Musta tuntuu, että mun Terppa ei ikinä itse halunnut laittaa mua minkään otsikon alle, koska se ei ollut hänestä niin olennaista. Tärkeintä oli hakea omia oivalluksia ja sitä kautta löytää syitä omalle käytökselle. Tässä on kai taas analyysin haastavuus, vahvuus ja vaikeus. Sinänsä on tosi hyvä, ettei väkisin niputeta mihinkään ryhmään. Kuten jostain olen lukenut terapioiden osalta "Vaikka diagnoosi olisikin väärä, voi apu silti olla oikea." Eli munkaan kannalta ei kai ole niin väliä olenko masentunut vai epävakaa, jos olen päässyt terapiaan, josta pitäisi olla apua molempiin. Ja saanut vielä Kelalta tukea siihen.
No vaikeus on taas siinä, että välillä päästäkseen ajattelussa eteenpäin tarvitsee kimmokkeita, jalanjälkiä, ideoita, muiden ajatuksia. Miten sellaista voi aina itse keksiä, josta ei ole ikinä kuullutkaan? Mulle on ollut apua siitä, että olen tutustunut viimeisen vuoden aikana persoonallisuushäiriöihin, niiden syihin, ja erityisesti epävakaaseen, koska tunnistan itseni tietyistä piirteistä. On jotenkin lohdullista lukea, mistä tietyt vaikeat käyttäytymismallit voivat johtua. Että en ole ainoa, joka käyttäytyy niin. Analyysissä jää välillä niin jumalattoman yksin, kun ei saisi laittaa itseään mihinkään malliin. Välillä on vain niin lohdullista kuulua johonkin joukkoon. Edes teoreettiseen sellaiseen.
Paljon on myös sellaista, mistä en tunnista itseäni. Kuten olen kirjoittanut koko ajan, en todellakaan allekirjoita kaikkia epävaakan oireita. En ole koskaan ollut itsetuhoinen enkä myöskään addiktoitunut mihinkään. Siksi kai terppakaan ei halua laittaa mua siihen kastiin, koska en ole narkomaani, alkoholisti enkä yrittänyt itsemurhaa. Terppa ei myöskään ikinä ollut paikalla, kun huusin kasvattiäidillini pahimmat asiat.
Olen kai vaan luonteeltani liian laiska ja mukavuudenhaluinen ollakseni addikti, tai edes mikään yhden asian ihminen. En myöskään ole perfektionisti. Hyvin harvat asiat ovat loppujen lopuksi niin tärkeitä, että jaksaisin lakkaamatta ponnistella niiden eteen. Rakastan liikuntaa, mutta jos liikun yli 4 kertaa viikossa, minua alkaa jo hieman kyllästyttää. Makaan mielummin 2 iltaa viikossa sohvalla hyvän kirjan kanssa tai näen ystäviäni.
Terapiassa epävakaudesta oli jotenkin aika vaikea puhua, koska musta tuntui, ettei mun terapeutti ikinä myöntänyt sitä. Puhuin siis aihealueista kuten tyhjyyden tunteesta, suuttumisesta tai hylätyksi tulemisen pelosta. Mutta hyvin vähän siitä, että kaikille näille alueille oli olemassa yhteinen nimittäjä. Ymmärrän, että diagnoosit ovat aina aika kovia. Pitää olla aika sairas, että saa leiman otsaansa. Mikä on hyväkin asia. Ei kannata tunkea parantumassa olevaa ihmistä liikaa minkään häiriön alle. Mutta välillä on vain helpompi elää asian kanssa, kun sillä on joku nimi.
Mitä diagnooseja teillä muilla muuten on? Masennuksen lisäksi mä olen vain aina ollut case "traaginen lapsuus".
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
5 kommenttia:
Noissa diagnooseissa on psykiatreilla ja terapeuteilla omat järjestelmänsä. Psykiatreilla on mm. DSM, jossa ne vaan "keskimäärin"-hengessä katsoo että mitä ongelmaa esiintyy usein samassa nipussa ja antaa nipulle sitten nimen. KELAn suuntaan täytyy puhua tätä kieltä.
Esim. epävakautta voi olla montaa sorttia ja se voi johtua monesta syystä, ja siksi psykiatriadiagnooseista ei ole terapian kannalta juuri hyötyä. Ja terapeutit usein - kuten ilmeisesti omasikin - ei oikein diggaile tuollaista luokittelumeininkia.
Borderline- ("rajatila") sana taas on psykoanalyyttista diagnoosisysteemiä, ja viittaa mm. sellaiseen, että on vaikea ajatella asioiden, ihmisten jnpp olevan samaan aikaan hyviä ja pahoja. Tämän takia borderline-ihminen on sitten sillä tavalla "epävakaa", että esim. usein hyppää jonkin asian idealisoinnista suoraan sen vihaamiseen. No, sinua ei millään saa tähän lokeroon (olet tästä varmasti kanssani samaa mieltä jos vähän lueskelet borderline-juttuja), joten joudut olemaan vain oma itsesi ;-)
Blogisi on mainio luettava, onnea analyysinjälkeiseen elämään!
Itse en ole kokenut, että diagnoosit auttaisivat hahmottamaan omaa tilannettani, vaikka voin kyllä toisaalta ymmärtää, miksi jotain toista ne saattavat auttaa. Kyllähän siinä Kelan B-lausunnossa lukee tietty diagnoosi, mutta koska enemmän koen, että ongelmat ovat yleisessä tavassani hahmottaa maailmaa, en oikeastaan välittäisi sitä tähänkään laittaa. En siis siksi, että se olisi jotenkin yllättävä tai karmaiseva, vaan siis siksi, etten halua lokeroitua jonkun numerokoodin alle.
Sitä paitsi diagnoosit ovat paitsi keinotekoisia (ihmisen keksimiä, eivät 'luonnonlakeja') myös karkeita luokitteluja erityyppisille häiriöille. Harva on arkkityyppi tai koulukirjaesimerkki vaikkapa masennuksesta tai tietystä persoonalisuushäiriöstä, ja myös siksi tyypittely diagnoosien alle on aina jossan määrin harhaanjohtavaa.
Mutta se on kyllä valitettavan totta, että siinä analyysissä on helvetin yksin itsensä kanssa, ja mikä tahansa, joka jotenkin auttaa hahmottamaan omaa tilannettaan suhteessa muiden tilanteeseen, on erittäin tervetullutta.
(Tästä tuli nyt hyvin lyhyt ja sekava postvappupostaus :), mutta halusin kuitenkin laittaa jotain pientä. )
Joo olen samaa, mieltä etten mene borderline-tyyppiin. Olen liian terve, normaali ja aikuinen. Mutta kun olen lukenut siihen liittyviä juttuja, olen löytänyt paljon samoja syy-seuraussuhteita tiettyjen asioiden osalta. Esim. juuri nuo suuttumis-asiat. Mä en saa raivareita oikeastaan muissa kuin tilanteissa, joissa todella koen tulevani hylätyksi tai laiminlyödyksi emotionaalisesti. On jotenkin paljon helpompi käsitellä sitä asiaa nyt, kun olen vähän lukenut siitä. Siihen saakka se oli vain häpeällistä ja epämukavaa. Nyt voin katsoa sitä helpommin ulkoapäin.
Niissä tilanteissa tulee ihan selvä "acting out" reaktio. Johonkin se viha ja tuska on purettava ja silloin se purkautuu ulospäin siihen toiseen ihmiseen, joka on käyttäytynyt epäreilusti ja loukkaavasti (siis minun mielestäni). Olen välillä myös katkaissut välejä ihan lopullisesti näiden riitojen seurauksena. Jos loukkaus on ollut liian suuri ja kyseinen ihminen ei ole ollut riittävän tärkeä.
Acting in -tilanteita, eli kohdistaisin vihan/tuskan itseeni taas ei ole, eikä ole ikinä ollut.
Sama mies täällä taas, täytyy varmaan rekisteröityä kun kommentoitavaa näyttää löytyvän mielenkiintoisesta blogistasi useinkin.
Diagnooseilla on etunsa. Ne luovat yhteisen kielen asioille jolloin useat tahot voivat keskustella samasta asiasta esimerkkinä Kela kuten aikaisemmin mainittiinkin. Myös lääkäreille se luo yhteisen kielen. Lisäksi luokittelusta on usein hyötyä tutkimusmaailmassa. Diagnosointi lähti alunperin somaattisten sairauksien luokittelusta jossa se toimii edelleen hyvin. Voidaan aika helposti listata vaikkapa poskiontelon tulehduksen oireet, ja jos riittävän moni niistä ilmenee on kysymyksessä hyvin todennäköisesti poskiontelon tulehdus ja siihen on kehitetty hoito jolla se paranee. Mahdollisuus tehdä väärä diagnoosi on aika pieni. Diagnostisen lähestymistavan soveltaminen psykiatrisiin (tai oikeastaan psykologisiin) häiriöihin taas on ongelmallista, niitä kun ei voida testata esim tulehdusarvojen tapaan. Niinpä suurin osa psykiatrisista diagnooseista onkin keksittyjä, kehiteltyjä siksi koska niitä ei voida samalla tavalla varmentaa. Tai siis ihmisten luomuksia. Ne ovat muuttuneet paljon historiansa aikana ja myös tulevat muuttumaan. Siksi en itse pidä niitä kovin merkittävinä terapian kannalta. Luokitukset ovat nykyisenkaltaisia vain siksi että satun elämään tässä hetkessä. Jos eläisin jossain toisessa ne saattaisivat olla erilaisia. Mutta kuten sanoin, on niillä hyötynsä, mutta harvoin itse terapiaprosessissa.
Toki ymmärrän tuon halusi löytää jotain mihin tarttua yksinäisyyden tunteen keskellä, eikä siinä varmasti mitään väärää ole. Toisaalta voi olla myös niin, että se vie aikaa ja/tai voimia joltain muulta työltä joka voisi olla merkityksellisempää ongelman kannalta. Ehkä tässä syy miksi terapeutit eivät heittäydy diagnoosiluokituspohdintoihin. Muistan omalta kohdaltani myös tunteen "selityksen löytymisestä", vaikka oikeastihan psykiatrinen diagnoosi ei nimenomaan selitä mitään. Se on vain nimi joka kuvaa tilannetta tietyllä hetkellä.
Toistan ehkä hieman itseäni kun vedän tuohon yksinäisyysteemaan taas mukaan analyysin erityisluonteen. Mun yksinäisyyteni nykyään kumpuaa oikeastaan siitä huomioista, miten onnellinen ja tyytyväinen olen siitä miksi olen tullut analyysin myötä ja siitä miten sen tunteen jakaminen on mahdotonta ellei myös se toinen ole kokenut samaa. Ja niitä saman kokeneita on tosi vähän. Ja kun kaikki liittyy kaikkeen, on tietysti myös niin, että sen analyysin seurauksena osaan elää sen yksinäisyyden kanssa. Tiedän, että joskus sekin asia on toisin. Sunshinen tarkoittama yksinäisyys tuskin on tätä samaa. Uskoisin sen olevan enemmän pienen ihmisen yksinäisyyttä valtavan suuren urakan edessä (tai keskellä), ja sehän on vain inhimillistä. Me kaikki varmaan tiedämme että loppujen lopuksi se työ on tehtävä itse, ei yksin mutta itse. Vai olenko ihan väärässä?
Vielä täsmennys tuohon rajatila -termiin. Sekaannusta aiheuttaa se, että samaa termiä käytetään kahdessa eri yhteydessä. DSM-luokituksessa on olemassa eräänä diagnoosina rajatilainen persoonallisuushäiriö. Sen kriteerit lienevät sulle Sunshine siitä kirjata tuttuja. Toisaalta se on yksi kolmesta psykoanalyyttisen teorian persoonallisuuden integraatioon viittaavasta luokittelutermistä. Muita ovat neuroottinen ja psykoottinen. Rajatilatasoinen on ikäänkuin niiden välimuoto. Tässä jäkimmäisessä kyse on siis psykiatrisen häiriön "vakavuuden" luokittelusta. Sekaannusta lisää vielä se, että kaikki persoonallisuushäiriöt luokitellaan persoonallisuuden integraatioasteeltaan rajatilatasoisiksi, myös siis tuo rajatilainen persoonallisuushäiriö. Voisiko tuo mennä enää tuosta sekavammaksi ;-)
Juu kyllä osuit aika lähelle sitä kuvaamaani tunnetta. Lähinnä kai se on ollut väsymystä siihen, että kaikki pitää aina itse keksiä (johon toki myös analyysin teho perustuu). Verrattuna masentuneiden, alkoholistien, anorektikoiden yms.saamaan vertaistukeen ja mm. netistä löytyviin tapauskertomuksiin on mun tyyppiselle ihmiselle aika vähän vertaistukea ollut tarjolla. Välillä on tuntunut aika väsyttävältä käydä läpi omia juttujaan kun ei kuulu mihinkään ryhmään. Eikä oikein löydä ketään, joka kokisi samalla tavalla. Ehkä tää on vielä naisille suurempi ongelma kuin miehille, kun muuten on niin tottunut jakamaan lähes kaikki asiansa läheisten ystävien kanssa. Miehet eivät ehkä samalla tavalla jaa suurinta osaa sielustaan läheisissäkään ystävyyssuhteissa.
Lähetä kommentti