assosiaation paluu -kirjaa, koska se tuli puheeksi keskustelussa Trinityn kanssa. Löytyy lyhyt kuvaus esim. täältä. En ole varmaan koskaan ennen viitsinyt kirjaa lukea kokonaan - niin kuin en nytkään - mutta luin siitä siis osia. Kieltämättä osa näistä teoriakirjoista antaa kyllä koko prosessista ihan hullun kuvan tai ehkä pikemminkin psykoanalyysin taustoista ja tavasta nähdä esim. naisen kehityskaari. Tuntuu kuin äidistä irtautumisen jälkeen (eli siis kai uhmaiän jälkeen) koko ihmisen kehitys riippuisi suhteesta penikseen! Isän penikseen, omaan peniksettömyyteen, poikien peniksiin.. HIHAA.
Ei siis ihme, että analyysillä on vähän outo maine tavisten keskuudessa.
Mä en ainakaan muista, että penis olisi ollut millään tavalla mitenkään vaikuttava asia mihinkään mun lapsuudessani. Tai että siihen olisi liittynyt mitään vahvoja mielikuvia. Koko yhdyntäjuttukin selvisi mulle varmaan suhteellisen myöhään ja siitäkään en muista mitään ihmeellistä AHAA-elämystä. Sen kyllä muistan kun 5-vuotiaana pohdin naapurin pojan kanssa, joka oli 6 v. että mistä tietää, että joku on jonkun isä. (Äitini oli väittänyt minulle, että isäni ei ole oma isäni, vaan oikea isäni on Amerikan presidentti ja tätä siis pohdimme sitten yhdessä). Olimme molemmat niin pieniä, että niin presidentti kuin seksikin olivat aika etäisiä ja kaukaisia asioita. Joten emme keksineet muuta kuin, että asuu yhdessä äidin kanssa samassa talossa tms. Mutta jos se ei ollutkaan se juttu, niin sitten oli aika monimutkaista.
Muutenkin mua häiritsee noissa kirjoissa hirveästi se, että nainen nähdään niin kovin heikkona ja herkkänä suhteessa miehiin. Suurinpiirtein suora lainaus kirjasta: "Blaa blaa blaa..tyttö voi masentumatta kilpailla poikien kanssa, vaikka häviääkin heille. (Kuvaa siis fyysistä aktiiviteettia, ei henkistä). Itse ainakin muistan olleeni ala-asteella lähes kaikkia poikia pidempi enkä kokenut poikia mitenkään voittamattomiksi ja suunnattomasti paremmiksi missään perusliikuntajutuissa. Enemmän kyse on kuitenkin yksilöistä koulumaailmassakin. Lisäksi lapsi voi onnistua ja pärjätä hyvin monella muulla saralla kuin liikunnassa ja hakea sitä kautta onnistumisia, varsinkin kun tytöt kampittavat pojat lähes kaikissa kouluaineissa.
torstai 17. tammikuuta 2008
keskiviikko 16. tammikuuta 2008
Parisuhde vai pari suhdetta?
Edellisen hieman hyppivän postauksen jatkoksi voisin vähän analyyttisemmin lähestyä aiemmin mainitun ongelman taustoja. Eli miten itse tilanteen näen nyt analyysin läpikäyneenä. Jotenkin mulle koko parisuhdesektori on ehkä ollut kaikkein vaikein aihepiiri ja siihen liittyvät ongelmat ehkä vaikeimmin purettavissa ja tunnistettavissa. Eli siltä osin täytyy sanoa, että matka on vielä erittäin kesken, mutta pakko kai on vain luottaa siihen, että asioiden työstäminen jatkuu vielä omassa päässä terapian lopettamisen jälkeenkin eli sikäli ei se mihinkään katkea.
Perustaustaongelmaksi voisin varmaan valitella perinteistä lapsuustragediaa: minulla on "rikkonainen perhe" (kelläpä mielenterveyskuntoutujalla ei olisi..), eli vanhemmat ovat eronneet ja lisäksi myös isäni toinen avioliitto päättyi varsin traagisesti vain kahden avioliittokuukauden jälkeen kun isäni kuoli yllättäen syöpään. Eli en ole juurikaan nähnyt läheltä onnellista tai juuri minkäänlaista normaalia parisuhdetta ennen 12 -vuoden ikää, jolloin muutin kasvattiperheeseeni. Toisaalta klassinen vanhempien eroteoria ei selitä sitä, että sisareni on ollut toimivassa parisuhteessa koko aikuisikänsä ja myös veljeni on ollut pitkään parisuhteessa, eli perhetaustan traumat näyttävät kulminoituneen ainoastaan minuun. Lisäksi kasvattivanhempani ovat edelleen onnellisesti yhdessä lähes 40 (!) yhteisen vuoden jälkeen, joten olen myöhempinä vuosina päässyt osalliseksi hyvinkin perinteisestä perhe-elämästä.
Todellisuudessa taustalla on varmasti perheongelmat, mutta sitä, miksi ne korostuvat minulla niin selvästi verrattuna muihin, en oikein osaa määritellä. Jotenkin mä olen vain omaksunut lapsena mallin, että on huono asia ja heikkoutta tukeutua muihin. Kai sitä äidin psykottisten vaiheiden keskellä on vain ajautunut tilanteeseen, jossa ns. normaalia kiintymyssuhdetta ei ole pystynyt muodostumaan. Linkkaisin tähän mielelläni erään löytämäni artikkelin, mutta kun sitä en nyt saa auki, niin ei sitten. Ehkä myöhemmin. Eli kyseinen artikkeli käsitteli kiintymissuhteiden muodostumista ja sitä, miten ns. vajaa tai turvaton kiintymyssuhde näkyy myöhemmässä elämässä. Omassa mielessäni kuulosti varsin järkeenkäyvältä ja olen puhunut tästä myös Terpan kanssa.
Eli jotenkin olen oppinut siihen malliin, että on huono asia pyytää apua, olla heikko tai turvautua muihin. Jo ihan alle kouluikäisenä mun ihanne oli nainen, joka ei koskaan näytä mitään ulospäin, ei surua, ei kipua, ei mitään. Eli sen sijaan, että leikkien prinsessa olisi ollut kiltti ja ystävällinen, se oli pikemminkin vähän kylmä, etäinen ja täydellinen, koska kukaan ei voinut sitä haavoittaa. Jotenkin haavoitetuksi tuleminen oli jo silloin niin iso pelko, että sitä vastaan tuli suojautua koko persoonallisuudella: etäisyydellä, viileydellä ja jopa pienellä ivalla. No todellisuudessa en todellakaan ollut cool, kohtalokas ja itsenäinen kuusivuotias vaan pikemminkin hysteerisen herkkä, hyvin kiinni molemmissa vanhemissani ja pikemminkin arka kuin kovin rohkea.
Kai mulle on ollut tärkeää kasvattaa itseäni itsenäiseksi ja pärjääväksi koko murrosikä ja varhaisaikuisuus. Kaottisen lapsuuden ja kaikenlaisten alemmuuden tunteiden kanssa elettyään oli tärkeää olla ei niinkään tavallinen vaan tosi hyvä, kaunis, menestynyt, tyylikäs, matkustellut ja ties mitä. Mä en halunnut olla se vähän "oudon" äidin lapsi, jonka äiti vaeltelee iltaisin ties missä ja katoaa välillä. Tai se tyttö, jonka vanhemmat ovat eronneet, ja jonka mummo ostaa sille vähän hölmöjä vatteita toisin kuin kivat ja nuorekkaat äidit. Enkä se, jonka isä kuoli ja jolla on se uusi äitipuoli ja uusia sisaruksia. Enkä se tyttö, jolla ei ollut edes rahaa kerroshampurilaisateriaan kavereiden kanssa, koska äitipuoli hankki kaikkea ja antoi rahaa vain omille lapsillen. Oikeastaan ehdin päästä siihen pisteeseen, ettei musta näkynyt enää ulos yhtään mitään taustastani tai lapsuudestani kun aloin herätä siihen, että se on aika sairasta.
Kun vaihtaa elämässään kaikkea: vanhempia, kaupunkia, koulua, kotia ja perheen tulotasoa voi aloittaa periaatteessa kaiken elämässään alusta. Kukaan ei tiedä, mitä on käynyt läpi. Kenenkään uudessa koulussa ei ole pakko tietää, eikä kukaan tiedä enempää, kuin itse haluaa kertoa. Oma vanha tausta katoaa aika helposti jonnekin menneisyyteen, vaikka toki sitä on aina jotain parhaiden ystävien kanssa jakanut. Alussa kuitenkin varsin vähän. Ja kun on lapsesta saakka tottunut olemaan vain osittain avoin (ei 80-luvulla skitsofreniasta kauheasti naapureille huudeltu) ei ole kovin vaikeaa salata vähän lisää. Tai kertoa asioista vain ne puolet, jotka itse katsoo tarpeelliseksi. Valehtelematta mulla meni noin 5 vuotta ennen kuin aloin puhua uuden elämäni ihmisille mun isän kuolemasta saati äidistä.
Parisuhteissa oman taustan käsittely on ollut lähinnä hirveää ja epämukavaa kidutusta. Ainakin ennen terapiaan menoa. Vuosien varrella se on jotenkin helpottunut. Kai sitä on vain saanut asioita sen verran käsiteltyä, että ne eivät enää ole niin isoja. Itseasiassa aika arkisia ja tavallisia. Toisaalta helpottavaa on ollut nähdä, että myös elämän edetessä muille ihmisille tapahtuu myös surullisia ja järkyttäviä asioita. Ei siis, että niitä kenellekään toivoisin, mutta on paljon lohdullisempaa nähdä itsensä aika samanlaisena tallaajana kuin muutkin, sen sijaan, että näkee itsensä jonain kummajaisena. Nykyisin toki avioerotkin ovat paljon yleisempiä ja mielenterveysongelmista puhutaan enemmän ja avoimemmin. Silti jotenkin vierastan esim. seurustelukumppanina onnellisen ydinperheen kasvatteja. Pelkään kai vieläkin, etten sovi mukaan idylliin ja tunnen jonkinlaista riittämättömyyttä. Ja toisaalta minun ruusunpunaiset perheutopiani on niin kauan sitten tallattu olemattomiin, etten ehkä osaisi samoja haaveita jakaakaan. En tiedä.
Mutta summa summarum mun on ollut jotenkin aika vaikeaa olla avoin, luottavainen, puhtaasti oma itseni ja heikko (joka on pitkälti synonyymi sille, että on ylipäänsä inhimillinen ja elossa) syvissä intiimeissä suhteissa. Eli kai se sitten juontaa jostain syvältä, ettei kuitenkaan pohjimmiltaan usko ansaitsevansa rakkautta, ainakaan ilman valtavia ponnisteluja ja ulkokultaisia hyvältä näyttäviä asioita. Sen tajuaminen kesti aika kauan, koska omasta mielestäni mulla on aika normaali itsetunto ja esim.aina ollut melko terve suhde omaan vartalooni jne. Lisäksi olen aina ollut ihan "hyvä" iskemään miehiä ja saanut myös huomiota miehiltä. Eli on ollut jotenkin helppo sokaistua siihen, että minulla on ollut varsin paljon lyhyitä suhteita ja säätöjä, vaikka eiväthän ne mitään suurta rohkeutta, avoimuutta tai luottamusta vaadi. Pienessä hiprakassa on helppo leikkiä femme fatalea ja todellinen persoona on sitten jotain ihan muuta.
Perustaustaongelmaksi voisin varmaan valitella perinteistä lapsuustragediaa: minulla on "rikkonainen perhe" (kelläpä mielenterveyskuntoutujalla ei olisi..), eli vanhemmat ovat eronneet ja lisäksi myös isäni toinen avioliitto päättyi varsin traagisesti vain kahden avioliittokuukauden jälkeen kun isäni kuoli yllättäen syöpään. Eli en ole juurikaan nähnyt läheltä onnellista tai juuri minkäänlaista normaalia parisuhdetta ennen 12 -vuoden ikää, jolloin muutin kasvattiperheeseeni. Toisaalta klassinen vanhempien eroteoria ei selitä sitä, että sisareni on ollut toimivassa parisuhteessa koko aikuisikänsä ja myös veljeni on ollut pitkään parisuhteessa, eli perhetaustan traumat näyttävät kulminoituneen ainoastaan minuun. Lisäksi kasvattivanhempani ovat edelleen onnellisesti yhdessä lähes 40 (!) yhteisen vuoden jälkeen, joten olen myöhempinä vuosina päässyt osalliseksi hyvinkin perinteisestä perhe-elämästä.
Todellisuudessa taustalla on varmasti perheongelmat, mutta sitä, miksi ne korostuvat minulla niin selvästi verrattuna muihin, en oikein osaa määritellä. Jotenkin mä olen vain omaksunut lapsena mallin, että on huono asia ja heikkoutta tukeutua muihin. Kai sitä äidin psykottisten vaiheiden keskellä on vain ajautunut tilanteeseen, jossa ns. normaalia kiintymyssuhdetta ei ole pystynyt muodostumaan. Linkkaisin tähän mielelläni erään löytämäni artikkelin, mutta kun sitä en nyt saa auki, niin ei sitten. Ehkä myöhemmin. Eli kyseinen artikkeli käsitteli kiintymissuhteiden muodostumista ja sitä, miten ns. vajaa tai turvaton kiintymyssuhde näkyy myöhemmässä elämässä. Omassa mielessäni kuulosti varsin järkeenkäyvältä ja olen puhunut tästä myös Terpan kanssa.
Eli jotenkin olen oppinut siihen malliin, että on huono asia pyytää apua, olla heikko tai turvautua muihin. Jo ihan alle kouluikäisenä mun ihanne oli nainen, joka ei koskaan näytä mitään ulospäin, ei surua, ei kipua, ei mitään. Eli sen sijaan, että leikkien prinsessa olisi ollut kiltti ja ystävällinen, se oli pikemminkin vähän kylmä, etäinen ja täydellinen, koska kukaan ei voinut sitä haavoittaa. Jotenkin haavoitetuksi tuleminen oli jo silloin niin iso pelko, että sitä vastaan tuli suojautua koko persoonallisuudella: etäisyydellä, viileydellä ja jopa pienellä ivalla. No todellisuudessa en todellakaan ollut cool, kohtalokas ja itsenäinen kuusivuotias vaan pikemminkin hysteerisen herkkä, hyvin kiinni molemmissa vanhemissani ja pikemminkin arka kuin kovin rohkea.
Kai mulle on ollut tärkeää kasvattaa itseäni itsenäiseksi ja pärjääväksi koko murrosikä ja varhaisaikuisuus. Kaottisen lapsuuden ja kaikenlaisten alemmuuden tunteiden kanssa elettyään oli tärkeää olla ei niinkään tavallinen vaan tosi hyvä, kaunis, menestynyt, tyylikäs, matkustellut ja ties mitä. Mä en halunnut olla se vähän "oudon" äidin lapsi, jonka äiti vaeltelee iltaisin ties missä ja katoaa välillä. Tai se tyttö, jonka vanhemmat ovat eronneet, ja jonka mummo ostaa sille vähän hölmöjä vatteita toisin kuin kivat ja nuorekkaat äidit. Enkä se, jonka isä kuoli ja jolla on se uusi äitipuoli ja uusia sisaruksia. Enkä se tyttö, jolla ei ollut edes rahaa kerroshampurilaisateriaan kavereiden kanssa, koska äitipuoli hankki kaikkea ja antoi rahaa vain omille lapsillen. Oikeastaan ehdin päästä siihen pisteeseen, ettei musta näkynyt enää ulos yhtään mitään taustastani tai lapsuudestani kun aloin herätä siihen, että se on aika sairasta.
Kun vaihtaa elämässään kaikkea: vanhempia, kaupunkia, koulua, kotia ja perheen tulotasoa voi aloittaa periaatteessa kaiken elämässään alusta. Kukaan ei tiedä, mitä on käynyt läpi. Kenenkään uudessa koulussa ei ole pakko tietää, eikä kukaan tiedä enempää, kuin itse haluaa kertoa. Oma vanha tausta katoaa aika helposti jonnekin menneisyyteen, vaikka toki sitä on aina jotain parhaiden ystävien kanssa jakanut. Alussa kuitenkin varsin vähän. Ja kun on lapsesta saakka tottunut olemaan vain osittain avoin (ei 80-luvulla skitsofreniasta kauheasti naapureille huudeltu) ei ole kovin vaikeaa salata vähän lisää. Tai kertoa asioista vain ne puolet, jotka itse katsoo tarpeelliseksi. Valehtelematta mulla meni noin 5 vuotta ennen kuin aloin puhua uuden elämäni ihmisille mun isän kuolemasta saati äidistä.
Parisuhteissa oman taustan käsittely on ollut lähinnä hirveää ja epämukavaa kidutusta. Ainakin ennen terapiaan menoa. Vuosien varrella se on jotenkin helpottunut. Kai sitä on vain saanut asioita sen verran käsiteltyä, että ne eivät enää ole niin isoja. Itseasiassa aika arkisia ja tavallisia. Toisaalta helpottavaa on ollut nähdä, että myös elämän edetessä muille ihmisille tapahtuu myös surullisia ja järkyttäviä asioita. Ei siis, että niitä kenellekään toivoisin, mutta on paljon lohdullisempaa nähdä itsensä aika samanlaisena tallaajana kuin muutkin, sen sijaan, että näkee itsensä jonain kummajaisena. Nykyisin toki avioerotkin ovat paljon yleisempiä ja mielenterveysongelmista puhutaan enemmän ja avoimemmin. Silti jotenkin vierastan esim. seurustelukumppanina onnellisen ydinperheen kasvatteja. Pelkään kai vieläkin, etten sovi mukaan idylliin ja tunnen jonkinlaista riittämättömyyttä. Ja toisaalta minun ruusunpunaiset perheutopiani on niin kauan sitten tallattu olemattomiin, etten ehkä osaisi samoja haaveita jakaakaan. En tiedä.
Mutta summa summarum mun on ollut jotenkin aika vaikeaa olla avoin, luottavainen, puhtaasti oma itseni ja heikko (joka on pitkälti synonyymi sille, että on ylipäänsä inhimillinen ja elossa) syvissä intiimeissä suhteissa. Eli kai se sitten juontaa jostain syvältä, ettei kuitenkaan pohjimmiltaan usko ansaitsevansa rakkautta, ainakaan ilman valtavia ponnisteluja ja ulkokultaisia hyvältä näyttäviä asioita. Sen tajuaminen kesti aika kauan, koska omasta mielestäni mulla on aika normaali itsetunto ja esim.aina ollut melko terve suhde omaan vartalooni jne. Lisäksi olen aina ollut ihan "hyvä" iskemään miehiä ja saanut myös huomiota miehiltä. Eli on ollut jotenkin helppo sokaistua siihen, että minulla on ollut varsin paljon lyhyitä suhteita ja säätöjä, vaikka eiväthän ne mitään suurta rohkeutta, avoimuutta tai luottamusta vaadi. Pienessä hiprakassa on helppo leikkiä femme fatalea ja todellinen persoona on sitten jotain ihan muuta.
Uskallanko hypätä?
Eilen puhuttiin lopettamisen lisäksi parisuhteista ja siihen liittyvistä ajatuksista. Olin tavannut sympaattisen miehen lauantaina ulkoillessa, tutun tutun, jonka olen periaatteessa tuntenut jonkun aikaa, mutta nyt vasta heräsin hänen viehättävyyteensä. Pitkästä aikaa terapeutti kysyi jotain hyvin suoraan. Eli miten minä näen asian, uskallanko heittäytyä? Ei siis tähän tapaamaani mieheen, vaan ylipäänsä suhteeseen. Se laittoi taas ajattelemaan, minkä matkan olen tullut, miten näen asiat nyt. Ja uskallanko oikeasti hypätä. Luulen, että uskallan. Varmuutta minulla ei siitä kuitenkaan ole, koska elämä junnaa paikallaan ja mitään ei tapahdu.
Kaksi vuotta sitten - tasan kaksi vuotta sitten - uskalsin ja metsään meni. Mutta olen silti ajatellut jälkeenpäin, että oli hyvä asia uskaltaa. Minä uskalsin, minä otin riskin ja luotin. Jos toisesta ei vain ole siihen, niin minkä minä sille sitten mahdan. Jotenkin se tuo kuitenkin toivoa siitä, että aina välillä uskallan. Tosin silläkin kertaa toki valitsin miehen, jonka elämäntilanne oli sekava jo alusta alkaen. Ongelma oli sillä kertaa enemmän toisessa osapuolessa ja hänen kyvyssään sitoutua parisuhteeseen. Aika usein se on ollut minun neuroottisessa tavassani keksiä kaikkia mahdollisia esteitä ja vikoja kaikista mahdollisista ihmisistä, jotten vain joutuisi suhteeseen ja tulisi siis hylätyksi ja jätetyksi. Ja tulin siis kuitenkin sekä hylätyksi että petetyksi. Enhän minä sitä toki tällä tasolla ole tiedostanut koskaan itse tilanteessa. On vain niin hemmetin helppoa olla jälkiviisas.
Niin hullua on, että toistaa asioita, joita eniten pelkää. Lähtee mukaan suhteeseen, jossa ajautuu juuri siihen tilanteeseen. Jos olisin tavannut miehen, joka olisi tarjonnut turvaa ja rivitalonpätkää olisin taas juossut kiljuen karkuun. Ihan hullua, mutta totta. Sen sijaan tunnen jotain turvallisuuden tunnetta, kun mieskin on hieman pihalla.
Mutta sen suhteen jälkeen en ole oikeasti hypännyt ja aikaa on mennyt kaksi vuotta. Olen kyllä rakastanut toista exääni sekalaisen intohimoisesti, harrastanut satunnaisia suhteita sekä edellä mainitun exän, että muutaman muun kanssa. Mutta mitään kovin pitkäaikaista tai oikeaksi suhteeksi määriteltävää ei ole ollut kahteen vuoteen. Tai siis ehkä puoleentoista.
Ongelma on siis edelleen kaksitahoinen: joko en halua ketään, koska mies on 1. liian vanha 2. samassa duunissa 3. liian lyhyt 4. ulkomaalainen ja en halua kaukosuhdetta 5. liian hankalassa elämäntilanteessa 6. liian jotain muuta.. Ihan "hyviä" syitä siis, mutta hyvin rationaalisia ja osittain lapsellisia. Välillä voisi vain hypätä ja katsoa, mitä tulee. Niin suuri osa ns. normaaleistakin ihmisistä toimii. Ihastuu ja katsoo, mitä tapahtuu.
Toki minäkin aina joskus löydän lopulta jonkun, joka "kelpaa". Silloin olen kuitenkin yleensä löytänyt ihmisen, joka ei ole 1. liian onnellinen 2. liian tasapainoinen 3. liian naiivi 4. liian puhtoinen 5. liian valmis perheenisäksi 6. liian tylsä jne. Toisin sanottuna viehätyn miehistä, joilla on kova lapsuus, ongelmallisia naissuhteita, ulkoista viehätysvoimaa ja iso annos sopivaa kovan elämän tuomaa kusipäisyyttä tai ahdistuneisuutta. Jos nyt halutaan hieman kärjistää. Toki olen ollut viehättynyt mukavista ja kivoista miehistä myös, mutta he ovat yleensä varattuja tai eivät kiinnostuneita minusta. Mutta sen sijaan masentunut, kevyttä suhdetta etsivä epätasapainoinen prinssini on kyllä hyvin usein kiinnostunut minusta. Voi kuulostaa hullulta, mutta ainakin toistaiseksi pitänyt paikkaansa. Viiden terapiavuoden jälkeen kyllä erittelen analyyttisesti ja tunnistan ongelman. Jopa nauran sille. Ratkaisua en kuitenkaan ole vielä löytänyt.
Kaksi vuotta sitten - tasan kaksi vuotta sitten - uskalsin ja metsään meni. Mutta olen silti ajatellut jälkeenpäin, että oli hyvä asia uskaltaa. Minä uskalsin, minä otin riskin ja luotin. Jos toisesta ei vain ole siihen, niin minkä minä sille sitten mahdan. Jotenkin se tuo kuitenkin toivoa siitä, että aina välillä uskallan. Tosin silläkin kertaa toki valitsin miehen, jonka elämäntilanne oli sekava jo alusta alkaen. Ongelma oli sillä kertaa enemmän toisessa osapuolessa ja hänen kyvyssään sitoutua parisuhteeseen. Aika usein se on ollut minun neuroottisessa tavassani keksiä kaikkia mahdollisia esteitä ja vikoja kaikista mahdollisista ihmisistä, jotten vain joutuisi suhteeseen ja tulisi siis hylätyksi ja jätetyksi. Ja tulin siis kuitenkin sekä hylätyksi että petetyksi. Enhän minä sitä toki tällä tasolla ole tiedostanut koskaan itse tilanteessa. On vain niin hemmetin helppoa olla jälkiviisas.
Niin hullua on, että toistaa asioita, joita eniten pelkää. Lähtee mukaan suhteeseen, jossa ajautuu juuri siihen tilanteeseen. Jos olisin tavannut miehen, joka olisi tarjonnut turvaa ja rivitalonpätkää olisin taas juossut kiljuen karkuun. Ihan hullua, mutta totta. Sen sijaan tunnen jotain turvallisuuden tunnetta, kun mieskin on hieman pihalla.
Mutta sen suhteen jälkeen en ole oikeasti hypännyt ja aikaa on mennyt kaksi vuotta. Olen kyllä rakastanut toista exääni sekalaisen intohimoisesti, harrastanut satunnaisia suhteita sekä edellä mainitun exän, että muutaman muun kanssa. Mutta mitään kovin pitkäaikaista tai oikeaksi suhteeksi määriteltävää ei ole ollut kahteen vuoteen. Tai siis ehkä puoleentoista.
Ongelma on siis edelleen kaksitahoinen: joko en halua ketään, koska mies on 1. liian vanha 2. samassa duunissa 3. liian lyhyt 4. ulkomaalainen ja en halua kaukosuhdetta 5. liian hankalassa elämäntilanteessa 6. liian jotain muuta.. Ihan "hyviä" syitä siis, mutta hyvin rationaalisia ja osittain lapsellisia. Välillä voisi vain hypätä ja katsoa, mitä tulee. Niin suuri osa ns. normaaleistakin ihmisistä toimii. Ihastuu ja katsoo, mitä tapahtuu.
Toki minäkin aina joskus löydän lopulta jonkun, joka "kelpaa". Silloin olen kuitenkin yleensä löytänyt ihmisen, joka ei ole 1. liian onnellinen 2. liian tasapainoinen 3. liian naiivi 4. liian puhtoinen 5. liian valmis perheenisäksi 6. liian tylsä jne. Toisin sanottuna viehätyn miehistä, joilla on kova lapsuus, ongelmallisia naissuhteita, ulkoista viehätysvoimaa ja iso annos sopivaa kovan elämän tuomaa kusipäisyyttä tai ahdistuneisuutta. Jos nyt halutaan hieman kärjistää. Toki olen ollut viehättynyt mukavista ja kivoista miehistä myös, mutta he ovat yleensä varattuja tai eivät kiinnostuneita minusta. Mutta sen sijaan masentunut, kevyttä suhdetta etsivä epätasapainoinen prinssini on kyllä hyvin usein kiinnostunut minusta. Voi kuulostaa hullulta, mutta ainakin toistaiseksi pitänyt paikkaansa. Viiden terapiavuoden jälkeen kyllä erittelen analyyttisesti ja tunnistan ongelman. Jopa nauran sille. Ratkaisua en kuitenkaan ole vielä löytänyt.
maanantai 14. tammikuuta 2008
Miksi kirjoitan analyysistä vasta nyt?
Vastaukseksi kommentoin ylläolevaan kysymykseen kaikille niille, jotka ovat viitsineet minulle kommentteja raapustaa. Kiitos niistä, on kiva kuulla, että olette lukeneet blogiani ja ehkä saaneet siitä jotain. Itsekin kaipasin niin kovasti vertaistukea aloitellessani analyysiä ja tietysti sen aikanakin, että olisi ollut mahtavaa lukea jonkun toisen blogia. No onneksi löysin Tukiaseman kautta muutamia muita analyysissä kävijöitä, ja sain sitä kautta tukea moniin mietintöihini.
Oma taustani kirjoittamisen suhteen on se, että olen kirjoittanut päiväkirjaa lähes koko elämäni. Siitä saakka kuin opin kirjoittamaan noin 24-vuotiaaksi asti, jolloin päädyin analyysiin. Käydessäni 4 -kertaa viikossa analyysissä ja kirjoittaessani gradua suurimman osan muusta ajastani olin kai vain niin puhki, etten jaksanut kirjoittaa yhtään mitään. Tai kirjoittelin välillä, mutta jotenkin en vain enää jaksanut kirjoittaa samoista asioista sen jatkuvan puhumisen lisäksi. Ja itkemisen lisäksi. Usein ensimmäisen vuoden aikana olin henkisesti niin hakattu, ettei kirjoittamisesta olisi tullut juuri mitään muutenkaan. Eli sitten se vain loppui. Nyt tuli taas sellainen olo, että haluan käsitellä koko terapiaprosessia itsekseni ja miettiä, mitä siitä on loppujen lopuksi jäänyt käteen. Itseänikin harmittaa, etten ole välillä kirjoittanut, koska sitä kautta näkisi oman kehityksensä parhaiten. Näkisi, minkä asioiden kanssa on paininut ja mistä on selvinnyt voitolle. No, onneksi muistaa sentään jotain. Ja jotain ajatuksia varmaan vanhoista päiväkirjoistakin löytyy, joihin voisi yrittää palata.
Oma taustani kirjoittamisen suhteen on se, että olen kirjoittanut päiväkirjaa lähes koko elämäni. Siitä saakka kuin opin kirjoittamaan noin 24-vuotiaaksi asti, jolloin päädyin analyysiin. Käydessäni 4 -kertaa viikossa analyysissä ja kirjoittaessani gradua suurimman osan muusta ajastani olin kai vain niin puhki, etten jaksanut kirjoittaa yhtään mitään. Tai kirjoittelin välillä, mutta jotenkin en vain enää jaksanut kirjoittaa samoista asioista sen jatkuvan puhumisen lisäksi. Ja itkemisen lisäksi. Usein ensimmäisen vuoden aikana olin henkisesti niin hakattu, ettei kirjoittamisesta olisi tullut juuri mitään muutenkaan. Eli sitten se vain loppui. Nyt tuli taas sellainen olo, että haluan käsitellä koko terapiaprosessia itsekseni ja miettiä, mitä siitä on loppujen lopuksi jäänyt käteen. Itseänikin harmittaa, etten ole välillä kirjoittanut, koska sitä kautta näkisi oman kehityksensä parhaiten. Näkisi, minkä asioiden kanssa on paininut ja mistä on selvinnyt voitolle. No, onneksi muistaa sentään jotain. Ja jotain ajatuksia varmaan vanhoista päiväkirjoistakin löytyy, joihin voisi yrittää palata.
Lähtölaskenta jatkuu
Tänään terppa kysyi, aionko nyt sitten lopettaa maaliskuussa. Siis maaliskuun lopussa. Kyllä aion, vaikka olenkin välillä aika epävarma. Olen varannut matkan viikoksi, lähtö 29.3. eli aion lähteä matkalle heti terapian loputtua ja juhlia sitä. Vaikka samalla kauhistuttaakin lopettaa. Toisaalta elämäni on parisuhdetta lukuunottamatta tosi hyvässä vaiheessa, kaikki sujuu, olen periaatteessa varsin onnellinen. Tuntuu vähän hullulta jatkaa loputtomiin, koska ainahan on jotain selvitettävää. Koskaan tästä ei tulla valmiiksi. Olen kuitenkin kulkenut hurjan pitkän matkan sitten alun, jolloin ahdisti puhua lähes kaikista lapsuusasioista. Koin silloin aivan selvästi, että mulla oli kaksi erillistä elämää, joilla ei ollut mitään tekemistä keskenään. Elämä ennen kasvattiperheeseen muuttoa ja elämä sen jälkeen. Kun on niin paljon kaikkea kipeää, on vain helpompi sulkea sydän ja painaa luukku kiinni. Samalla tuli heitettyä kuilun pohjalle paljon kaikkea hyvääkin.
Tottakai sitä on vain vanhentunut ja aikuistunutkin näiden viiden aikana, ja luultavasti henkisesti kypsynyt. Mutta kyllä terapia on muuttanut niin paljon, että on jotenkin vaikea edes tajuta, kuinka paljon sitä on loppujen lopuksi muuttunut. Ainakin sitä on muuttunut paljon ymmärtäväisemmäksi. Tajuaa paljon paremmin omia läheisiään ja niiden ongelmia. Ja yrittää ehkä ymmärtää myös ulkopuolisia ihmisiä paremmin. Toisaalta osaa vetää paljon paremmin rajoja sen suhteen, mitä haluaa ottaa vastaan ja mitä ei. Mikä tuntuu hyvältä ja mikä hyväksikäytöltä.
Jotenkin mä olen aina ollut sellainen olkapää, joka vetää puoleensa muita henkisesti epätasapainoisia. Kai se on ollut omakin valinta. Jotenkin mä olen pelännyt liian ehjiä ihmisiä ja tuntenut vetoa vähän rikkinäisiä kohtaan. Sinänsähän se ei ole ongelma, mutta jos vain itse leikkii vahvaa ja pärjäävää ja ratkoo muiden ongelmia, niin tilanne voi mennä aika hankalaksi. Ja toisaalta munkin "äiti terasamaisuudellani" on ollut selvä kääntöpuoli. Kestän muiden ihmisten paapomista tiettyyn rajaan asti, mutta sitten alkaa ottaa päähän. Jossain vaiheessa huomaa vain kuuntelevansa ja tukevansa ja kannustavansa ja ymmärtävänsä täysin pyyteettömästi ihmistä, joka ei edes muista kysyä, mitä toiselle kuuluu. Saati, että kiinnostaisi toisen asiat yhtään sen syvällisemmin. Yleensä mun terapeutin roolini on sitten loppunut kuin seinään, kun ahdistus on kasvanut liian suureksi. Ystävyys- ja parisuhteet ovat siinä sitten kolisseet ja haavoja on tullut molemmin puolin. Erona siis entiseen se, että osaan jo paljon aiemmin vetää rajan sen suhteen, mitä haluan ottaa vastaan ja mitä en. On tärkeää olla kiltti ja ymmärtäväinen, muttei liian kiltti.
Osaan myös olla paljon paremmin yksin. Olen edelleen seurallinen, mutten lähes "neuroottisen" seurallinen. Ei ole pakko soitella maratonpuheluita iltaisin vain siksi, ettei kestä oman asuntonsa hiljaisuutta. Osaan myös jo puuhastella kotona kaikenlaista, en vain makaa sängyssä tuijottamassa tapetteja ja ahdistelemassa kaikenmaailman asioita.
Vuoden jälkeen oli vähän eri fiilis. Silloin keskustelin terpan kanssa saaduista hyödyistä Kelan lausuntoa varten ja ahdisti vain niin hirveästi, etten keksinyt juuri mitään positiivista sanottavaa. Koko ensimmäinen vuosi oli lähinnä kaamea ja ahdistava. Koko aloitusprosessi olisi oikeastaan aihe, josta voisi kirjoittaa ihan oman postauksensa. En siis lähde ruotimaan sitä tässä vaan palaan siihen joskus toiste.
Aika usein kuulee ihmisten kritisoivan pitkien psykoterapioiden tehoa. Tuloksia on kai aika huonosti mitattu ja toisaalta hyöty on lähinnä kunkin yksilön subjektiivinen kokemus. Millä sitä sitten mittaa. Työkyvyn parantumista voi toki tarkastella, tai ihmissuhteiden pysyvyyttä, mutta silti kunnollinen tutkimus pitäisi tehdä varsin syvällisesti kartoittaen alkuun terapiaan hakeutuneiden syitä ja sitten lopetuksen jälkeen saatuja hyötyjä laaja-alaisesti. Työkyky kun on vain yksi aika karkea mittari ja minkin olen koko ajan ollut työkykyinen, välillä hieman huterammin, mutta töissä silti. Tulos olisi siis parantunut työkyky ja vähentyneet masennusoireet, vaikka itse koen lähinnä maan järisseen. :) Ainakin nyt on niin hyvä olo verrattuna entisiin vajoamisiin, että eron kuvaileminen tuntuu lähes mahdottomalta.
Tottakai sitä on vain vanhentunut ja aikuistunutkin näiden viiden aikana, ja luultavasti henkisesti kypsynyt. Mutta kyllä terapia on muuttanut niin paljon, että on jotenkin vaikea edes tajuta, kuinka paljon sitä on loppujen lopuksi muuttunut. Ainakin sitä on muuttunut paljon ymmärtäväisemmäksi. Tajuaa paljon paremmin omia läheisiään ja niiden ongelmia. Ja yrittää ehkä ymmärtää myös ulkopuolisia ihmisiä paremmin. Toisaalta osaa vetää paljon paremmin rajoja sen suhteen, mitä haluaa ottaa vastaan ja mitä ei. Mikä tuntuu hyvältä ja mikä hyväksikäytöltä.
Jotenkin mä olen aina ollut sellainen olkapää, joka vetää puoleensa muita henkisesti epätasapainoisia. Kai se on ollut omakin valinta. Jotenkin mä olen pelännyt liian ehjiä ihmisiä ja tuntenut vetoa vähän rikkinäisiä kohtaan. Sinänsähän se ei ole ongelma, mutta jos vain itse leikkii vahvaa ja pärjäävää ja ratkoo muiden ongelmia, niin tilanne voi mennä aika hankalaksi. Ja toisaalta munkin "äiti terasamaisuudellani" on ollut selvä kääntöpuoli. Kestän muiden ihmisten paapomista tiettyyn rajaan asti, mutta sitten alkaa ottaa päähän. Jossain vaiheessa huomaa vain kuuntelevansa ja tukevansa ja kannustavansa ja ymmärtävänsä täysin pyyteettömästi ihmistä, joka ei edes muista kysyä, mitä toiselle kuuluu. Saati, että kiinnostaisi toisen asiat yhtään sen syvällisemmin. Yleensä mun terapeutin roolini on sitten loppunut kuin seinään, kun ahdistus on kasvanut liian suureksi. Ystävyys- ja parisuhteet ovat siinä sitten kolisseet ja haavoja on tullut molemmin puolin. Erona siis entiseen se, että osaan jo paljon aiemmin vetää rajan sen suhteen, mitä haluan ottaa vastaan ja mitä en. On tärkeää olla kiltti ja ymmärtäväinen, muttei liian kiltti.
Osaan myös olla paljon paremmin yksin. Olen edelleen seurallinen, mutten lähes "neuroottisen" seurallinen. Ei ole pakko soitella maratonpuheluita iltaisin vain siksi, ettei kestä oman asuntonsa hiljaisuutta. Osaan myös jo puuhastella kotona kaikenlaista, en vain makaa sängyssä tuijottamassa tapetteja ja ahdistelemassa kaikenmaailman asioita.
Vuoden jälkeen oli vähän eri fiilis. Silloin keskustelin terpan kanssa saaduista hyödyistä Kelan lausuntoa varten ja ahdisti vain niin hirveästi, etten keksinyt juuri mitään positiivista sanottavaa. Koko ensimmäinen vuosi oli lähinnä kaamea ja ahdistava. Koko aloitusprosessi olisi oikeastaan aihe, josta voisi kirjoittaa ihan oman postauksensa. En siis lähde ruotimaan sitä tässä vaan palaan siihen joskus toiste.
Aika usein kuulee ihmisten kritisoivan pitkien psykoterapioiden tehoa. Tuloksia on kai aika huonosti mitattu ja toisaalta hyöty on lähinnä kunkin yksilön subjektiivinen kokemus. Millä sitä sitten mittaa. Työkyvyn parantumista voi toki tarkastella, tai ihmissuhteiden pysyvyyttä, mutta silti kunnollinen tutkimus pitäisi tehdä varsin syvällisesti kartoittaen alkuun terapiaan hakeutuneiden syitä ja sitten lopetuksen jälkeen saatuja hyötyjä laaja-alaisesti. Työkyky kun on vain yksi aika karkea mittari ja minkin olen koko ajan ollut työkykyinen, välillä hieman huterammin, mutta töissä silti. Tulos olisi siis parantunut työkyky ja vähentyneet masennusoireet, vaikka itse koen lähinnä maan järisseen. :) Ainakin nyt on niin hyvä olo verrattuna entisiin vajoamisiin, että eron kuvaileminen tuntuu lähes mahdottomalta.
sunnuntai 6. tammikuuta 2008
Äiti on edelleen sairaalassa
Niin, en kirjoittanut edelliseen tekstiin mitään äidistä. Äiti on edelleen hoidossa. Kuulosti kuitenkin puhelimessa vähän huonommalta kuin viimeksi. Menen sinne sitten, kun hän pääsee pois. Tammikuun puolessa välissä tai sen jälkeen. Sairaalajakso on ollut pidempi kuin odotettiin. En oikein tiedä, mitä ajatella, koska ainoa, jolta saan tietoa asiasta on äiti itse. Hän sentään on onneksi melko avoin ja haluaakin jo puhua asiasta. Jotenkin surullinen olo, vaikka parempi tottakai, että häntä ei päästetä pois ennen kuin kunto on sen mukainen.
Viimeiset kolme kuukautta jäljellä
Huomenna loppuu joulutauko. Joulutauon aikana en ole jaksanut kirjoittaa blogiin, koska en ole jaksanut muutenkaan miettiä terapiaa. Sekin on hyvä merkki lopettamisen suhteen. kun selviää joulutauon helposti miettimättä, murehtimatta, kaipaamatta terapiaa, tietää, ettei lopettaminen tule olemaan niin vaikeaa. Päätöksen lopullisuus varmasti tuntuu, mutta itse arkielämä varmaan sujuu aika lailla mukavasti. Pitkän terapian läpikäynyt ystäväni sanoi, ettei juurikaan kaivannut terapeuttiaan lopettamisen jälkeen. Kun oli jo kerran tullut siihen pisteeseen, että suurin osa asioista oli tullut varsin perinpohjin käsiteltyä, niin ei sitä jatkuvaa puhumista enää osannut samalla tavalla kaivata. Turha terapiassakaan on siis loputtomiin istua. Lisäksi monet asiat elämässä ovat sellaisia, etteivät ne välttämättä ratkeakaan terapian aikana vaan ehkä vasta myöhemmin. Prosessihan jatkuu omassa päässä loppuelämän.
Nyt jälkeen päin ajateltuna, terapia on muuttanut suhteita todella moneen läheiseen, niin perheenjäseniin kuin ystäviinkin. Osan ystävistä kanssa suhde on vahvistunut, osan kanssa laimentunut. Kai se on välttämätöntäkin kun analyysissä käyvä ihminen on itse niin suuressa muutosprosessissa, että se vaikuttaa väkisinkin kaikkiin ihmissuhteisiinkin. Monen ystävän kanssa on kolahtanut yhteen, kun olen käynyt läpi muutosta nykyiseksi itsekseni. Monet vanhat tavat ajatella ovat muuttuneet ja myös monet ennen ns. itsestäänselvinä pitämät asiat ovat tulleet arvioiduksi uudestaan. Sitä kautta myös ystävät. Kun itse ei enää näe asioita kovin mustina eikä valkoisina, on hyvin vaikeaa nyökytellä ystävän kommenteille, jotka ovat aina kovin ehdottomia. Vaikea on myöskään ymmärtää sitä, että joku toinen tuntuu niin kovin hyvin tietävän, miten minun tulisi elää ja ajatella. Etenkään kun edes minun analyytikkoni - ammatti-ihminen - ei tiedä sitä minun puolestani. Mutta ystävät ja kylänmiehet toki tietävät.. ;)
Mitä kauemmin käy terapiassa, sitä vähemmän jaksaa muita ihmisiä tuomita, tilalle tulee pikemminkin jonkinasteinen ymmärrys. Tiedostaa sen, että ihmiset usein toimivat niin kuin osaavat ja kykenevät kussakin tilanteessa toimimaan. Joskus se tapa on ihan väärä ja huonokin, muttei se useinkaan johdu pahuudesta vaan kykenemättömyydestä toimia paremmin. Sama ymmärrys alkaa usein onneksi koskea perheenjäseniä ja mutia läheisiä, jonka johdosta ihmissuhteilla on yleensä taipumus parantua. Vaikkakin toki meilläkin on ollut kamalat välivuotemme, jolloin kaikki tuntui vain ankealta ja ristiriidat vielä suuremmilta kuin koskaan aiemmin. Mutta nyt näyttää jo vähän valoisammalta. Tosin tuiettyjen ihmisten kanssa kaikki on edelleen vain vaikeampaa. Mitä ehdottomampi toinen on mielipiteissään, sitä vaikeampi niitä on kuunnella, nyökytellä ja ottaa vain rakentavina ja ystävällisinä neuvoina. Musta-valkoiset ihmiset eivät myös kovin usein ota kritiikkiä kovin hyvin vastaan, sillä kuvittelevat oikeasti, että ylin totuus on heidän hallussaan.
Nyt jälkeen päin ajateltuna, terapia on muuttanut suhteita todella moneen läheiseen, niin perheenjäseniin kuin ystäviinkin. Osan ystävistä kanssa suhde on vahvistunut, osan kanssa laimentunut. Kai se on välttämätöntäkin kun analyysissä käyvä ihminen on itse niin suuressa muutosprosessissa, että se vaikuttaa väkisinkin kaikkiin ihmissuhteisiinkin. Monen ystävän kanssa on kolahtanut yhteen, kun olen käynyt läpi muutosta nykyiseksi itsekseni. Monet vanhat tavat ajatella ovat muuttuneet ja myös monet ennen ns. itsestäänselvinä pitämät asiat ovat tulleet arvioiduksi uudestaan. Sitä kautta myös ystävät. Kun itse ei enää näe asioita kovin mustina eikä valkoisina, on hyvin vaikeaa nyökytellä ystävän kommenteille, jotka ovat aina kovin ehdottomia. Vaikea on myöskään ymmärtää sitä, että joku toinen tuntuu niin kovin hyvin tietävän, miten minun tulisi elää ja ajatella. Etenkään kun edes minun analyytikkoni - ammatti-ihminen - ei tiedä sitä minun puolestani. Mutta ystävät ja kylänmiehet toki tietävät.. ;)
Mitä kauemmin käy terapiassa, sitä vähemmän jaksaa muita ihmisiä tuomita, tilalle tulee pikemminkin jonkinasteinen ymmärrys. Tiedostaa sen, että ihmiset usein toimivat niin kuin osaavat ja kykenevät kussakin tilanteessa toimimaan. Joskus se tapa on ihan väärä ja huonokin, muttei se useinkaan johdu pahuudesta vaan kykenemättömyydestä toimia paremmin. Sama ymmärrys alkaa usein onneksi koskea perheenjäseniä ja mutia läheisiä, jonka johdosta ihmissuhteilla on yleensä taipumus parantua. Vaikkakin toki meilläkin on ollut kamalat välivuotemme, jolloin kaikki tuntui vain ankealta ja ristiriidat vielä suuremmilta kuin koskaan aiemmin. Mutta nyt näyttää jo vähän valoisammalta. Tosin tuiettyjen ihmisten kanssa kaikki on edelleen vain vaikeampaa. Mitä ehdottomampi toinen on mielipiteissään, sitä vaikeampi niitä on kuunnella, nyökytellä ja ottaa vain rakentavina ja ystävällisinä neuvoina. Musta-valkoiset ihmiset eivät myös kovin usein ota kritiikkiä kovin hyvin vastaan, sillä kuvittelevat oikeasti, että ylin totuus on heidän hallussaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)