Kiireinen uratyttö ja nettipojat

Mä tiedostan itsessäni aika selvästi aika mielenkiintoisia piirteitä, kun olen nyt sitten käynyt keskusteluja nettipoikien kanssa. Ensinnäkin mua alkaa jo nyt ahdistaa, kun mun huominen nettideitti (pääsen siis viimein treffeille) on jotenkin kauhean innostunut ja pelkään, että totuus ei sitten olekaan ihan sitä. Pelkään siis lähinnä, että kemiat ei kohtaakaan. Tai, että mulle tulee sellainen olo, että ei nappaa yhtään ja sitten joudun jotenkin noloon tilanteeseen. Se on vähän sellainen herkkä, taiteilijapoika, mikä on sinänsä ihan mielenkiintoista, mutta jotenkin pelkään ihmisiä, jotka tuntuvat ottavan asiat vakavammin kuin minä.

Mä en niinkään pelkää sitä, ettei hän olisi minusta kiinnostunut (hieman kyllä jännittää se, että jos ei pidä mua luonnossa yhtä kauniina kuin kuvassa, joka oli aika edustava, ja jota on kehunut paljon). Mutta mä ahdistun kovin helposti, jos mies on kauhean kiinnostunut ja minä en ole varma. Mua ahdistaa se vastuu muista ihmisistä. Ja mua ahdistaa odotukset. Tiedän, että tää on vähän hullua, koska tuskin se mieskään tätä ihan niin vakavasti ottaa. Mä varmaan vaan liioittelen päässäni potenssiin viisitoista. Mutta kiinnostavaa siis on, että miksi mä aina liioittelen tähän suuntaan. Toki sitten kun oikeasti itse ihastun, olen ihan paniikissa, että menetän sen ihmisen tms. Mutta alussa olen aina tosi cool, ja musta on jopa vähän noloa, että se mies kehuu niin paljon mua yhden kuvan perusteella. Vähän vaikea suhtautua.

Ehkä mä nyt hieman paisuttelen. Mutta hassua on, miten paljon ihmiset rupeavat netissä kertomaan omasta läheisyyden kaipuustaan sellaiseen hieman valittavaan sävyyn yms. Kun mun mielestä se on vähän noloa. Haluaisin ensi sijaisesti hauskat treffit, enkä mitään tilitystä mailitse. Ja kaipa itse koen sen jotenkin niin kiellettynä asiana. Ei tulisi mieleenkään alkaa tilittämään ventovieraalle miehelle mitään läheisyydenkaipuu -juttuja. Varmaan siksi mä olenkin ikisinkku, kun pelkään kaikkia normaaleja, pariutumishaluisia ihmisiä. Blääh.

Pientä taisteluväsymystä..

Mä alan nyt olla vähän puhki, kun on vaan niin paljon ohjelmaa. En oo oikein ehtinyt nettideiteillekään, kun on ollut kaikkea muuta. Oon nyt taas ihan tööt ja huomenna pitää menna aika aikaisin töihin. Olin tänään juoksemassa naisten kympin, mikä oli kivaa. Ilma oli hyvä ja oli pakko tsempata eikä juosta vaan sellaista löysäilylenkkiä. Tai ei olisi ollut pakko, mut jotenkin mulle tulee tollaisessa sellainen kilpailuvietti, ja haluun ohitella ihmisiä. ;) Nettideittien kanssa oon kuitenkin kirjoitellut. Kaipa ehdin tavatakin jossain välissä. Sitten kun mun elämä taas alkaa..

Äiti on taas soitellut usein, on ihan ok-kunnossa, mutta kysyy joka ikinen kerta, koska tuun. Lähden taas huomenna työreissuun ja tuun tiistaina takas. En nyt vaan ehdi enkä jaksa. Menen kesäkuussa, kun pikkaisen alkaa helpottaa. Ymmärrän, että äidillä on ikävä ja tylsää. Mutta mä en vaan jaksa reissata viikonloppuisin, jos reissaan jo viikolla. Kun nuo työreissut ei kuitenkaan mitään lomaa ole.

Nettiaktiivisuutta ja muutakin toimintaa

Olen nimittäin totellut taas Trinityn neuvoja ja lähdössä nettideiteille. En siis ole vielä päätynyt deiteille asti, nyt vasta kirjoittelen, mutta vaikuttaa ihan kivalta tyypiltä. Lisäksi olen urheillut ja keskustellut järkevästi esimiehen kanssa. Nyt olemme, jos ei nyt "best pals", niin ainakin hyvässä yhteisymmärryksessä.

Hauska huomio nettideittailussa on se, että pystyn aika avoimesti kirjoittamaan kaikista ajatuksistani ja fiiliksistä. En kauheasti mieti enää, millaisen vaikutelman annan vaan pyrin vaan olemaan aika rehellinen. Ja myös myönnän, että haluisin oikeasti seurustella jne. Joskus nuorempana kun kokeilin samaa, oli hirveä tarve vakuuttaa, "etten ole sitten epätoivoinen, ja kyllä minä baaristakin miehen saisin." Nyt on lähinnä sellainen olo, että ihan sama. Jos se on jonkun mielestä tapaamiskanavana outo, niin so what. Jos joku luulee, että olen joku mörkö, niin ei silläkään ole kovin paljon väliä. Lisäksi olisi piristävää vaan tutustua uusiin miehiin. Jotenkin on sellainen olo, että huolimatta kolmenkympin kriisistä, niin itseni kanssa olen paljon enemmän sinut ja ehkä uskallan olla paljon avoimemmin oma itseni. Jos nyt tapaisi jonkun olisi varmaan paljon helpompaa aloittaa suhdetta, kuin joskus aiemmin. Ei ehkä pelota niin paljon, että mies pitäisi minua jotenkin viallisena tai kummallisena tai jotain.

Turvaa materiasta

Hullua, mutta kun nyt mietin vielä asunnon hankintaa ja riskinottoa, niin huomaan, mitä erilaisia oheismerkityksiä mulla liittyyä tähän asuntoasiaan. Oma asunto on mulle jonkinlainen välttämättömyys, turva ja tuki pahan päivän varalle. Ehkä parisuhde on sitä joillekin toisille ihmisille. Aika karulta kuulostaa, mutta asunto on mun oma pikkuankkurini, turvasatama maailmassa. Kävi miten kävi, niin mulla on aina joku paikka. Ehkä se johtuu siitä, että äidin osalta on aina hoettu sitä, kuinka tärkeää on, että hänellä on oma asunto. Olisi hänen kuntonsa mikä tahansa, tai kävisi mitä vain, ainakin hänellä on oma asunto. Ei ainakaan joudu kadulle. On joku paikka, missä olla. "Mielenterveyspotilaiden voi olla hyvinkin hankalaa saada esim. yksityiseltä puolelta mitään vuokra-asuntoa." Kaupungin vuokra-asunnoissahan kukaan ei asu, ainakaan pikkuporvarillisissa perheissä.

Tämä on siis osittain olosuhteista johtuvaa, osittain kasvatuksellinen asia. "Naisen tärkein turva elämässä on riittävän muhkea pankkitili", sanoi naimisissa oleva, urakeskeinen tätini. Samalla tavalla mä en jotenkaan halua hirveästi laskea perheeni varaan, jos tiukkaa tulee. En ole ikinä pyytänyt kasvattivanhemmiltani rahaa - siis muutettuani pois kotoa. Kun menin vaihtoon, he oma-aloitteisesti antoivat minulle hieman rahaa. Mutta muuten olen ollut omillani. Mummi kyllä avusti opiskelijoita, mutta se tuntui erilaiselta. Kaipa mulla on joku edelleen joku pelko takaraivossa, että kun elämässä voi käydä ihan mitä vaan (niinhän mun vanhemmillekin kävi), niin ainakin taloudellisesti olen omillani.

Hengitä syvään, ota rauhallisesti

Mulla on ollut koko kevään sellainen odotteluvaihe, kuten kirjoitin. Nyt kun terapia on ohi, on vapautta enemmän, rahaa enemmän, aikaa enemmän ja kesäloma tulossa (VAPAA-AIKAA!). Levottomus vain kasvaa ja toisaalta pelkään, että elämä juoksee jossain ohi. Kauhean hämmentävää, kun voikin ruveta ajattelemaan asioita ja elämäänsä ihan eri tavalla kuin ennen. Oikeasti isommin, eikä vain odotella. Olen joutunut aika paljon miettimään, mitä oikein haluan ja tällä hetkellä en yhtään tiedä mitään varmasti.

Tuntuu, että jonkinlaisessa myllerryksessä ovat niin työ ja asuminen kuin asuinpaikka (vielä voisi lähteä aika helposti ulkomaille..) ja ihmissuhteet. Yhtenä päivänä olen jo vaihtamassa asuntoa, nyt taas tuli sellainen fiilis, että ehkä vaan otan nyt rauhallisesti ja katson hetken, mitä markkinoilla tapahtuu. Halpoja kun asunnot eivät tällä hetkellä ole. Ja oma asuntoni on kuitenkin ihan kiva - vähän pieni, mutta toimiva. Lisäksi asuntoa ei kannata vaihtaa, jos haluaakin lähteä vielä ulkomaille. Työn suhteen en nyt juuri ole tekemässä muutoksia, mutta jotenkin mua ahdistaa se, etten ole yhtään kansainvälisessä hommassa, mun kielitaito vain taantuu, vielä olisi helppo lähteä kun lähtisi vain. Olen jopa miettinyt, että voisinko opiskella jotain lisää. Toisaalta silloin olen taas rahaton ja työ kyllä kiinnostaa tällä hetkellä.

Pitäisi kai vaan nyt vähän antaa ajan kulua, ja katsoa mitä tapahtuu, ja mikä tuntuu omalta jutulta. Lisäongelmaa tuo parisuhde-aspekti. Jos lähden nyt huitelemaan jonnekin, niin todennäköisyys, että löydän kivan miehen ja vakavamman suhteen on ehkä pienempi. Toisaalta en ole sitä nyt viime vuosinakaan löytänyt kökkimällä Suomessa. En tiedä, mikä mulle olisi nyt tärkeintä: edetä työssä, lähteä vähän seikkailemaan maailmalle, rakastua ja asettua aloilleen vai jotain muuta.

Analyysi oli tosi hyödyllinen vaihe, mutta eihän se mitään oikeastaan ratkaise. Ratkaisut pitää vaan löytää itse. Ainakaan analyysi ei tunnu auttavan kolmenkympin kriisiin mitenkään. Inhoan sitä, että musta on tulossa hyvää vauhtia turvallisuushakuinen pikkuporvari, joka vain taivastelee, muttei kuitenkaan ota mitään riskejä. Toisaalta mulla on ollut tämä vapaus vasta alle 2 kk. On kai suht normaalia, ettei heti tiedä, mitä sillä tekisi. Olen kuitenkin ollut aika sidottu aloilleni viimeiset 5 vuotta. Se on aika pitkä aika tässä iässä.

Kepeää viikonloppua

Huomaan, että kirjoittaminenkin menee aika lailla kausissa. Muutaman viikon ajan voin olla edelleen henkisesti enemmän vajonnut ja mietin paljon kaikkea. Analyysin muovaamaa itseä ja mahdollisia ongelmia, joita en ehtinyt analyysissä ehkä tarpeeksi pohtia. Välillä on sellainen olo, että menen varmaan joskus vielä takaisin. Selvittämään loput.

Nyt on taas kevyt ja hilpeä vaihe. En oikein jaksa pohtia mitään ja mietin lähinnä työjuttuja, kesää, asuntoasioita jne. Kulttuuria olen ehtinyt vähän harrastaa ja urheilla. Että kaipa sitä älykkäämpääkin pohdintaa taas joskus tulee. Nyt olen vain liian hilpeä siihen. :)

Elämän suuria hankintoja

Kävin tänään asuntonäytössä. En ole kyllä varma, mihin haluan muuttaa (toki kivaan paikkaan ja kauniiseen taloon, jossa on korkeat huoneet) ja en myöskään tiedä, paljonko olen valmis maksamaan (sopivan hinnan ja pienen yhtiövastikkeen). Lisäksi en tiedä, paljonko saisin nykyisestä asunnosta. Eli olen tosi pihalla. Mutta silti on jotenkin kivaa miettiä ja suunnitella. Toisaalta aika on aika huono, koska korot ovat ylhäällä, samoin hinnat. Ei kannattaisi tehdä mitään. Ehkä en teekään. Mutta toisaalta voihan sitä vähän katsella, jos joku helmi tulisikin vastaan. Olen sen verran jo selannut, että halpoja helmiä ei kyllä ole. Joka sijainti mättää, tai pohjaratkaisu. Tai putkiremontti juuri tulossa. Jos ei ole tulossa, niin yhtiövastike on 400€/kk ja remontit juuri tehty. Lisäksi tunnen jotain epämääräistä epäluuloa kiinteistönvälittäjiä kohtaan. Ehkä siis ostan edelleenkin vain kenkiä jatkossa ja tungen niitä täpötäysiin kaappeihin..

No seuraavaksi pitäisi hankkia myös polkupyörä. Terapian loppuminen on jotenkin vähän kuin opiskeluajan lopettaminen. Kaikkia hankintoja vain kasaantuu, kun ei raaski ostaa/ei ole rahaa ostaa, sinnittelee vain ilman. Nyt sitten keksin, että järkevän kokoisen asunnon lisäksi minulta puuttuu myös pyörä. Tai no, mökiltä löytyy vuonna 1988 ostettu vaaleanpunainen alpina, mutta sitä ei ehkä lasketa. Menin siis kauppaan ostaakseni pyörän ja huomatakseni, etten tiedä pyöristä yhtään mitään. Vuonna 1988 ei ollut edes pyöräilykypäriä saati hybridipyöriä. Silloin pyörät olivat myös paljon halvempia ja myös pitempiä matkoja saatettiin ajaa 3-vaihteisella. En ollut ajatellut sijoittaa juuri mitään rahaa, mutta kaupan urheilullinen nuorimies sai minut jo lähes vakuuttuneeksi, että jos liikunnallisena ihmisenä meinaan ikinä koskaan mennä pyöräretkelle, tarvitsen ehdottomasti kevyen, monivaihteisen hybridipyörän, enkä mitään hidasta ja raskasta citypyörää. Onneksi tulin kotiin ja järkiinnyin. 700 euroa pyörästä on aika paljon rahaa, jos on elänyt viimeiset 15 vuotta ilman koko vehjettä.

Muuten on aika kevyt olo. Lähdin kerrankin viideltä töistä. Esimiehen kanssa otettiin vähän yhteen, mutta tulipahan käytyä läpi periaatteellisia asioita. Ja nyt hänkin tajusi, etten voi vain ottaa lisää töitä, jos en pääse mistään eroon.

Liikaa töitä, apuaa

Jotenkin mulla on nyt vähän ongelmallinen tilanne nykyisen duunin ja esimiehen kanssa. Olen saamassa lisää vastuuta, mitä olen halunnutkin, mutta asioista, joista en tiedä juuri mitään ja saamassa myös esimiesvastuuta ensimmäistä kertaa. Tosi kivaa, mutten nyt kuitenkaan haluaisi joutua vastaamaan yhtä aikaa sekä vanhoista töistä, että uusista haastavista projekteista, että esimiestehtävistä. Ei vaan oikein toimi kokonaisuutena kun en ole nytkään mitenkään tyhjänpanttina istuskellut ja sylkenyt kattoon.

Nykyinen esimieheni on vähän sellainen ideanikkari ja haihattelija, joten hänen käsityksensä ja odotuksensa ovat välillä aika epärealistisia. Eli en välttämättä saisi esimieheltäni edes riittävästi tukea. Lisäksi en ajatellut polttaa itseäni loppuun kuitenkaan. Jotenkin ärsyttää ja ahdistaa. Pitää vain tietty ottaa asiat puheeksi esimiehen kanssa. Etenkin tän koko homman hähmäisyys ärsyttää mua. Jotenkin olisi helpompaa, jos edes projektit olisivat vähän selkeämpiä. Mutta nyt oikein mikään ei ole kovin selkeää.

Valituksesta toimintaan

Sen sijaan, että vain valitan ja haikailen, olen päättänyt ruveta toimimaan. Olen siis aloittanut kaksi pienempää projektia:

1. Paluu vanhaan harrastukseen rasitusvamman uhallakin. Projekti alkaa tänään. Projektin tavoitteena kohonnut mieli, hauskempi elämä ja sulattaa kaksi laiskuuskiloa.
2. Projekti kesäheila
Projektin tavoitteena tavata joku kiva mies, unohtaa eksä, paljon hauskempi elämä ja unohtaa liika pohtiminen ja tuumailu ja laittaa voimavarat suoraan toimintaan. Tarkoituksena ei ole löytää aviomiestä, koska sellaista tuskin etsimällä löytää. Sen sijaan tavoitteena on nauttia elämästä ja ottaa vähän rennommin.

Raportoin sitten jatkossa, miten projektit etenevät. Kakkosen aloitin jo viikonloppuna, mutta jotenkin bilerintamalla oli aika hiljaista. Varmaan johtui pitkästä vappu-viikonlopusta ja äitienpäivästä. Vaikka keli oli upea, jengiä oli tosi vähän liikkeellä.

Bilettämässä prinsessojen kanssa

Kun on alkuun useampaan kertaan kehunut ymmärtävänsä elämää laajemmin analyysin ansiosta ja tullut suvaitsevaisemmaksi, niin sitten voikin ruveta rauhassa haukkumaan muita ihmisiä. ;)
Mutta törmäsin taas kieltämättä aika mieltä askarruttavaan ilmiöön työpaikkailtamassa. Nimittäin keski-ikäisiin, perheellisiin prinsessoihin, joiden on pakko loistaa illan ihanimpina naisina hinnasta viis -asenteella. Mä en ole ikinä oikein ymmärtänyt, miksi jokaiselle pelle hermanninkin näköiselle miehelle, pitää keikistellä, heiluttaa tukkaa ja räpsyttää ripsiä. Ihan siis miehestä, iästä ja asemasta riippumatta. Kun vaan mieheksi tunnistaa ja keikutus alkaa heti kun on yhdenkin viini lasin saanut nautittua. Ihan kuin kyseisillä naisilla tulisi epävarma olo, jos jokaikinen mies huoneessa ei halua heitä. Vaikka olin tilaisuuden nuorin osanottaja, olin varmaankin kaikkein tylsimmin pukeutunut (en jaksanut tällätä, kun ilta ei tosiaan ollut elämäni tärkeimpiä..) ja jaksoin nauraa vähiten härskeille vitseille ja alastomuusjutuille. Flirttailusta puhumattakaan. No prinsessat kihersivät kyllä sitten munkin edestä.

Toinen vähän saman ilmiön sukulainen on myös eräs kaunis ja kiva ystäväni, joka ei kuitenkaan tahdo kestää muiden naisten saamaa huomiota kovin hyvin. Kun kerroin hänelle blogissakin aiemmin mainitusta varatusta työpaikan miehestä, hänen oli heti pakko alkaa selostamaan, kuinka monet miehet ovat häntä lähestyneet ja mitä he olivat sanoneet. Ihan kuin minun saamani huomio olisi häneltä pois. Lisäksi keskustelu lähti siitä, että YSTÄVÄNI ITSE kysyi, oliko duunimatkalla ollut mitään säpinää tai olinko tavannut uusia miehiä tms. Kun kerroin ja ihmettelin miehen käytöstä, puhe kääntyikin heti hänen elämäänsä ja hänen saamiinsa kohteliaisuuksiin.

Mikä näitä aikuisia prinsessoja oikein vaivaa??? Tylsä elämä ja pelko vanhenemisesta? Heikko itsetunto vai joku wannabe-missi fantasia? Mä ainakin paljon mielummin räpsytän ripsiä vain oikeasti kiinnostaville miehille, joista voisin halutakin jotain. Miksi ylipäänsä tuhlaisin aikaani johonkin ei niin kiinnostavaan, antaisin vääriä signaaleja ja sitten hukkaisin loppuillan ja valtavasti energiaa päästääkseni tyyypistä eroon??? Lisäksi mulle on kyllä ihan täysin yhdentekevää, mitä mieltä työpaikan keski-ikäiset miehet ovat mun ulkoisesta viehättyvyydestä. Helpompi vain kun eivät ole juuri mitään mieltä, koska en mä töissä ole miehiä iskemässä. Ja ylipäänsä tyrkkyys ei musta muutenkaan ole mikään ihmisen viehättävin ominaisuus.

***

Lisätäsmennyksenä siis, että miksi joidenkin naisten on niin vaikea kestää muiden naisten saamaa huomiota vaan he kokevat sen heti uhaksi itselleen? Näillä parilla työpaikan prinsessallahan on siis taipumus olla koko ajan äänessä tai kyhnäämässä jonkun kyljessä, jottei varmasti jäisi kenellekään epäselväksi kuka on illan ihanin! Jos heiluttaa koko ajan tukkaa, kertoo nakujuttuja itsestään ja heiluttelee kaula-aukkoa, niin saa kyllä taatusti huomiota. Mutta eikö vähän vähempikin riittäisi. Ei, koska silloin joku muu voi päästäkin enemmän esiin.

Samoin oma ystäväni on muuten kyllä kiinnostunut minun elämästäni ja vilpittömästi haluaa tukea minua, mutta kun tulee kyse miehistä, niin hänen pitäisi aina olla se hehkein ja kaunein. Siis tietynlainen prinsessa-syndrooma. Hassua tässä on vielä se, että kaikki mainitsemani naiset ovat ihan viehättäviä ja hehkeitä. Myös työpaikan sirkuttajat. Ei heidän olisi pakko olla tuppaamassa itseään valokeilaan koko ajaksi, kun heidän huomataan kyllä ilmankin. Mutta jotenkin he eivät luota siihen. Kai.

Liian turvallista liian varhain?

Mulla on ollut töiden suhteen hirveän hyvä mäihä kaikesta tasapainottomuudesta ja ahdistuneisuudesta huolimatta. Aikoinaan eli reilut 5 vuotta sitten olin samalla viikolla duunipaikan psykologisissa testeissä ja psykiatrilla kerjäämässä lausuntoa terapiaa varten. Sain molemmat. Sekä masennusdiagnoosin, että työpaikan. Kummassakaan haastattelussa en varsinaisesti valehdellut, esittelin vain täysin eri puolet itsestäni. Itse koin kyllä jollain tavalla huijaavani, mutta se oli vain jonkinlaista syyllisyyttä. En ollut koskaan ajatellut meneväni terapiaan, koska se oli vakavasti sairaita ihmisiä varten. En ollut myöskään ajatellut löytäväni vielä duunia, koska gradu ja opinnot olivat vielä kesken. Silloin oli myös suhde eksän kanssa. Mietin, että jos saan pitää vielä hänetkin, niin elämässä kaikki on jo liian hyvin. Käsittämättömän hyvin. No se suhde sitten kariutui - ja palasi kummittelemaan taas myöhemmin.

Työn suhteen en ole siis ottanut isoja riskejä, vaan seuraava homma on jotenkin aina vaan järjestynyt tai tullut joku organisaatiomuutos tms. Sain vakiduunin jo tosi aikaisin, samoin normaalit kesälomat. Terapiankaan suhteen en ole ottanut mitään riskejä; en miettinyt koskaan terapeutin vaihtoa enkä juurikaan kyseenalaistanut analyysia. Kävin kiltisti vuodesta toiseen, enkä riidellyt pahasti Terpan kanssa. Joskus jotain napisin hinnoista. Olen siis vain mennyt kiltisti kuin lammas eteenpäin. Toki olen juhlinut, ja tavannut miehiä, ja matkustanut, ja touhunnut kaikenlaista - välillä hölmöäkin. Mutta pohjimmiltani olen ollut kiltti ja järkevä tyttö, joka hoitaa elämänsä fiksusti. Jos lomilla tai viikonloppuina touhuaisikin jotain, niin maanantaina se ei ole enää juurikaan näkynyt. En ole siis koskaan ollut tyhjän päällä. Opiskelemaankin pääsin suoraan lukiosta, koska kunnolliset tytöt tekevät niin. Siskokin pääsi, kasvattisisaruksista puhumattakaan. Osaisinko arvostaa tätä turvallisuutta enemmän, jos olisin mennyt kiemuraisemman polun?

Useat high school sweetheart -pariskunnat eroavat, koska eivät kestä sitä, että jotain jäi näkemättä. Mulla on nyt vähän sama fiilis duunin suhteen. Toisaalta jos elämässä muuten tapahtuisi enemmän, en ehkä laittaisi niin paljon odotuksia työlle. Töissä on kuitenkin ihan kivaa ja uusia asioita kehitetään. Ollaan ainakin välillä innovatiivisia. Toki voin lomalla lähteä vaikka Kuubaan reppureissaamaan. Mutta jotenkin on sellainen olo, ettei sekään nyt vaan auta kuin hetkellisesti. Trinityn ehdottama uusi harrastus voisi kyllä auttaa. Tai paluu vanhaan, jos vaan kroppa kestää.

Elämänodottelija

"Sitten kun lopetan terapian, voin lähteä vaikka ulkomaille töihin."
"Sitten kun löytyy joku mies, voin vaihtaa kämppää.." "Sitten kun taas näen exää, niin voin miettiä, mitä ajattelen ja tehdä ehkä jotain päätöksiä." "Sitten kun on lomaa, niin elämä on taas hauskempaa." "Sitten kun ei ole niin kiireistä töissä, palaan taas lempiharrastukseni pariin.." "Sitten kun laihdun pari laiskuuskiloani, olen taas kauniimpi."

Mietin, pohdin, suunnittelen, odotan. Ja joskus jotain sitten tapahtuu, kuten terapian loppuminen. Tai exän yllättävä yhteydenotto viime kesänä. Tai joku perhejuttu, joka vain tapahtuu.. Musta on tullut ihan hemmentinmoinen odottelija ja jahkailija. Koko talven olen tavallaan vain odottanut, että elämä alkaa. "Kun terapia loppuu, kun lakkaan kaipaamasta exää, kun työ muuttuu haastavammaksi, kun sitä ja tätä." Miksi en vaan itse muuta enemmän asioita? Miksi en vaan ota enemmän riskejä, jos kerran kyllästyttää? Ärsyttävää, koska viimeisenä olen pitänyt itseäni jonain passiivisena odottelijana, joka katsoo elämän valumista ohi istumalla töissä ja hakkaamalla konetta. Mitä tapahtui minulle?

Silloin kun olin vielä nuorempi ja neuroottisempi, minulle ainakin tapahtui asioita. Olin niin vähemmän kriittinen ja vähemmän sitä ja tätä ja tuota. Ja uskalsin ottaa enemmän riskejä. Nyt on vain duuni, ja duunijutut ja duunin velvollisuudet, ja duunin tuomat edut. Jotka lisäävät mukavuutta ja turvallisuutta ja kahlitsevat minut puutuneeksi tylsimykseksi.

Väsyttää, nälkä, tylsää

Taas töissä ahkerana, kesälomafillis katosi ilmojen mukana. No, toisaalta lomaan on vielä 2 kk aikaa, joten kai pakko vaan jaksaa puskea täällä vielä tovi.

Olen ajatellut exää, mikä on huono juttu. Huomasin Facebookista, että olemme ilmoittautuneet samaan tapahtumaan. Se on toki vasta kesäkuussa, mutta silti taas ajatukset laukkasivat ties sun minne. Tosi pateettista. Ja kohtaaminen on siis vasta kesäkuussa. Hei haloo nainen, pitäisi ehkä vähän ryhdistäytyä!!

Pitää siis jatkaa projektia uusia tuttavuuksia, uutta elämää. Pääasia, ettei jumiudu vain tähän työarkeen ja ankeuteen ja päädy haaveilemaan mahdottomuuksia.

Kahvihetki ja terapiapuhetta

Huvittava huomio tuon eilisen postauksen jälkeen. Vaikka olenkin edelleeen täysin sen takana, pakko kirjoittaa eilisestä pikkuepisodista, joka oli aika hupaisa. Näin nimittäin eilen ystävääni, joka on myös käynyt analyysin ja menimme syömään sekä hengaamaan ulos aurinkoon. Ei siis mitään kummallista, näemme aika usein ja olemme muutenkin hyviä ystäviä, mutta sitten seuraan liittyi myös kolmas tyttö, kaverini kaveri, jonka tunnen kyllä myös, mutta huonommin. Jossain vaiheessa sivulauseesta kävi ilmi, että hänkin käy terapiassa - minkä olin kyllä kai tiennytkin. Johon me sitten kommentoimme jotain omia terapiamielipiteitämme/kokemuksiamme. Ilman, että olisi tarvinnut selitellä yhtään mitään kenellekään. Kaikki tajusivat heti kaiken.

Lisäksi tuli puheeksi sairaalat, koska kolmas tyttö oli menossa kesätöihin sairaalaan. Omaa kokemusta ei ole, mutta sisareni on myös ollut kesätöissä psykiatrisella puolella ja äitini on toki kiertänyt useampia sairaaloita. No kävi ilmi, että äitini ja kolmas tyttö ovat olleet joskus Lapinlahdessa - tosin eri aikoina. Ja siis molemmat potilaina. Keskutelun pointti oli lähinnä sairaaloiden erilaisuus ja inhimillisyys. Ei kenenkään omat kokemukset. Mutta silti niistä oli niin älyttömän helppoa puhua sivulauseessa siinä missä muistakin asioista. Kukaan ei ala taivastella tai ihmetellä, tai mene kauhusta mykäksi. Toki helpompaa kaikesta tekee myös se, että nyt kaikki voivat aika hyvin. Menneisyydestä puhuminen on aina helpompaa kun se ei ole enää osa kipeää nykyisyyttä.

Ainutlaatuinen, friikki minä

Viekö analyysi meitä lähemmäs vai kauemmas muista? Aiemmissa keskusteluissa on useampaan kertaan noussut esiin, että vain toinen analyysin kokenut voi ehkä täysin ymmärtää, mitä on kokenut. Niin iso, valtaisa kokemus analyysi on aina sen käyneelle. Sen toki huomaa jo heti prosessin alussa. Toisille on vaikeaa, usein aika mahdotonta kuvata, miten voimakkaita tunteita prosessi nostaa esiin tai mitä transferenssi-tilanteissa oikeasti tapahtuu. Millaisia oivalluksia voikaan saada itsestään. Analyysi on todellakin kokemus, jota analysoimattoman on todella vaikea ymmärtää.

Toisaalta haluan vastustaa ajatusta, että tulevaisuudessa voisin olla suhteessa vain analysoidun tai muuten terapian käyneen kanssa. Haluan vastustaa ajatusta, että eristäisin itseäni vielä enemmän muista, loisin vielä korkeampaa muuria itseni ja muun, tavallisen maailman ympärille. On totta, että parisuhde ihmisen kanssa, joka "ei ole paljon juuri mitään koskaan miettinyt, mennyt vaan tai ajautunut" on varmasti aika mahdoton. Mutta haluan uskoa siihen, että on olemassa joku välitila. On ihmisiä, joilla on empatiakykyä, ymmärrystä, kyky kokea asioita syvästi, vaikkei olisikaan analyysiä käynyt.

Sillä ei analyysi minua ole tehnyt yksinäiseksi, yksinäinen olen ollut aina. Tai yksinäinen on ihan väärä sana, olen ollut erilainen, erillään, hyvin eri asioita kokenut, kuin suuri osa ystävistäni ja läheisistäni. Olen se lapsi, joka on kokenut kaiken. Niin avioeron kuin uusperheen, vanhemman kuoleman, syövän sairastamisen ja skitsofrenian, hetkellisesti jopa väkivaltaa, vanhemman alkoholismin, monet koulun vaihdot ja muutot, kasvattikodin ja ties mitä. Mä olen se lapsi, joka on vaihtanut elämässä kaikkea muuta paitsi sukupuolta. Ei analyysi mua erilliseksi tehnyt vaan 80-luku, jolloin mun kaltainen tausta oli aika harvinainen. Vaikka mä kuinka haluaisin friikin lapsuuden jälkeen olla vain "ihan tavallinen tyttö perusperheestä, onnellinen, hyvä työssään kevyt ja iloinen, rakastunut." Ei musta ikinä tule sitä. Emmä tule ikinä löytämään muutenkaan ketään, joka ihan tajuaisi, mitä olen kokenut ja käynyt läpi.

Analyysi on siis myös tuonut minua lähemmäs muita ihmisiä ja hyvä niin. Olen tullut rauhallisemmaksi, tasapainoisemmaksi, onnellisemmaksi, suvaitsevaisemmaksi. Minun on myös helpompi elää yhdessä muiden kanssa ilman, että tarvitsee syvällä sisimmässään kokea olevansa, erilainen, kummallinen, särkynyt, maassa ja palasina. Kirkuva ääni sisällä on vähän hiljentynyt. Nuorempana ahdistus tuntui lähinnä siltä, että mun sisällä Skunk Anansien Skin huusi koko ajan suoraa huutoa "Why don't you weep when I hurt you!"

Hieno biisi, aika ysäriä kylläkin. :)

Vielä diagnooseista

Tuli vaan mieleen, että ehkä yksi syy, miksi olen välillä kaivannut jotain "leimaa otsaan" ovat muut ihmiset. Läheiset, ystävät, oma perhe. Koska olen kuitenkin pystynyt olemaan koko terapian ajan koulussa tai töissä, aika monet läheisistäni ovat vilpittömästi kuvitelleet, että käyn terapiassa lähinnä "huvikseni". Koska minulla on ollut vähän "vaikea lapsuus" ja olen kausittain ollut "hieman allapäin". Tai olen välillä ollut hieman tasapainoton. (kaikkihan ovat..)

Kasvattivanhempanihan yrittivät lähinnä saada minua lopettamaan terapian, koska "terapia näytti sekoittavan pääni". Lisäksi heidän mielestään oli hyvä, että Kela ei tue kenekään terapiaa edes kolmea vuotta (nyt taas tukee, mutta jossain vaiheessa linjattiin, että 2 vuotta on maksimi), koska "ei sitä voi vain yhdelle maksaa, on paljon sairaampiakin ihmisiä kuin SINÄ!" Lisäksi he ovat suureen ääneen aina ihmetelleet, miksi sisareni ei sitten ole käynyt ja hän vanhempana lapsena on varmasti kokenut yhtä rankkoja, jos ei pahempiakin asioita kuin minä. Vähän siis sellaista perussuomalaista "Tuo nyt yrittää tuossa tehdä jotain numeroa itsestään. Ompas ärsyttävää." Mikään kokemani ei saisi olla mitään kovin ihmeellistä, koska ovathan ihmiset selvinneet sodastakin ja ties mistä. No toki kasvattiäitini on sitten myöhemmin myöntänyt, että terapia oli varmasti hyväksi minulle ja varmaan olisi monelle muullekin ollut (esim. hänelle itseelleen), muttei sellaista ole silloin hänen nuoruudessaan ymmärretty yms.

Eli kaipa olisin kaivannut välillä jotain lappua, jonka olisin voinut läväyttää pöytään. Katso tuossa olen minä. Minä tarvitsen apua selvitäkseni tästä elämästä. Minä tarvitsen tätä ja tämä on tärkeää. Ja se, että aina pitäisi vain jaksaa yksin on ihan luonnotonta.

***
Tuli vielä mieleen, että vaikka olenkin aina siis ollut kasvattivanhempieni mielestä "täysin terve, enkä mitenkään minkään avun tarpeessa", ovat he toki jaksaneet kommentoida ja arvostella käytöstäni kuten masennuskausia ("Nyt on kai muodikasta olla masentunut"), suuttumiskohtauksiani (lapsellisuutta) ja tarvetta aina olla vahva ja pärjätä yksin ("No mikset puhu meille? Kyllä meille voi aina puhua.") varsin kärkkäästi. Mutta mikään heidän mielestään "epänormaali käytös" ei tietenkään ole mikään oire mistään vaan pelkästään huonoa käytöstä, huomionhakuisuutta ja lapsellisuutta. Toki mä nyt ymmärrän, että se oli lähinnä pelkoa. On varmaan tosi pelottavaa, että läheinen, oma lapsi voi huonosti ja silloin on vain helpompaa kääntää se niin, että toinen käyttäytyy huonosti. Mutta tietenkin mulle olisi ollut paljon helpompaa, jos olisimme voineet yhdessä myöntää, että kyse on jostain vähän isommastakin. Ja mun tulevan elämän kannalta on hyvä, että haen apua jo melko varhaisessa vaiheessa. Että mun elämänlaadun kannalta terapia oli välttämätön prosessi, ei mikään kiva pikku harrastus.

Onko tärkeää löytää oikea diagnoosi?

Musta tuntuu, että mun Terppa ei ikinä itse halunnut laittaa mua minkään otsikon alle, koska se ei ollut hänestä niin olennaista. Tärkeintä oli hakea omia oivalluksia ja sitä kautta löytää syitä omalle käytökselle. Tässä on kai taas analyysin haastavuus, vahvuus ja vaikeus. Sinänsä on tosi hyvä, ettei väkisin niputeta mihinkään ryhmään. Kuten jostain olen lukenut terapioiden osalta "Vaikka diagnoosi olisikin väärä, voi apu silti olla oikea." Eli munkaan kannalta ei kai ole niin väliä olenko masentunut vai epävakaa, jos olen päässyt terapiaan, josta pitäisi olla apua molempiin. Ja saanut vielä Kelalta tukea siihen.

No vaikeus on taas siinä, että välillä päästäkseen ajattelussa eteenpäin tarvitsee kimmokkeita, jalanjälkiä, ideoita, muiden ajatuksia. Miten sellaista voi aina itse keksiä, josta ei ole ikinä kuullutkaan? Mulle on ollut apua siitä, että olen tutustunut viimeisen vuoden aikana persoonallisuushäiriöihin, niiden syihin, ja erityisesti epävakaaseen, koska tunnistan itseni tietyistä piirteistä. On jotenkin lohdullista lukea, mistä tietyt vaikeat käyttäytymismallit voivat johtua. Että en ole ainoa, joka käyttäytyy niin. Analyysissä jää välillä niin jumalattoman yksin, kun ei saisi laittaa itseään mihinkään malliin. Välillä on vain niin lohdullista kuulua johonkin joukkoon. Edes teoreettiseen sellaiseen.

Paljon on myös sellaista, mistä en tunnista itseäni. Kuten olen kirjoittanut koko ajan, en todellakaan allekirjoita kaikkia epävaakan oireita. En ole koskaan ollut itsetuhoinen enkä myöskään addiktoitunut mihinkään. Siksi kai terppakaan ei halua laittaa mua siihen kastiin, koska en ole narkomaani, alkoholisti enkä yrittänyt itsemurhaa. Terppa ei myöskään ikinä ollut paikalla, kun huusin kasvattiäidillini pahimmat asiat.

Olen kai vaan luonteeltani liian laiska ja mukavuudenhaluinen ollakseni addikti, tai edes mikään yhden asian ihminen. En myöskään ole perfektionisti. Hyvin harvat asiat ovat loppujen lopuksi niin tärkeitä, että jaksaisin lakkaamatta ponnistella niiden eteen. Rakastan liikuntaa, mutta jos liikun yli 4 kertaa viikossa, minua alkaa jo hieman kyllästyttää. Makaan mielummin 2 iltaa viikossa sohvalla hyvän kirjan kanssa tai näen ystäviäni.

Terapiassa epävakaudesta oli jotenkin aika vaikea puhua, koska musta tuntui, ettei mun terapeutti ikinä myöntänyt sitä. Puhuin siis aihealueista kuten tyhjyyden tunteesta, suuttumisesta tai hylätyksi tulemisen pelosta. Mutta hyvin vähän siitä, että kaikille näille alueille oli olemassa yhteinen nimittäjä. Ymmärrän, että diagnoosit ovat aina aika kovia. Pitää olla aika sairas, että saa leiman otsaansa. Mikä on hyväkin asia. Ei kannata tunkea parantumassa olevaa ihmistä liikaa minkään häiriön alle. Mutta välillä on vain helpompi elää asian kanssa, kun sillä on joku nimi.

Mitä diagnooseja teillä muilla muuten on? Masennuksen lisäksi mä olen vain aina ollut case "traaginen lapsuus".