Luin borderline -kirjan loppuun. Ja samalla mietin taas omaa taipumustani poksahdella ja suuttua äkkiarvaamatta. No ihmisillä on erilaiset tempperamentit, toiset suuttuvat helpommin, toiset mököttävät. Mä olen aina räiskähdellyt, se ei ole niinkään ongelma. Ongelma on tunne, joka tulee vihanpurkauksen aikana. Se on valtaa, voimaa, jotain voittamattomuutta. Tottakai jälkeen päin tulee yleensä harmitus, häpeä ja suru. Mutta itse riitatilanteessa haluaa vain voittaa. Kirjassa selitettiin hyvin, että epävakaat ihmiset suuttuvat yleensä ollessaan uhattuja, loukattuja ja pelkäävät hylkäystä. Vihanpurkaus nopeuttaa hylkäysprosessia, jonka borderline-ihminen kokee tulevaksi. "Kun kerran aiot kuitenkin hylätä minut, tee se heti! Ei minua kiinnosta, jätä vain minut, en minä koskaan sinusta välittänytkään".
Hyökkäys on aina ollut paras puolustus. Rajatilaihmisellä on tilanteessa vain kaksi vaihtoehtoa, kaksi toimintamallia: joko masokistinen, heikko ja tarvitseva (pienen lapsen moodi) ja toisaalta vahva, hallitseva, hyökkäävä, kohtuuton, ilkeä, jopa julma (pahan äidin moodi). Välttääkseen oman avuttomuutensa, herkkyytensä ja epätoivonsa, borderline siirtyy siihen toiseen tuntemaansa rooliin, raivoisaan ja hyökkäävään.
Usein riitatilanteet purkautuvat niin, että myös toinen osapuoli suuttuu, tulee sanaharkkaa ja sanoo pahasti. On aika yleistä,että riitakumppani katuu myöhemmin sanojaan, pyytää anteeksi ja myöntää olleensa loukkaava. Borderline-osapuoli antaa mielellään anteeksi, kun voi samalla tuntea itsensä edelleen vahvaksi ja voimakkaaksi. Eli on loppupeleissä varsin manipuloiva. Vika ei ollutkaan hänessä vaan toisessa!
Kauheinta tässä on se, että tunnistan itseni ihan täysin. Mun riitani ystävien ja läheisten kanssa useimmiten menevät niin, että minulta pyydetään anteeksi, olen ystävilleni niin tärkeä, että he eivät halua menettää/olla riidoissa, milloin mitäkin. Ja minä voin jalosti leppyä tuntematta itseäni liian avuttomaksi tai tarvitsevaksi. Varsinaisessa riitatilanteessa olen varsinkin nuorempana ollut aivan hirveä. Mun sisällä jokin vain kylmenee ja voin sanoa lähes mitä tahansa mieleen juolahtaa. Pääasia, että saan voiman tunteen ja tyydytystä. Voitan oman nöyristelevän pikkulapsen sisälläni, lyön takaisin loukkaajaa.
Jos en huuda, muutun jäävuoreksi tai piikikkääksi ämmäksi. Esimerkiksi jos olen toivonut jostain miesjutusta paljonkin ja mies on käyttäytynyt minusta väliinpitämättömästi olen joko täysin kylmä tai auon pilkallisesti päätäni. Esimerkiksi klassinen case nuorempana: varsin kivan yön jälkeen mies ei soita ja minä petyn. Kun seuraavan kerran sattumalta nähtiin ja mies oli vähän vaisu ja välttelevä marssin tarmokkaasti kysymään "luuletsä, että kaikki naiset rakastuu suhun kuolettavasti, jos sä olet kerran pannut niitä?" Johon kundi on tietysti vain vaivautuneena, että "En tietenkään". Jonka jälkeen totesin vain nokkavasti "No sun pelokas luimuilu tänään vaikuttaa kyllä siltä, että sä kuvittelet. Ehkä sä et ole tajunnut, että aikuiset ihmiset voi harrastaa seksiä ja silti puhua sen jälkeen." Eikä siinä vielä mitään, että sanoo käytöksestä. Mutta totuus on, että minä NAUTIN, kun katson kundin noloa ja kärvistelevää olemusta. Saan ihan puhdasta tyydytystä siitä, että osuin maaliin, sain toisen tuntemaan itsensä vähän typeräksi tai ainakin loin hänelle epämukavan tilanteen.
Mulle on aina ollut kunnia-asia mennä toitottamaan, että "En minä susta ikinä mitään olen haluunut, ÄLÄ EDES KUVITTELE!!!" Sen sijaan, että ottaisin vähän rauhallisemmin tai antaisin olla. Eihän se, että mä olen välittänyt jostain ihmisestä enemmän kuin se musta, ole mikään rikos tai hirvittävä heikkous. Mutta minulle se on ollut. Tavallaan mun suorapuheisuus on ollut myös vahvuus, jota jotkut kiltimmät tytöt ovat jopa ihailleet. Että joku kehtaa sanoa suoraan sen, mitä ajattelee, eikä anna kenenkään vedättää tai kohdella huonosti. No, lähemmät ovat sitten nähneet sen kohtuuttomammankin puolen, joka sylkee syytöksiä ja on yhtäkkiä pelkkää vihaa. Jonka vihanpurkaukset alkavat kuin salama kirkkaalta taivaalta ja osuvat pahimmillaan toisen kipeimpiin kohtiin.
Nykyisin yritän olla lyömättä vyön alle. Yritän olla hyödyntämättä niitä tietoja, joilla voisin satuttaa eniten. Pyrin puhumaan enemmän asioista, useammin ja varhaisemmassa vaiheessa. Ennen kuin räjähtää. Yritän vetää rajoja, joiden yli en mene. Myös sen suhteen, paljonko sallin muilta. En rupea ystävän ympärivuorokautiseksi terapeutiksi, koska tiedän, etten pysty antamaan niin paljon. En ainakaan räjähtämättä jossain vaiheessa silmille. Silti edelleen tulee tilanteita, joiden aikana en kontrolloi vihaani kovin hyvin. Yllättäviä tilanteita, joihin en ole osannut valmistautua.
tiistai 29. huhtikuuta 2008
Voiko psyykkisistä häiriöistä koskaan täysin parantua?
Vai pitääkö vain opetella elämään niiden kanssa?
Pitkän analyysin käyneenä tiedän voivani nyt tosi hyvin. Elämäni on varsin tasapainoista ja mukavaa ja olen monella tavalla mitattuna paljon ehjempi ja terveempi kuin vaikka 4-5 vuotta sitten. Silti on tiettyjä aukkoja, jotka eivät varsinaisesti parane, ja joihin tulen aina varmaan reagoimaan hyvin vahvasti, vaikka kuinka yrittäisin tiedostaa ja löytää syitä siihen. Minun pahin pelkoni on edelleen hylkääminen ja reagoin edelleen varsin voimakkaasti kaikissa sellaisissa tilanteissa, jotka aktivoivat niitä tunteita. Kuten esimiehen lähtö tai ajattelematon/itsekäs käytös ystävyys/parisuhteessa. Loukkaannun enemmän kuin minun pitäisi. Toki tiedostan tämän nyt jo aika hyvin. Mutta kun tunne tulee päälle, sitä on pelkällä tiedostamisella vaikea ohittaa. Ja aina tiedostamisen fiilis ei tule yhtä aikaa kuin tunne. Tunne tulee, hukuttaa, reagoin, ahdistun - ja taas seuraavana päivänä muistan, mistä se johtui.
Kun on lapsuudessa oppinut tietynlaiset, aika voimakkaatkin reaktiot, on niiden muuttaminen aikuisiässä ihan supertyölästä. Välillä tuntuu, etten edes kiinnostu kenestäkään, kun rakastuminen on aina kuitenkin edelleen aika iso riski ja hyppy tuntemattomaan. Paljon helpompaa olla tuntematta yhtään mitään. Vasta eronneet tutut löytävät tuosta noin vain jonkun ja mä en ole koko keväänä tavannut yhtään ihmistä, jota kohtaan voisin tuntea yhtään mitään. En tunne edes fyysistä vetoa suurinta osaa miehiä kohtaan. Eikä se johdu siitä, etten pitäisi miehistä. Jotenkin vain baarien humalaiset eivät oikein innosta puhumattakaan näistä varatuista. Jos olisi isompi tarve hypätä, ottaisin ehkä isompia riskejä. Nyt vain olla möllötän ja toivon, että joku tipahtaisi taivaasta.
Jotenkin nämä Itävallan uutiset eivät hirveästi piristä oloa. Ahdistaa vain aika paljon hullut vanhemmat ja pahat ihmiset. Silti en voi olla lukematta uutisiakaan.
Pitkän analyysin käyneenä tiedän voivani nyt tosi hyvin. Elämäni on varsin tasapainoista ja mukavaa ja olen monella tavalla mitattuna paljon ehjempi ja terveempi kuin vaikka 4-5 vuotta sitten. Silti on tiettyjä aukkoja, jotka eivät varsinaisesti parane, ja joihin tulen aina varmaan reagoimaan hyvin vahvasti, vaikka kuinka yrittäisin tiedostaa ja löytää syitä siihen. Minun pahin pelkoni on edelleen hylkääminen ja reagoin edelleen varsin voimakkaasti kaikissa sellaisissa tilanteissa, jotka aktivoivat niitä tunteita. Kuten esimiehen lähtö tai ajattelematon/itsekäs käytös ystävyys/parisuhteessa. Loukkaannun enemmän kuin minun pitäisi. Toki tiedostan tämän nyt jo aika hyvin. Mutta kun tunne tulee päälle, sitä on pelkällä tiedostamisella vaikea ohittaa. Ja aina tiedostamisen fiilis ei tule yhtä aikaa kuin tunne. Tunne tulee, hukuttaa, reagoin, ahdistun - ja taas seuraavana päivänä muistan, mistä se johtui.
Kun on lapsuudessa oppinut tietynlaiset, aika voimakkaatkin reaktiot, on niiden muuttaminen aikuisiässä ihan supertyölästä. Välillä tuntuu, etten edes kiinnostu kenestäkään, kun rakastuminen on aina kuitenkin edelleen aika iso riski ja hyppy tuntemattomaan. Paljon helpompaa olla tuntematta yhtään mitään. Vasta eronneet tutut löytävät tuosta noin vain jonkun ja mä en ole koko keväänä tavannut yhtään ihmistä, jota kohtaan voisin tuntea yhtään mitään. En tunne edes fyysistä vetoa suurinta osaa miehiä kohtaan. Eikä se johdu siitä, etten pitäisi miehistä. Jotenkin vain baarien humalaiset eivät oikein innosta puhumattakaan näistä varatuista. Jos olisi isompi tarve hypätä, ottaisin ehkä isompia riskejä. Nyt vain olla möllötän ja toivon, että joku tipahtaisi taivaasta.
Jotenkin nämä Itävallan uutiset eivät hirveästi piristä oloa. Ahdistaa vain aika paljon hullut vanhemmat ja pahat ihmiset. Silti en voi olla lukematta uutisiakaan.
maanantai 28. huhtikuuta 2008
Äitiäkin pitäisi taas nähdä
En ole käynyt sitten viime kerran, joka oli aika rankka. Nyt äiti vaikuttaisi olevan suht ok, ei muutoksia huonompaan suuntaan ainakaan puheluiden perusteella. Nyt hän on taas alkanut kysellä milloin tulen. "Ei teitäkään enää juuri näy täällä." Silti, minä olen se joka käy useimmiten. Ja minäkään en käy tarpeeksi usein. Siskolla on niin paljon muuta. Muutto ja toinen lapsi tulossa. Äiti valitteli puhelimessa, että ainoaan lapsenlapseenkin välit ovat jääneet etäisiksi. Sille en sentään voi mitään. En ole sisareni enkä vastuussa hänen jutuistaan. Jos äiti edes joskus matkustaisi tapaamaan meitä, olisi yhteydenpito helpompaa. Mutta ei niin ei. Ei pidä toivoa liikoja, nykyinenkin tila on hyvä tila.
Vaikkei kai sitä voi siskoakaan syyttää. On aika rankkaa olla yhtä aikaa töissä, hoitaa pientä lasta, vaihtaa asuntoa, olla raskaana, hoitaa jatkuvia flunssa/kuume/korvatulehdus/mahatauti -kierteitä ja vielä lohduttaa hyvää ystävää eroprosessissa jne. On elämässä koko ajan muitakin asioita kuin äiti. Muitakin huolehdittavia kuin äiti. Ja silti ei äitiäkään voi unohtaa. No minullahan ei ole perhettä, eikä lasta, enkä ole raskaana, enkä edes muuta, kun en raaski maksaa niin paljon kaksiosta. YKSINÄNI! Eikun omistautumaan äidin paimentamiseen - niinhän ne vanhatpiiat ovat aina ennenkin tehneet..
Vaikkei kai sitä voi siskoakaan syyttää. On aika rankkaa olla yhtä aikaa töissä, hoitaa pientä lasta, vaihtaa asuntoa, olla raskaana, hoitaa jatkuvia flunssa/kuume/korvatulehdus/mahatauti -kierteitä ja vielä lohduttaa hyvää ystävää eroprosessissa jne. On elämässä koko ajan muitakin asioita kuin äiti. Muitakin huolehdittavia kuin äiti. Ja silti ei äitiäkään voi unohtaa. No minullahan ei ole perhettä, eikä lasta, enkä ole raskaana, enkä edes muuta, kun en raaski maksaa niin paljon kaksiosta. YKSINÄNI! Eikun omistautumaan äidin paimentamiseen - niinhän ne vanhatpiiat ovat aina ennenkin tehneet..
Seksistä ja rakkaudesta
"Mä olen varmaan tosi paha ihminen, mutta mulle seksi ja rakkaus ovat erillisiä asioita." Sanoi siis aiemmin mainittu varattu mies, joka yritti lämmittää suhdetta kanssani. Olin lähinnä tyrmistynyt, niin hullulta se kuulosti. KUINKA NAIIVIA, KUINKA TYPERÄÄ! teki mieli kiljua! Ihan kuin 2000-luvulla elävälle naiselle seksi ja rakkaus olisivat aina yksi yhteen. Tai, että näiden kahden asian erottaminen tekisi hänestä jotenkin pahan ihmisen yleisesti ottaen. Tai että niiden erottaminen olisi joku oikeutus pettämiselle.
Se, että ihmiset voisivat aina tietoisesti erottaa täysin rakkauden (oma herttainen parisuhde) ja seksin (työpaikan hehkeä mimmi) toisistaan ja samalla myös hallita kaikkea siihen liittyviä tunteita täysin suvereenisti on vähän naiivia. Eli siltä pohjalta ajatus siitä, että lähtisin suhteeseen varatun miehen kanssa, jolle minä edustaisin alusta saakka vain seksiä ja tyttöystävä vain rakkautta on aika absurdi. Kun en siis kuitenkaan ensisijaisesti etsi pelkkää seksiä vaan nimenomaan parisuhdetta. Minusta myös ajatus siitä, että miehet voivat erottaa aina nämä kaksi asiaa selvästi toisistaan ja naisilla ne menevät aina sekaisin on aika epärealistinen.
No postauksen tarkoituksena ei ollut analysoida seksin ja rakkauden eroa vaan pikemmin kirjoittaa moraalisesta suhtautumisestani seksiin ja seksikumppaneihin. Minusta sinkkuihmisellä on toki oikeus harrastaa yhden illan juttuja tai viettää hauskoja iltoja jonkun fuck buddyn kanssa. Mutta oikeus seksiin ja seksuaalisuuteen ei ole synonyymi itsekkyydelle. Seksi, joka ei tapahdu parisuhteessa, ei ole minusta ensisijaisesti itsekästä ja siten itsekkyys ei ole sen luonnollinen seuraus. Myöskään se, että kykenee erottamaan seksin ja rakkauden ei tarkoita sitä, että olisi oikeus toteuttaa kumpaakin puolta täysin vapautuneesti muiden tunteista välittämättä.
Ehkä yritän nyt selittää vieläkin aiempaa kommenttiani, että voisin antaa hetkellisen uskottomuuden anteeksi - ehkä - pohjaa juuri ajatukseen, että myös minulle seksi ja rakkaus ovat eri asioita. Seksi on pienempi asia kuin rakkaus ja seksin takia ei välttämättä kannata heittää kaikkea muuta menemään. Pystyykö sitten antamaan anteeksi on toki eri juttu ja selviää vasta käytännön tilanteessa. Toisen loukkaaminen on aina iso asia. Samoin itsekkyys on iso asia. Myös seksikumppanin, jonka kanssa ei seurustele, loukkaaminen on yhtälailla rumaa. Senpä takia olen aina pyrkinyt välttämättään yhdenillan juttuja, joissa toiseen suhtauduttaisiin jotenkin töykeästi tai aamulla paettaisiin paniikissa paikalta. Minusta toisen ihmisen huomioonottaminen on perusedellytys, olisi suhteen kesto ja tulevaisuus mikä tahansa. Yhden yön juttukin voi olla hellä ja hauska. Eikä yhden yön kumppaneita kannata vaivata omilla ongelmillaan. Ei ainakaan millään "rakastan tyttöystävääni, mutta haluan panna muita" jaarituksilla. Se ei ole sympaattista, eikä kiinnostavaa. Jos haluaa iskeä naisen hetkeksi kannattaisi edes yrittää olla kiinnostava ja sympaattinen.
Se, että ihmiset voisivat aina tietoisesti erottaa täysin rakkauden (oma herttainen parisuhde) ja seksin (työpaikan hehkeä mimmi) toisistaan ja samalla myös hallita kaikkea siihen liittyviä tunteita täysin suvereenisti on vähän naiivia. Eli siltä pohjalta ajatus siitä, että lähtisin suhteeseen varatun miehen kanssa, jolle minä edustaisin alusta saakka vain seksiä ja tyttöystävä vain rakkautta on aika absurdi. Kun en siis kuitenkaan ensisijaisesti etsi pelkkää seksiä vaan nimenomaan parisuhdetta. Minusta myös ajatus siitä, että miehet voivat erottaa aina nämä kaksi asiaa selvästi toisistaan ja naisilla ne menevät aina sekaisin on aika epärealistinen.
No postauksen tarkoituksena ei ollut analysoida seksin ja rakkauden eroa vaan pikemmin kirjoittaa moraalisesta suhtautumisestani seksiin ja seksikumppaneihin. Minusta sinkkuihmisellä on toki oikeus harrastaa yhden illan juttuja tai viettää hauskoja iltoja jonkun fuck buddyn kanssa. Mutta oikeus seksiin ja seksuaalisuuteen ei ole synonyymi itsekkyydelle. Seksi, joka ei tapahdu parisuhteessa, ei ole minusta ensisijaisesti itsekästä ja siten itsekkyys ei ole sen luonnollinen seuraus. Myöskään se, että kykenee erottamaan seksin ja rakkauden ei tarkoita sitä, että olisi oikeus toteuttaa kumpaakin puolta täysin vapautuneesti muiden tunteista välittämättä.
Ehkä yritän nyt selittää vieläkin aiempaa kommenttiani, että voisin antaa hetkellisen uskottomuuden anteeksi - ehkä - pohjaa juuri ajatukseen, että myös minulle seksi ja rakkaus ovat eri asioita. Seksi on pienempi asia kuin rakkaus ja seksin takia ei välttämättä kannata heittää kaikkea muuta menemään. Pystyykö sitten antamaan anteeksi on toki eri juttu ja selviää vasta käytännön tilanteessa. Toisen loukkaaminen on aina iso asia. Samoin itsekkyys on iso asia. Myös seksikumppanin, jonka kanssa ei seurustele, loukkaaminen on yhtälailla rumaa. Senpä takia olen aina pyrkinyt välttämättään yhdenillan juttuja, joissa toiseen suhtauduttaisiin jotenkin töykeästi tai aamulla paettaisiin paniikissa paikalta. Minusta toisen ihmisen huomioonottaminen on perusedellytys, olisi suhteen kesto ja tulevaisuus mikä tahansa. Yhden yön juttukin voi olla hellä ja hauska. Eikä yhden yön kumppaneita kannata vaivata omilla ongelmillaan. Ei ainakaan millään "rakastan tyttöystävääni, mutta haluan panna muita" jaarituksilla. Se ei ole sympaattista, eikä kiinnostavaa. Jos haluaa iskeä naisen hetkeksi kannattaisi edes yrittää olla kiinnostava ja sympaattinen.
sunnuntai 27. huhtikuuta 2008
Kameleontti
Yritän parannella alkavaa flunssaa, ennen kuin se kunnolla hyökkää päälle. Samalla olen lukenut Amatzonista tilaamaani Sometimes I act crazy - Living with Borderline Personality Disorder. Ja löysin taas joitain aika tuttuja juttuja, vaikka onneksi olen taas paljon stabiilimpi kuin kirjan potilasesimerkit, jotka vetävät koko ajan kamaa ja ovat hoidossa itsemurhayritysten jäljiltä. No erityisesti luku Identity Disturbance herätti ajatuksia.
Ohessa katkelma kirjasta.
"For Bobby, childhood was a college of inconsistencies. Neither parent was available to provide reliable standards to guide their son. Each day was different. Each day required new coping capacities. Bobby could not define from one day to next what was "good", what was "bad", or what was expected to him. Without context, he had to reinvent his behavior each day. But as matured, Bobby became proficient in discovering what role others wanted him to play, and he learned how to play them all. As with some actors who immerse themselves in their characters, he was in danger of losing the the real "Bobby". Splitting all perceptions into good or bad simplified his chaotic world. Yet it left him bereft of a consistent identity."
Mä olen aina ollut tosi hyvä muuntumaan nopeasti ympäristön odotuksiin. Jos mun on pitänyt leikkiä kovaa ja pärjäävää, mä olen mukautunut siihen. Jos on pitänyt olla ympäristönsuojelusta kiinnostunut vege, mä olen hypännyt siihen rooliin varsin helposti. Mä olen vaihtanut monet kerrat koulua, ystäväpiiriä, harrastuksia, milloin mitäkin. Lisäksi olen leikkinyt eri roolia kotona kasvattivanhemmille ja toista taas ystäville. Aina olen sopeutunut ja oppinut nopeasti sulautumaan joukkoon. Mutta silti mulla on aina ollut jokin tyhjä olo taustalla. Ja tunne siitä, etten oikein tiedä kuka olen ja mihin olen menossa.
Olen välillä miettinytkin sitä, että kun lapsuus on ollut niin täynnä jatkuvaa muutosta ja yllättäviä ambivalentteja tapahtumia, niin miten sitä osaa oikein tavallista elämää elääkään. Pärjätäkseen piti oppia sopeutumaan nopeasti, mutta sitten on vähän kadonnut se sellainen "kuka minä olen, mistä tulen ja mihin olen menossa." Terapian jälkeen osaan jotenkin vastata kahteen ensimmäiseen kysymykseen, mutta viimeiseen en todellakaan. Lisäksi kyllästyn helposti ja ratkaisen asioita syöksymällä uusiin juttuihin. Mikä on aika tyypillistä borderline-ihmisille. Yleensä kutsun sitä vain vaihtelunhaluksi. Ja pidän sitä positiivisena asiana. Mutta jos kääntöpuolena on se, ettei oikein saa mistään iloa ja kaikkeen kyllästyy ja kaikki tuntuu siltä "ettei ole ihan mun juttuni" niin se on sitten ongelmallisempaa. No viime vuosina olen ollut rauhoittumaan päin. Varmaan terapian ansiota. :)
Toki kirja on vähän sellainen kevyt self help opas, mutta silti ihan kiinnostavaa luettavaa.
Ohessa katkelma kirjasta.
"For Bobby, childhood was a college of inconsistencies. Neither parent was available to provide reliable standards to guide their son. Each day was different. Each day required new coping capacities. Bobby could not define from one day to next what was "good", what was "bad", or what was expected to him. Without context, he had to reinvent his behavior each day. But as matured, Bobby became proficient in discovering what role others wanted him to play, and he learned how to play them all. As with some actors who immerse themselves in their characters, he was in danger of losing the the real "Bobby". Splitting all perceptions into good or bad simplified his chaotic world. Yet it left him bereft of a consistent identity."
Mä olen aina ollut tosi hyvä muuntumaan nopeasti ympäristön odotuksiin. Jos mun on pitänyt leikkiä kovaa ja pärjäävää, mä olen mukautunut siihen. Jos on pitänyt olla ympäristönsuojelusta kiinnostunut vege, mä olen hypännyt siihen rooliin varsin helposti. Mä olen vaihtanut monet kerrat koulua, ystäväpiiriä, harrastuksia, milloin mitäkin. Lisäksi olen leikkinyt eri roolia kotona kasvattivanhemmille ja toista taas ystäville. Aina olen sopeutunut ja oppinut nopeasti sulautumaan joukkoon. Mutta silti mulla on aina ollut jokin tyhjä olo taustalla. Ja tunne siitä, etten oikein tiedä kuka olen ja mihin olen menossa.
Olen välillä miettinytkin sitä, että kun lapsuus on ollut niin täynnä jatkuvaa muutosta ja yllättäviä ambivalentteja tapahtumia, niin miten sitä osaa oikein tavallista elämää elääkään. Pärjätäkseen piti oppia sopeutumaan nopeasti, mutta sitten on vähän kadonnut se sellainen "kuka minä olen, mistä tulen ja mihin olen menossa." Terapian jälkeen osaan jotenkin vastata kahteen ensimmäiseen kysymykseen, mutta viimeiseen en todellakaan. Lisäksi kyllästyn helposti ja ratkaisen asioita syöksymällä uusiin juttuihin. Mikä on aika tyypillistä borderline-ihmisille. Yleensä kutsun sitä vain vaihtelunhaluksi. Ja pidän sitä positiivisena asiana. Mutta jos kääntöpuolena on se, ettei oikein saa mistään iloa ja kaikkeen kyllästyy ja kaikki tuntuu siltä "ettei ole ihan mun juttuni" niin se on sitten ongelmallisempaa. No viime vuosina olen ollut rauhoittumaan päin. Varmaan terapian ansiota. :)
Toki kirja on vähän sellainen kevyt self help opas, mutta silti ihan kiinnostavaa luettavaa.
lauantai 26. huhtikuuta 2008
Kesä tulee JEE
Olen vaan ollut ulkona, kävellyt istuskellut kahviloissa, nähnyt siskoa ja ystäviä. On ollut oikein kevyt lauantai. Välillä tuntui jo, että liikkeellä oleva flunssaepidemia nujertaa minutkin. Mutta nyt on taas onneksi vähän reippaampi olo.
Sukulaisten ja ystävien miesjuttukyselyjen ja tivaamisen lisäksi olen kohdannut viime aikoina myös toisenlaista käytöstä. Nimittäin elämäntilanteeni ihastelua, mikä on ollut vaihteeksi ihan piristävää. Esimerkiksi kummitätini totesi viimeksi puhelimessa puhuttaessa, että "Sinä elät juuri sellaista elämää kuin minäkin olisin halunnut! Voit lähteä reissuun kun huvittaa, ja toteuttaa itseäsi." Samaa sanoi kasvattiäitinikin muutama viikko sitten, kun olin tullut matkalta onnellisena ja hyvinvoivana. Pikkulapsiperheissä oli samaan aikaan flunssaepidemia ja äidit väsyneitä ja tunteet pinnassa valvottujen öiden jäljiltä. Täti sillä aikaa vain matkusteli ja osteli kivoja vaatteita itselleen ja sukulaislapsille ja oli hilpeä. Tietenkään asiat eivät ole niin yksiselitteisiä. Toki minä edelleen haluan perheen ja lapsia joskus, muttei nykyinenkään elämäntilanne kovin hirveä ole. :) Ja on ihan hauskaa, että naisen elämällä on muutakin arvoa myös vanhemman sukupolven mielestä kuin miehen metsästys.
Toki nyt pitäisi tehdä sitäkin. En ole ollut missään suhteissa sitten joulukuun, mikä ei ole mitenkään ideaalitila. Työkaverilta (uudelta sellaiselta) tuli kyllä viime työpaikkakekkereissä jotain ehdotuksia, mutten oikein lämmennyt. Jälleen varattu mies. Ja lyhyt! Mietin Trinityn kommenttia liittyen siihen, miksi aina kiinnostuu vääränlaisista ihmisistä. Nyt mietin myös, että annanko jotenkin kevytmielisen (kamala sana, mutta en keksi parempaakaan) vaikutelman itsestäni, kun kaikki varatut miehet nykyisin lähestyvät minua "pienen kivan merkeissä"?? Pitäisikö minun olla enemmän "femme sériouse"? Ja en siis ole todellakaan mitään "Iken Uivelo" -tyyppiä.
Koska muuten annoin kyseiselle miehelle pakit aika kauniisti ("Olethan sinä varmasti tosi mukava ja muutenkin kivannäköinen mies, mutten ole kiinnostunut varatuista enkä työkavereista piste".), viesti ei selvästikään mennyt ihan perille, koska tyyppi keksii töissä tikustakin asiaa. Ja nyt lähetti jotain mailiakin, mutten vastannut. En edes lukenut kunnolla läpi kun alkoi ahdistamaan. Kyseinen konsepti on vain niin BLÄÄH! Pitäisi olla töykeä, jottei herätä liikaa innostusta. Ja jos on töykeä, niin on nokkava bitch. ja itselle tulee paha mieli. Nyt tuli vain ahdistus.
Sukulaisten ja ystävien miesjuttukyselyjen ja tivaamisen lisäksi olen kohdannut viime aikoina myös toisenlaista käytöstä. Nimittäin elämäntilanteeni ihastelua, mikä on ollut vaihteeksi ihan piristävää. Esimerkiksi kummitätini totesi viimeksi puhelimessa puhuttaessa, että "Sinä elät juuri sellaista elämää kuin minäkin olisin halunnut! Voit lähteä reissuun kun huvittaa, ja toteuttaa itseäsi." Samaa sanoi kasvattiäitinikin muutama viikko sitten, kun olin tullut matkalta onnellisena ja hyvinvoivana. Pikkulapsiperheissä oli samaan aikaan flunssaepidemia ja äidit väsyneitä ja tunteet pinnassa valvottujen öiden jäljiltä. Täti sillä aikaa vain matkusteli ja osteli kivoja vaatteita itselleen ja sukulaislapsille ja oli hilpeä. Tietenkään asiat eivät ole niin yksiselitteisiä. Toki minä edelleen haluan perheen ja lapsia joskus, muttei nykyinenkään elämäntilanne kovin hirveä ole. :) Ja on ihan hauskaa, että naisen elämällä on muutakin arvoa myös vanhemman sukupolven mielestä kuin miehen metsästys.
Toki nyt pitäisi tehdä sitäkin. En ole ollut missään suhteissa sitten joulukuun, mikä ei ole mitenkään ideaalitila. Työkaverilta (uudelta sellaiselta) tuli kyllä viime työpaikkakekkereissä jotain ehdotuksia, mutten oikein lämmennyt. Jälleen varattu mies. Ja lyhyt! Mietin Trinityn kommenttia liittyen siihen, miksi aina kiinnostuu vääränlaisista ihmisistä. Nyt mietin myös, että annanko jotenkin kevytmielisen (kamala sana, mutta en keksi parempaakaan) vaikutelman itsestäni, kun kaikki varatut miehet nykyisin lähestyvät minua "pienen kivan merkeissä"?? Pitäisikö minun olla enemmän "femme sériouse"? Ja en siis ole todellakaan mitään "Iken Uivelo" -tyyppiä.
Koska muuten annoin kyseiselle miehelle pakit aika kauniisti ("Olethan sinä varmasti tosi mukava ja muutenkin kivannäköinen mies, mutten ole kiinnostunut varatuista enkä työkavereista piste".), viesti ei selvästikään mennyt ihan perille, koska tyyppi keksii töissä tikustakin asiaa. Ja nyt lähetti jotain mailiakin, mutten vastannut. En edes lukenut kunnolla läpi kun alkoi ahdistamaan. Kyseinen konsepti on vain niin BLÄÄH! Pitäisi olla töykeä, jottei herätä liikaa innostusta. Ja jos on töykeä, niin on nokkava bitch. ja itselle tulee paha mieli. Nyt tuli vain ahdistus.
keskiviikko 23. huhtikuuta 2008
Levoton olo
Tuntuu, että kaikki aika ja energia on taas mennyt töihin. Mietin, että pystyn tällä hetkellä panostamaan kahteen asiaan kunnolla; töihin ja ystäviin. Perheeseen en panosta, kun ei ole suhdetta ja toisaalta muuta perhettä näen turhan harvoin. Ystäviä näen, koska muuten tulisin ihan hulluksi. Kunnianhimo on ihan hyvä piirre ihmisessä, mutta onko siltikään järkeä tehdä vain töitä? Urheilua on vähän rajoittanut rasitusvamma, josta taisin joskus mainitakin. Liikun kyllä, mutten ihan sillä intensiteetillä kuin aiemmin. Blääh. Sen seurauksena minusta on tullut laiskempi ja vähän paksumpi. Nyt kun ei ole pakko lähteä töistä urheilemaan tulee jäätyä vielä helpommin töihin.
Jotenkin haluaisin jotain muutosta elämääni, vaikken nyt duunia vaihtanutkaan. Pitäisi keksiä jotain uutta, jotain muutakin kuin työ. Onneksi kesälomaan ei ole enää pitkälti. Sitten voi ainakin elää muuten. Miksi mä en voi koskaan rauhoittua ja keskittyä muuhunkin kuin hulluna pärjäämiseen? Kun ei ole nyt oikein muutakaan. Siksi kai. Ehkä mulla joku lapsivaihe tulee joskus. Toivottavasti tulee.
Jotenkin haluaisin jotain muutosta elämääni, vaikken nyt duunia vaihtanutkaan. Pitäisi keksiä jotain uutta, jotain muutakin kuin työ. Onneksi kesälomaan ei ole enää pitkälti. Sitten voi ainakin elää muuten. Miksi mä en voi koskaan rauhoittua ja keskittyä muuhunkin kuin hulluna pärjäämiseen? Kun ei ole nyt oikein muutakaan. Siksi kai. Ehkä mulla joku lapsivaihe tulee joskus. Toivottavasti tulee.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)