Jatkoa seuraa..

Päätin sittenkin jatkaa kirjoittamista. Aikaa on mennyt neljä vuotta, ja nyt on tullut aika siirtyä kohti uutta. Uusi blogi käsittelee keveyden etsimistä, matkaa, onnellisuutta, joogaa ja muutosta, jota minussa on tapahtunut näiden vuosien aikana. Ei enää terapiaa. Jos päädyt tähän blogiin tai luit sitä aiemmin, ja haluat edelleen jatkaa mukana, niin siirry osoitteeseen: http://mutkallajossakin.blogspot.fi/

Sunshine

Loman jälkeen

Tällä hetkellä täytyy sanoa, etten tiedä, milloin olisin viimeksi ollut näin rentoutunut. Tulin matkalta perjantaina ja oli vallan ihanaa! En kirjoittanut blogia matkalla, vaikka olin niin ajatellut. En muutenkaan miettinyt juuri mitään. Olin tosi huoleton, kevyt, onnellinen, rentoutunut, hilpeä ja kaikkea muutakin. Matka meni valtavan hyvin, mahatauti vaivasi vain yhtenä päivänä. On ekologisesti ehkä aika itsekästä matkustella tuhansien kilometrien päähän karkuun pimeää ja kaamosta, mutta mentaalisesti se tekee vain niin hyvää.

Kylmyys ei häiritse takaisin tultua, mutta pimeys tuntuu sitäkin enemmän. Kohta voisi jo mennä nukkumaan, on niin synkkääkin. Aikaero rassaa vielä.

En tiedä, mikä blogin kohtalo tulee olemaan. Jotenkin on sellainen olo, että analyysistä on nyt aika vähän mitään uutta sanottavaa. Olen jotenkin kulkenut sen vaiheen loppuun ja olen nyt aika sinut itseni kanssa ja tyytyväinen kaikkeen. Ehkä nyt on päällä sellainen "ajattelen vähemmän" huolettomuus. Mutten ehkä tee vielä päätöksiä nyt. Katson, mikä fiilis tulee, jahka pääsen taas kiinni normaalielämään ja normaalirutiineihin.

Taantuman vallassa

Nyt se sitten alkaa näkyä meilläkin. Määräaikaiset jännittävät jatkon puolesta ja ensi vuoden budjetteja leikataan kaiken tekemisen osalta. Taantuman aikana töissä on näillä näkymin tylsää ja rutiininomaista kun mitään kivaa ja uutta ei saa tehdä kun ei ole rahaa. Toisaalta leveiden kulutusjuhlien jälkeen voi olla ihan fiksuakin tarkistaa, että mihin kaikkeen sitä rahaa oikein syydetäänkään meidänkin firmassa. Kun on vakituisella pestillä, niin ei nyt tarvitse kuitenkaan pelätä oman jakkaransa puolesta. Mutta yleisesti tilanne näyttää vähän synkältä. Ja vaihtaakin pitäisi duunia, vaikka nyt tuntuu vähän nihkeältä ajalta. Olen vaan ollut paikoillani jo liian pitkään. Olo on vähän odottava edelleen..

Työmatkalla oli sentään kivaa ja ihan hyödyllistäkin. Ehkä ensi vuonna ei sitten enää matkustellakaan. Vähän laimea olo palata töihin.

Matkalla loppuviikon

Hip hei. Pääsen työreissuun ihan peräti pois maasta to-pe ja jään sitten viettämään vielä viikonloppua omaan laskuun. Ihan piristävää saada jotain kv-aspektia munkin elämään. :)

Palataan siis ensi viikolla!

Toimijoista ja Pohtijoista

Siskoni puhui joskus jonkun psykan kurssin jälkeen siitä, että karkeasti jaoteltuna ihmiset voi yleensä jakaa kahteen ryhmään tekijöihin/toimijoihin ja ajattelijoihin/pohtijoihin. (Siskoni on alan ihminen, eli teorialla oli kyllä joku totuuspohja psykologiassa, en vaan enää muista mistä se tulee.) Ero ei ole niinkään älyllisissä lahjoissa vaan luonteenominaisuus, taipumus painottaa jompaa kumpaa puolta enemmän. Eli Pohtija voi olla monissa asioissa varsin aktiivinen ja Toimija hyvin älykäs, mutta silti ero näkyy tavassa nähdä maailma ja sitä kautta myös esim. ihmissuhteissa. Siskoni soitti minulle ja ilmoitti heti tajunneensa, että hän on Toimija ja minä olen Pohtija. Mikä pitää varsin hyvin paikkaansa. Siitä huolimatta, että siskoni on luonteeltaan rauhallinen ja minä olen aika kärsimätön. Jotain kuitenkin kuvastanee se, että minä makasin sohvalla 5 vuotta ja 3 kuukautta ja sisko kävi parin vuoden ajan epämääräisen epäsäännöllisessä terapiassa, jota lähinnä inhosi. Perhe on kaiketi ollut hänen tapansa käsitellä hankalia asioita. On ihana mies ja on lapset ja sitä kautta merkitystä elämässä. Puuhaa riittää, joten ei ehdi niin paljon miettiäkään.

Toki on ihmisiä, jotka ovat vielä paljon enemmän pohtijoita kuin minä. Mutta jotenkin mulle on kovin tärkeää, että minulla on luppoaikaa, jolloin voin olla rauhassa omissa ajatuksissani, että minulla on aikaa funtsia asioita ja haaveilla niistä. Jos on liian kiire, ahdistun ja minusta tulee ärtyisä. Koen jotenkin, että kadotan yhteyden itseeni. Jos aikaa on liikaa, sekin kyllä ahdistaa. Mutta minulla ei tulisi mielenkään viikonloppuaamuna pompata ylös sängystä ja ruveta heti toimimaan. Päinvastoin voin nuhjuta vuoteessa sanomalehden, aamupalan ja omien ajatusteni kanssa helposti 3 tuntia, ilman, että edes tiedostan käyttäneeni niin paljon aikaa. Jos en voi joko lauantaina tai sunnuntaina viettää nuhjuiluaamua, minua harmittaa, enkä koe levänneeni ihan riittävästi. Matkat ja reissut ovat sitten erikseen, mutta periaatteessa tarvitsen säännölliset lorvailuhetkeni voidakseni hyvin.

Miten sitten suhteet muihin? Ystäväpiiristäni löytyy vahvasti molempia, mutta syvällisimmät ihmissuhteet olen rakantentanut muihin Pohtijoihin. Toisaalta nautin myös siitä, että voi tehdä yhdessä asioita ja minun ei tarvitse olla liikaa "Toimijan" roolissa vaan myös toinen keksii oma-aloitteisesti tekemistä. Jos kaksi Pohtijaa viettää aikaa paljon yhdessä, voi syntyä todella syvällinen ja läheinen suhde. Toisaalta kaikki voi olla välillä vähän raskasta, varsinkin jos Pohtija-luonne yhdistyy voimakkaammin melankolisuuteen. Hyvin vahvasti Toiminnallisen ihmisen kanssa taas ei välttämättä pääse koskaan niin syvälle, mutta elämä voi olla usein varsin hauskaa. Toisaalta pahimmillaan se voi olla hyvinkin pinnallista, mistä kaikki eivät tietenkään kärsi. Nyt olen miettinyt tätä asiaa myös miessuhteissa, mutten oikein osaa sanoa, mikä olisi optimaalisin ratkaisu. Ei kai sellaista olekaan, pitää vain mennä suhteeseen ja katsoa, toimiiko se.

Rehellisyys suhteissa

Mietin tässä hieman edelleen keskusteluani Työkaverimiehen kanssa ja siis riitaa, joka meillä oli aiemmin. Olen ollut Työkaverimiehen suhteen varsin avoin, koska olemme tutustuneet niin puhtaasti kavereina. Olen puhunut jonkun verran Äidistä, olen puhunut terapiasta ja olen puhunut eksästä. Ja olen puhunut jonkin verran muistakin aiemmista suhteista. Jotenkin siitäkin sain silloin aikaan ahdistuksen. Periaatteessa millään vanhoilla suhteilla ei pitäisi olla merkitystä. Mutta mua jotenkin ahdisti Työkaverimiehen perusromanttinen käsitys minusta, joka oli jotenkin niin kovin jalo ja kovin hyveellinen ja kovin romanttinen. En voi sille mitään, että minulle miehen ulkonäkö on edelleen tärkeä asia, ei pelkkä sisäinen kauneus. Ja vaikka olen ollutkin suhteessa se petetty osapuoli kerran, olen ollut myös se kolmas osapuoli, joka sotkeentuu varattuun mieheen. Ja en ole edes mitenkään katunut sitä. Enkä oikeastaan mitään muutakaan. Ja Työkaverimies niin kovasti halusi nähdä minut sellaisena romanttisena prinsessana, millaista hän itse hakee. Ehkä kolhittuna prinsessana, muttei ainakaan minään kolmantena naisena tai seikkailunhaluisena feministinä, joka on halunnut myös elämyksiä.

Kun aloittaa suhteen uuden ihmisen kanssa, kuinka paljon voi ja kannattaa kertoa? Periaatteessa menneiden suhteiden pohdinta on ihan turhaa. Periaatteessa menneistä puhuminen on ihan turhaa ja en ole koskaan suuremmin kysellyt toiselta osapuolelta, koska se ei ole minusta mitenkään olennaista. Mutta entä sitten kun toinen osapuoli haluaa nähdä sinut ihmisenä, jota et ole? Entä sitten kun olet vuosia kamppaillut sen kanssa, ettet olisi niin herkkä ja avuton ja sitten kun et enää ole, niin pitäisikin taas olla. Ja kun tavallaan haluaisi vain rakastua ja olla onnellinen. En silti missään nimessä halua edustaa jotain vanhanaikaista maailmankuvaa, jossa nainen saisi harrastaa seksiä vain rakastuessaan ja silloinkin korkeintaan muutaman kumppanin kanssa. Ja en halua nähdä itseäni minään uhrina. Se etten ole löytänyt sitä oikeaa, muuttanut rivitaloon ja hankkinut lapsia, on ollut myös ihan oma valinta. Jos painottaa suhteissaan sitä, että mies on vetävä, mielenkiintoinen ja jännittävä, niin sitten ei luultavasti etsi ensisijassa kunnollista perheenisää.

Toki mun on ollut helpompi leijua kevyissä pikkusuhteissa silloin tällöin, kun hypätä isoon ja merkittävään juttuun, koska se on paljon turvallisempaa. Rakkaus on vaarallista, kevyt flirttailu ja hetken huuma yleensä ei. Muttei se silti tarkoita sitä, että mun pitäisi jotenkin kauhistella sitä. Tai salata sitä. Kai mies saa edelleen helpommin olla villi ja vapaa, mutta naisessa se herättää jotain outoa pelkoa. Kyllähän seikkailleista miehistä halutaan edelleen tehdä kunnollisia perheenisiä. Mutta seikkaillut nainen on jotenkin epäilyttävä.

Urheilua ja keveyttä vai kulttuuria ja angstia?

Hieman typerähköllä otsikolla kiteytin ajatukseni kahdesta miehestä, joita olen pohtinut. En tiedä miesten ajatuksista tarkemmin, mutten tiedä kyllä omista tunteistanikaan. Olin eilen Hyvännäköisen miehen kanssa työpaikkailtamissa, tai alkuun oli siis virallinen osuus ja iltamat sen jälkeen. Olin ainut nainen koko tilaisuudessa noin kymmenen miehen kanssa, joista yksi on siis Hyvännäköinen mies. Hassua kutsua häntä tuolla nimellä, koska ei hän varmaan kaikkien mielestä ole mitenkään erityisen hyvännäköinen. Ei siis mikään mallipoika, mutta pitkä, raamikas, miehekäs, ihan itsevarma ja sellainen sopivan rento tyyli. Vähän sellainen surffipoika, vaikkei olekaan surffari. Ja siis mua alle vuoden vanhempi. Harvinaista mulle kiinnostua jostain NIIN nuoresta miehestä. ;)

Oli kivaa, puhuttiin tosi paljon ja käveltiin osan matkaa kahdestaan kotiin. Asuu samalla suunnalla. Ei mitään älytöntä flirttiä, mutta pikemminkin uppouduttiin keskustelemaan kahdestaan ainakin pariksi tunniksi. Kai? Hyvännäköisessä miehessä mua viehättää sen iloisuus, positiivisuus, hyvä itsetunto, habitus ja kemia, mitä selvästi on. En tiedä, onko meillä oikeasti NIIN paljon mitään yhteistä. Mutta ainakin vaikuttaa aktiiviselta ja ihan fiksulta. Voi olla "liiankin kevyt", liiankin menevä vakavaan suhteeseen ja liiankin täynnä omia juttujaan. Mutta sen tietää, jos tutustuu paremmin. Mutta hauskaa tässä on, että mä en hae nyt mitään "ahdistuskeskittymää", joihin olen ennen tuntenut vetoa. Täällä keskusteltiin paljon aiemmin siitä, voiko seurustella ihmisen kanssa, joka ei ole käynyt terapiaa. Mietin itsekin, että siitä olisi hyötyä, muttei voi olla mikään kriteeri. No nyt mulla on ehkä sellainen vaihe, että haluan nimenomaan jonkun , joka EI ole käynyt terapiassa. Ehkä tää on vastareaktio kaikelle analysoinnille.

Työpaikkamiehelle laitoin viestiä, mutten saanut vastausta, koska viestini oli vähän sellainen "on ollut vähän kummallinen olo, ja en oikein tiedä, mitä ajattelen." Ymmärrän, että siihen on vaikea vastata mitään, mutta olisi silti KOHTELIASTA vasta edes jotain. Mutta Työpaikkamies on vähän angstinen tapaus ja niin kovin pohdiskeleva ja aika idealistinen rakkauden suhteen. Ja nyt mulla on selvästi vähän pirskahtelevampi vaihe. Ja samalla tunnen jonkinlaista syyllisyyttä Työpaikkamiehestä, lähinnä siitä, että haluan jotain muuta. Pidän hänestä paljon, hän on kiva ja fiksu ja meillä oli tosi hauskaa. Ja on paljon yhteistä ja samoja kiinnostuksen kohteita. Eikö se muka riitä? Mutta en nyt jaksaisi olla niin kovin vakava ja tosissani heti. Marraskuu on muutenkin synkkää.