Viekö analyysi meitä lähemmäs vai kauemmas muista? Aiemmissa keskusteluissa on useampaan kertaan noussut esiin, että vain toinen analyysin kokenut voi ehkä täysin ymmärtää, mitä on kokenut. Niin iso, valtaisa kokemus analyysi on aina sen käyneelle. Sen toki huomaa jo heti prosessin alussa. Toisille on vaikeaa, usein aika mahdotonta kuvata, miten voimakkaita tunteita prosessi nostaa esiin tai mitä transferenssi-tilanteissa oikeasti tapahtuu. Millaisia oivalluksia voikaan saada itsestään. Analyysi on todellakin kokemus, jota analysoimattoman on todella vaikea ymmärtää.
Toisaalta haluan vastustaa ajatusta, että tulevaisuudessa voisin olla suhteessa vain analysoidun tai muuten terapian käyneen kanssa. Haluan vastustaa ajatusta, että eristäisin itseäni vielä enemmän muista, loisin vielä korkeampaa muuria itseni ja muun, tavallisen maailman ympärille. On totta, että parisuhde ihmisen kanssa, joka "ei ole paljon juuri mitään koskaan miettinyt, mennyt vaan tai ajautunut" on varmasti aika mahdoton. Mutta haluan uskoa siihen, että on olemassa joku välitila. On ihmisiä, joilla on empatiakykyä, ymmärrystä, kyky kokea asioita syvästi, vaikkei olisikaan analyysiä käynyt.
Sillä ei analyysi minua ole tehnyt yksinäiseksi, yksinäinen olen ollut aina. Tai yksinäinen on ihan väärä sana, olen ollut erilainen, erillään, hyvin eri asioita kokenut, kuin suuri osa ystävistäni ja läheisistäni. Olen se lapsi, joka on kokenut kaiken. Niin avioeron kuin uusperheen, vanhemman kuoleman, syövän sairastamisen ja skitsofrenian, hetkellisesti jopa väkivaltaa, vanhemman alkoholismin, monet koulun vaihdot ja muutot, kasvattikodin ja ties mitä. Mä olen se lapsi, joka on vaihtanut elämässä kaikkea muuta paitsi sukupuolta. Ei analyysi mua erilliseksi tehnyt vaan 80-luku, jolloin mun kaltainen tausta oli aika harvinainen. Vaikka mä kuinka haluaisin friikin lapsuuden jälkeen olla vain "ihan tavallinen tyttö perusperheestä, onnellinen, hyvä työssään kevyt ja iloinen, rakastunut." Ei musta ikinä tule sitä. Emmä tule ikinä löytämään muutenkaan ketään, joka ihan tajuaisi, mitä olen kokenut ja käynyt läpi.
Analyysi on siis myös tuonut minua lähemmäs muita ihmisiä ja hyvä niin. Olen tullut rauhallisemmaksi, tasapainoisemmaksi, onnellisemmaksi, suvaitsevaisemmaksi. Minun on myös helpompi elää yhdessä muiden kanssa ilman, että tarvitsee syvällä sisimmässään kokea olevansa, erilainen, kummallinen, särkynyt, maassa ja palasina. Kirkuva ääni sisällä on vähän hiljentynyt. Nuorempana ahdistus tuntui lähinnä siltä, että mun sisällä Skunk Anansien Skin huusi koko ajan suoraa huutoa "Why don't you weep when I hurt you!"
Hieno biisi, aika ysäriä kylläkin. :)
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
11 kommenttia:
Aika samoja ajatuksia pohdit mitä minäkin. Tosin minä olen niitä pohtinut jo ennen mitään terapioita, kai "vaikeampi elämä" on vaatinut veronsa jo ennen terapiaakin. Ehkä silloin aikaisemmin haki kuitenkin "ymmärtäjää", ja nyt, kuten sanoit, enemmän tasavertoista kumppania jolle on suotu "ymmärryksen" jalo taito?
Mutta minä päädyin omalla tavallani toisenlaiseen ratkaisuun. Eläminen on tasapainoisempaa kun toinen ei ole yhtä syvällinen ja pohdiskeleva ja palauttaa melkein aina takaisin maan pinnalle (sitä minä haluan kuitenkin, elää jalat maan pinnalla). Tosin niitä hetkiä tulee kun toivoisi että toinen ymmärtäisi, mutta onneksi on blogi ja hyviä ystäviä sitä varten:)
Hyviä pohdintoja!
Tällä hetkellä elän vähän sellaista vaihetta, että haluankin elämäni olevan mahdollisimman normaalia ja tavallista. En jotenkaan jaksaisi liikaa enää miettiä lapsuuden juttuja tai vanhoja ongelmia - blogi on ehkä asia erikseen - ja sikäli myös ymmärrän sun ratkaisusi aika hyvin. Liika elämän teoretisointi ja kaivelu ei kuitenkaan tuo sitä, mitä nyt eniten haen eli onnellisuutta.
Lisäksi mua ärsyttää jotenkin sellainen "olen parempi kuin muut ajattelu", josta olen ehkä onneksi itsekin päässyt vähän eroon. Eli nuorempana helpommin ajatteli muista, että "ei tuokaan ole mitään kokenut ja ompas pinnallinen tai hölmö tai naiivi", mutta nyt yritän enemmän ajatella, että ihmiset kokevat eri asioita eri elämänvaiheissa ja suurin osa kokee ikäviä ja vaikeita asioita kuitenkin joskus.
Itsekin olen noita asioita miettinyt. Olen lopettamassa analyysiäni (n.30v mies, 6v analyysiä, 4x/vko) tässä muutaman viikon kuluttua, ja tällä hetkellä päässä pyörii paljon sekavia ajatuksia. Tuntuu haikealta lopettaa jotain niin merkityksellistä kuin analyysi, vaikka tiedän, miten tarpeellista analyysille on myös se, että se päättyy. Kokemus analyysistä, ja se, millaiseksi ihmiseksi se minut on tehnyt (tai minkälaiseksi ihmiseksi itse olen itseni tehnyt :)), on yksi tärkeimmistä asioista ja kysymyksistä mielessä just nyt. Luulen, että analyysin vaikutukset ovat kauaskantoisia ja omalla tavallaan se erkaannuttaa muista (ainakin niistä ihmisistä ja ilmiöistä, jotka eivät ole omaa itseä, ja joista osaa kieltäytyä analyysin jälkeen), mutta omalla tavallaan tuo kaikkea sitä lähemmäs, mikä aiemmin oli kovin kaukana. Analyysi tuo joka tapauksessa ihmistä lähemmäs itseään. Se, mitä sen jälkeen tapahtuu, on varmaan aika yksilökohtaista :).
Tosi kiva blogi sulla. Kiva lukea näitä juttuja. Ensimmäinen kerta kun kommentoin tosin.
Heippa!
Kiva kun kommentoit ja kiva saada myös lisää analysoituja miehiä tänne keskusteluun. :)
Niin, kyllä se vain erottaa muista ihmisistä, vaikka kuinka haluaisin olla sitä nyt korostamatta. Ainakin niistä, jotka eivät uskalla kohdata avoimesti ja rehellisesti muita. Sellainen eskapistinen elämänasenne on aika mahdoton ja siten myös läheisyys ihmisten kanssa, jotka vain ohittavat asioita ja pakenevat. Vaikeaa välillä, kun haluan olla itseni lisäksi myös lähellä joitain muitakin ihmisiä..
Kerro ihmeessä sitten, miltä lopettaminen tuntui. Mielenkiintoista kuulla muidenkin kokemuksia.
Tämä kirjoitus on ollut mielessä pidempäänkin, ja kaivan tämän esiin nyt, kun asia tuntuu erityisen ajankohtaiselta ja henkilökohtaiselta. Kiitos myös Analyysijampalle (hauska nimimerkki :) ) hyvin muotoillusta ja kivasta vastauksesta.
Tällä hetkellä pohdin ja mietin melkein kaikkia ihmissuhteitani: perhettä, ystäviä, työympäristöä, harrastuskuvioita. Osan suhteista kohdalla olen tyytyväinen, mutta osa on alkanut tuntua hankalilta. Esimerkiksi kun on ihan eri lailla tietoinen vanhempiensa tietyistä ominaisuuksista sekä heidän suhtautumisestaan minuun, on ajoittain jopa tuskallista olla heidän kanssaan tekemisissä ja havainnoida näiden piirteiden tulemista esiin eri tilanteissa, kun toisaalta haluaisi olla hyvissä ja läheisissä väleissä vanhempiensa kanssa. Pelkään vain, etteivät vanhempani pysty muuttamaan suhtautumistaan siten, että viimeksimainittu olisi mahdollista, mikä olisi hirveän surullista.
Toisaalta huomaan, että tietyissä ihmissuhteissa ja tietyissä tilanteissa en ole enää yhtä alistuva kuin ennen, mikä on aika vahvistava kokemus. Nämä 'ystävät' taitavat olla vähän ymmällään, kun asiat eivät ole niin kuin ennen. Ja sitten on vielä niitäkin ystävyyssuhteita, jotka ovat vähän syventyneetkin analyysin myötä, kun uskaltaa hieman enemmän olla rennosti oma itsensä suhteessa toiseen ihmiseen.
Mutta kyllä silti mulla on ollut ennen analyysiä sellainen olo, että olen erilainen. Toisaalta olen sitä hävennyt ja koittanut piilottaa, toisaalta olen vähän myös tehnyt siitä puolustusmekanismin, kun ajattelin olevani 'jotenkin erityinen'. Vaikea selittää, ja samoin kuin Sunshine vieroksun kovasti sitä, että ajattelisi olevansa jotenkin 'parempi kuin muut'. Analyysin myötä tunne on ehkä siirtynyt enemmän sille kantille, etten ehkä koskaan tule olemaan ihan mainstream -tyyppi, mutta on kuitenkin olemassa ihmisiä, jotka voivat minua ymmärtää - tai ainakin samaistua siihen erilaisuuden kokemukseeni.
Mä tiedän tosi hyvin, miltä susta tuntuu. Vaikka jokainen toki kokee asiat omalla tavallaan, niin luulen, että tuo kokemus on sellainen joka yhdistää kaikkia analyysin käyneitä. Ei voi kasvaa ja muuttua vain omassa päässään, kyllähän se muutos näkyy myös ulospäin. Jos yhtään lohduttaa, niin analyysin aikana kävin itse läpi jonkinlaisen kriisin kaikkien läheisten ihmisteni kanssa. Niin ystävien kuin perheenkin. Suurin osa ystävyyssuhteista säilyi, joitain ns. kaverisuhteita tippui pois.
Kun joutuu itse aika rankasti miettimään sitä, kuka minä olen, mitä minä halua ja mihin minä olen menossa - kyseenalaistaa kaiken - on mahdotonta tai ainakin hyvin vaikeaa olla ystävyyssuhteissa "oma entinen itsensä". Väkisinkin kasvu/muutos aiheuttaa jännitteitä. Ihmisiä, myös omia ystäviään/perheenjäseniään on aika helppo tyypitellä joihinkin luokkiin ja sitten kun joku ei enää viihdykään hänelle annetussa muotissa, niin seuraa hämmennystä. Toisten ihmisten voi olla vaikea hyväksyä, miksi yhtäkkiä ajattelee aika erilailla kuin ennen tai ei esimerkiksi alistu olemaan aina se "kiltti kuuntelija" niin kuin aiemmin.
No jos yhtään lohdutttaa, niin mulla se vaihe on ainakin vähän helpottanut. Se kesti useamman vuoden, mutta nyt taas on ehkä vähä tasaisempaa. Vanhempien kanssa yritä "tulla toimeen" ja ajatella,e ttä he ovat ihan ok-tyyppejä, myös rajallisuuksineen. Heidän sukupolvensa on vaan jotenkin kasvanut aika eri maailmaan kuin me. Esim. vaikeista asioista puhuminen ja niiden kohtaaminen on sellainen asia, että sitä on varmaan ihan hirveän vaikeaa aloittaa 60-vuotiaana, jos sitä ei ole oikein koskaan tehnyt.
Kiitos vastauksestasi! Jälleen huojentavaa kuulla, että asiat ainakin sun kohdalla (ja miksei munkin) ovat lopulta tasaantuneet. Varmaan yksi keskeinen asia suhteessa vanhempiin olisi just tuo, että pystyy ajattelemaan heitä oman aikakautensa ihmisinä ja OK tyyppeinä puutteineenkin. Tällä hetkellä on vähän menossa sellainen pieni katkeruus/syyttäminen (omassa mielessä, siis, ei suoraan) tietyistä suhtautumistavoista. Siis ei mitään suoranaista huonoa kohtelua tai laiminlyöntiä, vaan sellaisia vaikeammin määritettäviä juttuja.
Mun analyysin käynyt ystäväni aina korostaa sitä, että tunteet ovat vain tunteita. Sulla on oikeus ajatella niin, sulla on oikeus puhua niistä. Kun niitä käsittelee analyysissä, ne eivät vahingoita ketään. Voi olla, että vanhempasi eivät ikinä muutu mitenkään. Mutta ehkä analyysin kautta saat itse erilaisen asenteen heihin. Ehkä hyväksyvämmän ajan kanssa.
Mulla se tuli myös sitä kautta, että sain vapaasti vihata ja olla katkera. Kun päästää vihan ulos, voi tulla jotain rakentavampaa tilalle. Enhän mä olisi ikinä voinut heittää esim. mun äidin päälle sitä kaikkea vihaa, katkeruutta, surua ja pettymystä, mitä oikeasti olen tuntenut. Mun äiti kärsii kyllä ihan riittävästi ilmankin. Mutta kun mä sain parkua ja sylkeä ne kaikki asiat ulos Terpalle, se on helpottanut myös suhdetta äitiin.
Mun kasvattivanhempien kanssa mua on jotenkin lohduttanut se ajatus, että ne eivät vaan osaa sanoa tai toimia aina kovin fiksusti. Että kyse ei ole siitä, etteivätkö he välittäisi tai etteikö heitä kiinnostaisi, mutta ne keinot ovat vaan välillä aika kömpelöjä. Ja heidän maailmankuvansa aika erilainen kuin mun. Lisäksi keskusteleminen on auttanut, jos on ollut tosi pahoja kriisejä. Toki se on ollut vaikeaa, mutta kun olen päässyt oman, lapsellisen "minua on loukattu, minun ongelmiani on vähätelty, en enää ikinä puhu noille mitään" loukkaantumisen ohi, olen ehkä nähnyt, kuinka surullinen mun kasvattiäiti on ollut meidän riidasta. Silloin on vain tajunnut, että on pakko antaa niitä uusia mahdollisuuksia. Ei voi vain syyttää ja olla katkera, vaikka välillä olisi ollut syytäkin.
Kiitos vielä lisäyksistä. Mulla on jonkin verran toi viha- ja katkeruusvaihe päällä, ja olen tällä hetkellä jotenkin tosi sensitiivinen kaikissa ihmissuhteissa sille, jos koen tulevani kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti. Ja olen kyllä tämänhetkisestä, eri ihmissuhteista aiheutuvasta vihasta ja pettymyksestä aika ison osan kipannut analyytikon niskaan. Välillä hävettää ja harmittaa, kun olen kurja ihmiselle, joka on mulle hyvä, mutta toisaalta tuntuu ihanalta olla kamala, kun tietää, että toinen kestää sen eikä mene palasiksi.
Terve taas!
Lukaisin noita teidän kommentteja, ja kyllä tuo vanhempiin/kavereihin kohdistuva "pahansuopuus" on ainakin mulle tuttu asia siinä mielessä, että mulla kesti kauan aikaa ymmärtää se, että minä en ole isäni enkä äitini. Eikä minun tarvitse olla. Eikä minun tarvitse olla joka asiasta samaa mieltä, kuin he. Eikä minun tarvitse vihata heitä siksi, että ovat mun kanssa eri mieltä asioista.
Toisinsanoen. Olen oppinut huomaamaan ihmisten rajallisuuden, ja varsinkin siinä mielessä, että muutkin ihmiset (jopa ne omat vanhemmat) kulkee tässä maailmassa omine rajallisuuksineen ja... mielipiteineen. On tärkeää löytää se "oma tie", ja kulkea sitä, vaikka vanhemmat taikka kaverit eivät sitä hyväksyisikään. Ja analyysissä käyvän ihmisen lähipiiri kokee varmaan (ja analysoitava itse!) tämmöset asiat jopa voimakkaammin ristiriitaisina kuin "tavalliset" ihmiset, koska analyysi muuttaa kuitenkin meitä niin paljon. Kaikki se muutos aikaansaa vastustusta muissa ihmisissä, koska meistä on tullut erilaisia. Ei pitäisi ihmetellä, miksi ovat hämillään ja jopa "ei hyväksyviä" :).
Kuljetaan sitä omaa tietä, ja annetaan asioiden tuntua siltä kuin ne tuntuu. Mutta ilman mustavalkoisuutta ja toisten ihmisten pelkistämistä vain joksikin, sen vuoksi miltä itsestä muut tuntuvat :).
Sekavaa jep... Vielä muutama viikko itsellä analyysiä ja sitten finiitto. Mutta ei kapuutto.
Lähetä kommentti