Että hän muistaisi saman

"Hän oli yksin. Hän seisoi meidän vieressaämme ja puhalsi lämmintä ilmaa sormiinsa. Hänen kyntensä olivat ruskeat ja oikean käden etusormessa oli tupakan jättämä jälki. Hänellä oli sumuiset silmät ja froteinen kylpytakki. Vaikka lähetystön ympärillä oli tungosta, hänen ympärillään oli tyhjä rinki."

Luin tänään Elina Hirvosen esikoisteoksen ja yritän nyt sanoa siitä jotain. Vaikka tarina on moneen kertaan kerrottu, onneton perhetarina, kirja on valtavan tosi. Sen hahmot ovat niin uskottavia, että on vaikea lukea kirjaa pelkästään kirjana ja väkisinkin tulee mieleen, että kirjailijan täytyy tuntea joku, joku sellainen kuin kirjan Joona. Tai sellainen kun äiti. En tiedä, voiko kukaan, joka ei ole kokenut samaa, kirjoittaa niin todesti siitä kivusta ja syyllisyydestä ja toisaalta surusta ja kaipauksesta. Ja osata nostaa esiin ne pahimmat asiat, mitä on olla mielenterveyspotilaan omainen. Kaiken sen loputtoman jatkuvuuden, epätoivon, toisen pahan olon seuraamisen vuodesta toiseen, turtumuksen ja halun paeta, häpeän ja oman valtavan syyllisyyden siitä, kammottavan tunteen kun joutuu hyväksymään pakkohoidon ja hälyyttämään poliisit paikalle hakemaan sairaalasta karannutta. Ja silti kirja ei mene kiusallisen henkilökohtaiseksi, se on silti ehyt teos ja uskottava sellaisenaan.

"Ei, en todellakaan välitä Joonasta. Tunnen jotain aivan muuta. Siinä ei ole mitään lämmintä ja kivaa. Tunnen häntä kohtaan enemmän kuin ketään muuta ihmistä kohtaan koko maailmassa. Toivon, että hän lakkaisi olemasta, eikä minun koskaan tarvitsisi muistaa hänestä mitään."

Lisämaustetta soppaan

En ole nyt nähnyt työkaverimiestä, koska olemme eri osastoilla ja siten myös istumme eri kerroksissa. Mutta olin tänään TODELLA viehättävän miehen kanssa samassa palaverissa, ja olin jotenkin ihan järkyttynyt palaverin jälkeen. Mies on siis töissä yhteistyökumppaniyrityksessä ja olen tavannut hänet kyllä kerran aiemminkin. Mutta silloin olimme eri linjoilla työasioissa ja olin ehkä vähän nihkeä. Mutta oli hän minusta silloinkin tosi hyvännäköinen. Tänään kävimme lounaalla (ei siis kahdestaan) ja sen jälkeen oli palaveri. Istuimme vierekkäin ja hymyilimme ja katselimme paljon silmiin ja.. Jotenkin kovin hämmentävää. Ei sormusta, mutta virallista statusta en tiedä. Jotain 30 ja vähän päälle, muttei siis kovin vanha. Ja pitkä, ja rento, ja miehekäs ja muutenkin aika viehko. Kristus.

Mulle ei siis ihan joka päivä tule tälläisiä viboja kenestäkään. Voin laittaa työasioissa mailia. Mutta olin vain hänen fyysisestä olemuksestaan niin viehättynyt, etten osaa sanoa juuri mitään millainen tyyppi muuten on. Puhuttiin aika pitkälle vain työasioita. Hassua, miten elämä on niin kausittaista. Pitkään aikaan ei tapahdu mitään ja sitten yhtäkkiä tapahtuu taas kaikkea. Ja lähinnä olen iloinen siitä, että itse innostun jostain, vaikka se olisikin pinnallista ja ensisijassa fyysistä. Mä olen usein niin kauhean neutraali ja mietin vain jotain vanhoja juttuja. Ja töissä varsinkin.. No katsellaan. Voihan olla, että tämä ei ikinä johda mihinkään, mutta olipahan ainakin kiva palaveri. Ja vieläkin olen vähän levoton. Hassua.

Mieskriisiä ja työpohdintaa - perussettiä siis

Päädyin vähän outoon riitaan työkaverimiehen kanssa viime viikolla aiheesta seksi. Hän halusi keskustella ja keskutelimme ja sitten tuli ahdistus. Sitä ennen oli tosi kiva ilta ja oli todella hauskaa. No, jotenkin mulle tuli sellainen olo, että olisin jo kovin tilivelvollinen asioistani ja mua alkoi suunnattomasti ärsyttää. Työkaverimies on niin ihanan kiltti, ja mukava ja kunnollinen ja kaikkea. Mutta mä olen vaan jotenkin tosi huono olemaan sellaisissa tilanteissa, joissa mua moralisoidaan tai mulle asetetaan kauheasti odotuksia. Tai mun odotetaan käyttäytyvän jotenkin kauhean perusnaismaisesti ja herkästi kun en ole vielä siinä tunnemoodissa. Kun emme siis seurustele, emmekä edes kovin säännöllisesti tapaile.

En nyt viitsi avautua yksityiskohdista, mutta periaatteessa keskusteluun oli kyllä syytä, mutta ehkä ongelmana oli pikemminkin tapa, miten asia esitettiin. No, nyt en oikein tiedä, mitä pitäisi ajatella. Tottakai jokainen nainen haluaa kunnollisen, kivan miehen, mutta jotenkin mulla on sellainen olo, että olen meistä kahdesta kyynisempi ja vähemmän riippuvainen ja jotenkin vähemmän romanttinen. Se, joka haluaa puhua vähemmän, koska ei tiedä, mitä sanoa. Eli musta on tullut suhteen "mies", jos nyt halutaan esittää jotain stereotypioita. Musta olisi vain paljon hauskempaa ottaa alku vähän kevyemmin ja katsoa, mitä tapahtuu.

Töitä edistän. Taantuma vaan saattaa haitata vähän duunin vaihtoa, koska pitää tarkemmin miettiä, mihin uskaltaa lähteä. Ja lähtee mihin vaan, niin joka paikassa voi olla aika tiukkaa. Eli Katariina: kannattaa ilman muuta hankkia nyt se lapsi, koska ensi vuodesta tulee luultavasti taloudellisesti aika tiukka. Jos kaikkia budjetteja vain leikataan, eikä saa kehittää mitään uutta ja kivaa, niin silloinhan kannattaa nimenomaan olla raskaana ja tulla takaisin sitten, kun taloustilanne taas helpottaa. :D No, mun kannalta aika epärealistinen näkymä, mutta tulipahan mieleen.

****
Tuli muuten mieleen, että kesällä kirjoitin ihan samasta aiheesta otsikolla "Halutaan rohkea ja reipas mies" Ihan samasta tunteesta nytkin on kysymys. Työkaverimiehen kanssa sitä tunnetta ei tule, ja jotenkaan mä en uskalla olla mitenkään kovin heikko, enkä pieni, enkä naisellinen, vaan mulla on se sama suorittava ja pärjäävä rooli päällä edelleen. Kyllä se välillä vähän hälvenee, mutta tuossa viime viikon tilanteessahan mä menin ihan kylmäksi ja mun teki vain mieli juosta ja paeta kylmästi paikalta. Ja jättää se toinen pähkimään omat ongelmansa.

Se siitä keveydestä

Nyt ollaan taas vähän tultu alas aallon harjalta. Olen niin kyllästynyt töissä, että olen vain ajatellut kuitenkin aktivoitua taas työnhaussa. Soitan huomenna paikkaan, jossa jo kävin ja kyselen heidän tilanteestaan. Nythän se on ollut vähän jäissä. Ja rupean muutenkin katselemaan oikeasti järkevämpia hommia. Nykyinen esimieheni on hyvä esimies vähän eri taustan ja kokemuksen ihmisille, mutta oma roolini on ollut lähinnä neuvoa ja sparrata häntä kaikessa. Ei niinkään niin päin, että minä saisin juuri mitään itselleni. Ja fakta on myös se, että kahden vuoden jälkeen oma oppiminen vain selvästi hidastuu. Osaa hommansa ja sitten suurimman osan aikaa voikin lähinnä lauleskella ilman isompia paineita.

Olen nyt yrittänyt kehittää toimintaa ja keskustellut omasta toimenkuvastani ja pyrkinyt vaikuttamaan asioihin. Puhunut, miettinyt, puhunut. Ja mitään merkittävää muutosta ei ole tapahtunut, koska budjetointi on käynnissä eikä voida päättää uusista henkilöresursseista. Ja koska esimiehelläni on oikeasti muitakin murheita kuin minä. Ja lisäksi nuorempi, hieman yli-innnostunut mieskolleega omii kaikki kiinnostavat hankkeet itselleen eikä jaa auliisti tietoa niin kuin osastollammme on ennen ollut tapana. Kun kyse nyt on kuitenkin liiketoiminnasta ja yrityksestä eikä esim. hänen henkilökohtaisista asioistaan. En vaan jaksaisi enää sotia ja kehittää toimintaa vaan tehdä taas vaihteeksi jotain, mistä oikeasti saisin kicksejä.

Maailma on sun

Jos mulla viime talvena oli vielä teemabiisinä hetken aikaa Herrä Ylpön "Tyttö epäkunnossa", niin nyt päädyin valitsemaan itselleni oikein Ally McBeal -tyyppisen hengennostatus laulun. Satuin kuuntelemaan Tehosekoitinta jostain kumman syystä. Ja korviin osui aika vanha biisi Maailma on sun ja ihastuin siihen uudestaan. Hieman kornia, mutta tavallaan niin kaunista ja valoisaa. Ja jotenkin niin ihanaa olla vaihteeksi tällä puolella aaltoa.

"Anna tuulen puhdistaa
nostaa helmoja
heittää hiukset sekaisin
kevätmyrskyn kastella
mekko liimata kiinni vartaloos
niin olet kaunis
kaunis
ja maailma on sun"

Suvantovaiheetta

On ollut taas varsin kivaa ja rento viikonloppu. Olen nähnyt ystäviä, urheillut vähän, hoitanut hieman kotia ja touhunnut kaikenlaista muutakin. Luen edelleen Anais Niniä, jota en ole jotenkin saanut luettua, vaikka aikaa on kulunut. Kävin lauantaina vaateostoksilla ja ollut muutenkin kepeä. Jopa työn suhteen kunnianhimoni on vähän laskenut ja olen jonkinlaisessa suvantokuopassa. Nautin siitä, että voin keskittyä muihin asioihin. Ja jotenkin oma fyysinen oloni on aika hyvä. Olen laihtunut ne pari ylikiloa, ehtinyt nukkua ja treenata ja käydä kampaajalla ja kosmetologilla. Siis aika stabiilia ja rentoa ja kevyttä. Eksäkin on vähän hiipunut Facebookin käytössä, joten olen saanut senkin asian painettua jotenkin taka-alalle. En enää mieti niin usein koko juttua. Terppaakin mietin todella vähän.

Kaipa ihminen tarvitsee jonkinlaisia suvantovaiheita, että jaksaa taas taistella kaikenlaisia "sotia" tulevaisuudessa. Nyt on jotenkin sellainen fiilis, että annan itselleni aikaa ainakin jouluun asti mietiskellä, mitä oikeasti haluan. Siis tehdä työkseni, ja katselen alkavatko asuntojen hinnat laskea vaiko eikö. Ja mitä koroille tapahtuu. Nythän on taas ennustettu laskua, mutta mene ja tiedä. Ja varmaan katselen työkaverinkin kanssa rauhassa, miten etenee. Ja samalla kyllä edelleen flirttailen muille. Enkä jaksa tuntea siitä kovin suurta ahdistusta.

Aina kun mulla on ollut jokin suvantovaihe, jolloin olen tuntenut itseni hetkellisesti valtavan onnelliseksi, on tullut aika pian joku iso muutos. Ei siis välttämättä huono muutos, mutta muutos kuitenkin. Milloin työtarjous, milloin ero parisuhteessa, tai joku uusi mies, milloin mitäkin. Mutta tulee sitten mitä tulee. Nyt vain keskityn olemaan iloinen ja huoleton. Kaipa terapian lopettaminen on tehnyt sen, että voi olla enemmän lomalla syvällisestä ajattelusta. Terapian aikana oli kuitenkin pakko tehdä enemmän töitä itsensä kanssa. Nyt voi vaan lötköillä. :)

Lisäpohdintaa

No,nyt ainakin huomaan, että pieni viehtymys vähentää työnvaihtostressiä ja saa miettimään omia arvoja. Jotenkin olen kai vähän huomaamattani asettunut taas sellaisen rakkauden ja suhteen kaipuun yläpuolelle. Kun ei ole mitään suhdetta ja ei jaksa koko ajan marista ja valittaa siitä, niin olen mennyt vähän liikaa toiseen suuntaan. Haluan liikaa todistella, ettei kaikkien naisten elämän tärkein saavutus ole löytää miestä ja hankkia kahta lasta. Että elää voi muutenkin. Ja niin voikin ja pitää voida. Mutta samalla alan lipsua takaisin sellaiseen "en minä ketään tarvitse" -malliin. Kun se on mulle niin helppoa. Kun ei luota ihan hirveästi muihin ihmisiin ja rakkauden kestävyyteen, niin on helppo olla vähän kyyninen ja NIIN riippumaton.

Tai kun mulle perusydinperhe ei ole mitenkään itsestäänselvä asia, niin mun on aika helppo mennä sellaiseen moodiin, että keskittyy vain muihin asioihin. Samalla huomasin, että keskusteluni työkaverimiehen kanssa kuvaavat mun omia arvojani aika hyvin. Jotenkin olen niin tottunut ajattelemaan, että suhteet eivät kestä kuitenkaan ja siksi on ehkä turha odottaakaan sellaista. Ja sitten kun toinen on niin kiltti ja uskollinen ja arvoiltaan niin kunnollinen, niin tajuan, että ehkä mun ajattelumallit ovat vähän vääristyneitä. Ehkä mun pitäisi enemmän uskoa siihen, että suhteet kestävät ja arvostaa pitkiä ihmissuhteita enemmän kuin hetken huumaa ja innostusta. Toisaalta mua pelottaa mennä sellaiseen suhteeseen, jossa oikeasti hyppäisin. Pelottaa edelleen. Ja pelottaa myös se, että toinen hyppää ja minä en. Ja sitten vain loukkaan toista.