Turvaa materiasta

Hullua, mutta kun nyt mietin vielä asunnon hankintaa ja riskinottoa, niin huomaan, mitä erilaisia oheismerkityksiä mulla liittyyä tähän asuntoasiaan. Oma asunto on mulle jonkinlainen välttämättömyys, turva ja tuki pahan päivän varalle. Ehkä parisuhde on sitä joillekin toisille ihmisille. Aika karulta kuulostaa, mutta asunto on mun oma pikkuankkurini, turvasatama maailmassa. Kävi miten kävi, niin mulla on aina joku paikka. Ehkä se johtuu siitä, että äidin osalta on aina hoettu sitä, kuinka tärkeää on, että hänellä on oma asunto. Olisi hänen kuntonsa mikä tahansa, tai kävisi mitä vain, ainakin hänellä on oma asunto. Ei ainakaan joudu kadulle. On joku paikka, missä olla. "Mielenterveyspotilaiden voi olla hyvinkin hankalaa saada esim. yksityiseltä puolelta mitään vuokra-asuntoa." Kaupungin vuokra-asunnoissahan kukaan ei asu, ainakaan pikkuporvarillisissa perheissä.

Tämä on siis osittain olosuhteista johtuvaa, osittain kasvatuksellinen asia. "Naisen tärkein turva elämässä on riittävän muhkea pankkitili", sanoi naimisissa oleva, urakeskeinen tätini. Samalla tavalla mä en jotenkaan halua hirveästi laskea perheeni varaan, jos tiukkaa tulee. En ole ikinä pyytänyt kasvattivanhemmiltani rahaa - siis muutettuani pois kotoa. Kun menin vaihtoon, he oma-aloitteisesti antoivat minulle hieman rahaa. Mutta muuten olen ollut omillani. Mummi kyllä avusti opiskelijoita, mutta se tuntui erilaiselta. Kaipa mulla on joku edelleen joku pelko takaraivossa, että kun elämässä voi käydä ihan mitä vaan (niinhän mun vanhemmillekin kävi), niin ainakin taloudellisesti olen omillani.