Täydelliset pariskunnat, jotka eivät koskaan eroa

Mietin tuota aiempaa kirjoittamaani pettämiseen liittyvää tekstiä ja sitä kautta myös rakkautta ja eroja lähipiirissä. Olen vielä hieman alle 30-vuotias, yksi läheinen ystäväni on jo eronnut. Siis mennyt naimisiin, ollut naimisissa useamman vuoden ja eronnut. He olivat täydellinen pari kaikkien mielestä, he olivat vuosia yhdessä ja kestivät myös kriisejä yhdessä. Silti tuli ero. Sisareni on 30-vuotias ja hänen hyvistä ystävistään on jo kaksi naimisiin mennyttä paria eronnut. Etenkin toinen pareista oli sisarenikin mielestä pari "joka ei ikinä eroa." Täydellisen parin mies löysi toisen ja halusi aloittaa elämänsä alusta jonkun toisen kanssa ilman ihmeellistä vaimoaan. Aiemmin mainitun täydellisen parin nainen löysi toisen ja halusi aloittaa uuden elämän ilman täydellistä miestään.

Kun muut kuulivat erosta, he jätkyttyivät. "Jos nuokin eroavat, niin miten kukaan enää voi uskoa avioliittoon?" Kaikki tasapainoisissa ja ulospäin hyvissä suhteissa elävät ihmiset järkyttyivät kaikkein eniten. He kokivat sen myös uhkana itselleen ja omalle rakkauskäsitteelleen. Kaikkein vähiten ahdistuivat minunkaltaiseni terapiassa ramppaavat kummajaiset, jotka eivät edes elä parisuhteessa. Se kai johtui siitä, etten ole ikinä kuvitellut olevani niitä ihmisiä, "jotka eivät koskaan eroa". En muutenkaan oikein usko mihinkään kauniisiin kupliin, jossa on aina kivaa ja idyllistä. Ei kai minulla ole varaakaan, kun en ole sellaisessa elänyt. Silti haluan uskoa rakkauteen. Haluan uskoa siihen, että rakkautta kannattaa tavoitella ja onnellinen parisuhde on mahdollinen. Lisäksi haluaisin uskoa vielä järkevään ja itselleni hyvää tekevään rakkauteen. Että rakastaisin jotain miestä, joka olisi hyvä minulle (ei itsekäs, pihalla tai varattu..;). En vain rakastaisi sen takia, että rakastan.

Uskallanko hypätä?

Eilen puhuttiin lopettamisen lisäksi parisuhteista ja siihen liittyvistä ajatuksista. Olin tavannut sympaattisen miehen lauantaina ulkoillessa, tutun tutun, jonka olen periaatteessa tuntenut jonkun aikaa, mutta nyt vasta heräsin hänen viehättävyyteensä. Pitkästä aikaa terapeutti kysyi jotain hyvin suoraan. Eli miten minä näen asian, uskallanko heittäytyä? Ei siis tähän tapaamaani mieheen, vaan ylipäänsä suhteeseen. Se laittoi taas ajattelemaan, minkä matkan olen tullut, miten näen asiat nyt. Ja uskallanko oikeasti hypätä. Luulen, että uskallan. Varmuutta minulla ei siitä kuitenkaan ole, koska elämä junnaa paikallaan ja mitään ei tapahdu.

Kaksi vuotta sitten - tasan kaksi vuotta sitten - uskalsin ja metsään meni. Mutta olen silti ajatellut jälkeenpäin, että oli hyvä asia uskaltaa. Minä uskalsin, minä otin riskin ja luotin. Jos toisesta ei vain ole siihen, niin minkä minä sille sitten mahdan. Jotenkin se tuo kuitenkin toivoa siitä, että aina välillä uskallan. Tosin silläkin kertaa toki valitsin miehen, jonka elämäntilanne oli sekava jo alusta alkaen. Ongelma oli sillä kertaa enemmän toisessa osapuolessa ja hänen kyvyssään sitoutua parisuhteeseen. Aika usein se on ollut minun neuroottisessa tavassani keksiä kaikkia mahdollisia esteitä ja vikoja kaikista mahdollisista ihmisistä, jotten vain joutuisi suhteeseen ja tulisi siis hylätyksi ja jätetyksi. Ja tulin siis kuitenkin sekä hylätyksi että petetyksi. Enhän minä sitä toki tällä tasolla ole tiedostanut koskaan itse tilanteessa. On vain niin hemmetin helppoa olla jälkiviisas.

Niin hullua on, että toistaa asioita, joita eniten pelkää. Lähtee mukaan suhteeseen, jossa ajautuu juuri siihen tilanteeseen. Jos olisin tavannut miehen, joka olisi tarjonnut turvaa ja rivitalonpätkää olisin taas juossut kiljuen karkuun. Ihan hullua, mutta totta. Sen sijaan tunnen jotain turvallisuuden tunnetta, kun mieskin on hieman pihalla.

Mutta sen suhteen jälkeen en ole oikeasti hypännyt ja aikaa on mennyt kaksi vuotta. Olen kyllä rakastanut toista exääni sekalaisen intohimoisesti, harrastanut satunnaisia suhteita sekä edellä mainitun exän, että muutaman muun kanssa. Mutta mitään kovin pitkäaikaista tai oikeaksi suhteeksi määriteltävää ei ole ollut kahteen vuoteen. Tai siis ehkä puoleentoista.

Ongelma on siis edelleen kaksitahoinen: joko en halua ketään, koska mies on 1. liian vanha 2. samassa duunissa 3. liian lyhyt 4. ulkomaalainen ja en halua kaukosuhdetta 5. liian hankalassa elämäntilanteessa 6. liian jotain muuta.. Ihan "hyviä" syitä siis, mutta hyvin rationaalisia ja osittain lapsellisia. Välillä voisi vain hypätä ja katsoa, mitä tulee. Niin suuri osa ns. normaaleistakin ihmisistä toimii. Ihastuu ja katsoo, mitä tapahtuu.

Toki minäkin aina joskus löydän lopulta jonkun, joka "kelpaa". Silloin olen kuitenkin yleensä löytänyt ihmisen, joka ei ole 1. liian onnellinen 2. liian tasapainoinen 3. liian naiivi 4. liian puhtoinen 5. liian valmis perheenisäksi 6. liian tylsä jne. Toisin sanottuna viehätyn miehistä, joilla on kova lapsuus, ongelmallisia naissuhteita, ulkoista viehätysvoimaa ja iso annos sopivaa kovan elämän tuomaa kusipäisyyttä tai ahdistuneisuutta. Jos nyt halutaan hieman kärjistää. Toki olen ollut viehättynyt mukavista ja kivoista miehistä myös, mutta he ovat yleensä varattuja tai eivät kiinnostuneita minusta. Mutta sen sijaan masentunut, kevyttä suhdetta etsivä epätasapainoinen prinssini on kyllä hyvin usein kiinnostunut minusta. Voi kuulostaa hullulta, mutta ainakin toistaiseksi pitänyt paikkaansa. Viiden terapiavuoden jälkeen kyllä erittelen analyyttisesti ja tunnistan ongelman. Jopa nauran sille. Ratkaisua en kuitenkaan ole vielä löytänyt.