Suhteelle jatkoa

Jotenkin hieman mietityttää kirjoittaa tästä aiheesta täällä. Mutta kirjoitan nyt kuitenkin. Oli juhlat perjantaina ja päädyin taas viettämään paljon aikaa työkaverini kanssa. Siis saman, jonka kanssa oli pieni juttu jo aiemmin. Ja päädyttiin siis baariin ja oltiin neljään, mentiin jatkoille ja juteltiin kuuteen aamulla. Ja oli sitten muutakin. Ja oli jotenkin aika kivaa. Kivempaa kuin viimeksi. Ja jotenkin mä alan nyt huomata, että jotkut asiat, joita mietin, eivät ehkä häiritsekään. Tai kun oli vähän epävarma olo, niin ajattelin kuitenkin antaa toisen mahdollisuuden. Ja jotenkin oli hauskempaa.

Meillä on tosi paljon yhteisiä kiinnostuksen aiheita ja silleen tosi hauskaa. Olen kyllä enemmän miettinyt sitä, että onko meillä riittävästi kemiaa, mutta ainakin nyt tuntui, että sitä oli paljon enemmän kuin ajattelin. Ainahan sitä ei voi tietää heti niin selkeästi. Tai tiedän kyllä, että työkaverini on aika viehättynyt minusta, ja minusta hän on aina ollut tosi kiva ja kaverina ihan loistava. Muttei ehkä niin miehekäs tms. No, nyt sitten olen vähän eri mieltä, mutten oikein tiedä. En tiedä, tykkäänkö tarpeeksi. Tykkään vähän. Toisaalta kaikki on niin alussa.

Jotenkin nihkeää kirjoittaa koko aiheesta, koska kyseessä on niin sympaattinen ja kiva ihminen, että asian ruotiminen julkisesti tuntuu vähän kurjalta.

Dilemma

Olen nyt taas aktivoitunut työnhaussa. Hieman firman ulkopuolella ja hieman myös sisäpuolella. Ja kuulin, että meillä aukeaa ihan kiinnostava paikka, vaikka onkin jotain IHAN muuta, mitä olin miettinyt. Mutta toisaalta se olisi hyvää kokemusta, hyvää vaihtelua, ihan jotain uutta ja urankin kannalta hyödyllinen steppi. Sopivan haastava ja aihealueena kiinnostava. Mitä siis emmin? Varmaan työnkuvaa joka on todella erilainen nykyiseen verrattuna. Paljon enemmän asiakastyöskentelyä ja vaikka olenkin aika sosiaalinen niin en ole mikään "myyntityyppi" varsinaisesti. Enkä ole ikinä halunnut ollakaan. Eli en tiedä jaksanko tavata uusia ihmisiä niin paljon kuin työnkuva edellyttäisi. Ja olen tosi huono/laiska puhumaan lapsista ja mökeistä ja muutenkin jauhamaan sellaista hyväntuulista paskaa päivästä toiseen. Mitä on siis pakko jaksaa tehdä, jos työ on tosi asiakasrajapinnassa oloa.

No en ole vielä kyseistä työtä hakenut, saatikka saanut. Keskustellut siitä vain yksikön vetäjän kanssa, joka siis sattuu olemaan vanha pomoni. Ulkoiseen työjuttuun ei kuulu vielä mitään uutta, mutta joudun varmaan soittelemaan sinne piakkoin. Josko asia vaikka etenisi johonkin suuntaan. Mutta siis sentään jotain alkaa tapahtua tai ainakin itse alan viedä asioita eteenpäin. Töissä on vaan niin tylsää, että on pakko tehdä asioille jotain. Mutta heti jollain tavalla innostuin kun kuulin siitä. Ja asiakkaat ovat onneksi kiinnostavia, eli ei mistään pahimmasta päästä. Ja ehkä sitä vuoden tai kaksi jaksaisi tehdä. Pitää varmaan sulatella. Lisäksi laitoin kolmanteen firmaan kyselyä työtehtävistä. Eräs vanha työkaverini on siellä töissä ja tosi hyvä tyyppi. Katsotaan, vastaako mitään.

Tyhjäpäinen blondi

Jostain syystä mulla on nykyisin vähemmän ajatuksia kuin ennen. Tai mun ajatteluni on keskittynyt enemmän konkreettisiin asioihin kuten pieniin sisustusuudistuksiin, urheiluun, ruoanlaittoon yms. Puuhastelen kyllä kotona kaikkea, mutten paljoa mieti mitään ihmeempää.

Ehkä kyse on vaiheista, joista puhuimme Trinitynkin kanssa joskus aiemmin. Ehkä terapian lopettamisen jälkeen tulee kausi, jolloin keskittyy enemmän muihin asioihin. Tai ehkä mä olen kyllästynyt asioiden odotteluun ja jahkailuun omassa päässäni ja siksi olen liusunut enemmän sellaiseen älyllisesti hiljaisempaan vaiheeseen. Ehkä kaiken jahkailun ja analysoinnin jälkeen kaipaa vain taukoa. Ja tulihan niitä taukoja terapiankin aikana, nyt kun tarkemmin miettii. Välillä meni eteenpäin, välillä sitten taas jauhoi vain jostain työharmituksista tai vanhoista asioista, kun ei ollut mitään uusia oivalluksia. Ehkä sitä analyysin aikana rupeaa pitämään itseään syvällisempänä kuin onkaan, kun on vain niin paljon kertyneitä ajatuksia. Vähän niin kuin "Kuutamolla" elokuvassa (mistähän syystä mä tänkin muistan?), jossa päähenkilön kaveri tuumaa jotenkin näin parisuhteen väljähtymisestä "Alussa te jaatte kaikki hienot ajatukset, mitä te olette koko elämänne ajan kelanneet ja olette kummatkin, että WOW. Ja sitten jossain vaiheessa ei olekaan enää mitään niin uutta ja hienoa sanottavaa, ja sitten siitä tuleekin vain arkista ja tavallista." Ei siis ole sanatarkkalainaus, mutta siis idea pitäisi välittyä. Mä olen nyt varmaan loppuunkelannut suuren osan älykkäistä asioista, joita olen ikinä ajatellut ja nyt olen siirtynyt "touhukkaaseen emäntä -rooliin." PELOTTAVAA. Mutta olen kauhean innostunut uusista, pikku kotihankinnoistani - joiden tarkoituksena on toki vähentää ja helpottaa elämää - sen sijaan, että olisin hankkinut esim. mehulingon. Eli ehkä on jotain toivoa vielä marttakohtalolta.. :)

Muutama ajatus miesasioista

Jotenkin tuntuu, että olen vähän relannut tämän seurustelu/seurustelemattomuus asian kanssa. Tai sitten kukaan ei ole tivannut minulta mitään tyhmää viime aikoina. Olen saanut olla rauhassa ja en ole aiheesta niin paljon keskustellut. Lisäksi olen jotenkin itse alkanut päästä vähän ohi odotteluen ja panikoinnin. Mikä mulla oli siis vähän päällä terapian lopettamisen jälkeen. Että pitää ratkaista kaikki nyt heti ja muuttaa elämäänsä mahdollisimman äkkiä. Nyt olen ehkä vähän tasaantunut. Johtuu varmaan myös siitä, että pieniä asioita on tapahtunut. Kun on ollut vähän pientä aktivoitumista suhderintamalla (vaikka tuskin työkaverin kanssa seuraa ihmeellisempää jatkoa), niin se heti vähän muuttaa asennoitumista.

Lähinnä olen miettinyt, mitä oikein haen, kun periaatteessa mukava ja kiva ihminen ei kelpaa/riitä. Kai se on vain pientä kemian puutetta. Pitäisi olla jännitettä ja pitäisi olla yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Jälkimmäistä olisi, mutta eka kriteeri vähän puuttuu. En tiedä, mitä työkaverini oikein ajattelee. Olen ollut vähän raukkamainen töissä ja pitänyt hienoista etäisyyttä, vaikka toki puhun asiallisesti työasioista ja tervehdin aina ystävällisesti. Mutta samalla tunnen itseni kylmäksi ja julmaksi ja jotenkin pinnalliseksi ja kaikkea muutakin. Sen sijaan, että haikailen eksän perään pienenä, surkeana ja onnettomana - niin kuin kesällä, niin olen tuntenut itseni lähinnä vähän kylmäksi ja pelaavaksi, kun annan jonkun jutun mennä liian pitkälle ilman, että olen tosissani mukana. Tämän takia kai on aina ollut helpompi leikkiä vähän kusipäisten miesten kanssa, kuin kivojen poikien. Ei tarvitse pelätä kuin itsensä puolesta.

Toisaalta ei voi kantaa vastuuta kuin itsestään. Ei se toinen osapuolikaan ehkä odota niin paljon kuin mä kuvittelen. Ja voihan olla, että sillekin tuli sellainen olo, ettei ole riittävästi kemiaa. Mistä minä tiedän? Tunnen vain aina itseni niin kovin vastuulliseksi kaikesta.

Happy-Go-Lucky -sunnuntai

Olen ajatellut siivota vähän. Ja käydä juoksemassa. Ja ehkä myös kyläillä ystäväpariskunnan luona. Menin eilen suht ajoissa nukkumaan ja olo on tosi hyvä. Jotenkin on ollut ihanaa tehdä vähemmän töitä ja vain lötköillä. Kävin eilen katsomassa elokuvan Happy-Go-Lucky , jossa ylipositiivinen 30-vuotias ala-asteen opettaja elää elämäänsä ja löytää lopulta rakkauden. Kuulostaa tosi imelältä, mutta se oli aika hupaisa. Ja samalla kuvaus siitä, kuinka yliposiitiivisuus/onnellisuus voi olla ihan hirveän rasittavaa, vaikka päähenkilö onkin tosi sympaattinen ja kiva kaikille. Toisaalta ihan virkistävää katsottavaa kaikille ahdistuneille ja entisille ahdistuneille. Ei kaiken tarvitse aina olla niin synkkää ja rankkaa ja kovaa.

Kuuntelin myös hieman Maijan uutta levyä, vaikken ole enää vuosiin valtavasti pitänyt Maijasta. Jotenkin Maija Vilkkumaan musiikki liittyy minun relämässäni vahvasti opiskelujen alkuun ja sinne saa mielestäni jäädäkin. Mutta levyllä oli yksi ihanan ahdistunut biisi, joka vetosi valtavasti kaikkiin opiskeluaikaisiin ahdistustunteisiini ja siihen mielialaan, joka silloin vallitsi. Ja joihin Maijakin liittyy. Tuli jotenkin nostalginen olo, vaikka onkin uusi levy. Biisi on siis Superpallo.

Jotenkin musta on valtavan kivaa, että musta ei enää tunnu kovin paljon tuolta. Ainakin nyt on sellainen olo, että pysyy jaloillaan, tulisi lähes mitä vaan.

Aika kivaa ja tasaista

Olen kirjoitellut aika vähän tänä syksynä johtuen tekniikkaongelmista, mutta myös siitä, että loppujen lopuksi nyt on taas ollut aika tasapainoista ja onnellista. Äidin luona visiitti meni ihan hyvin pari viikkoa sitten ja ollaan soiteltu myös sen jälkeen ilman kummempaa draamaa. Jotenkin äidin lääkitys tuntuisi olevan nyt enemmän kohdallaan ja kaikki on vähän harmoonisempaa. Sisko on viimeisillään raskaana ja kaikki on mennyt ihan hyvin. Onnellista odotusta, vaikka toki sisko tässä vaiheessa jo toivoo, että tulisi jo pian ulos sieltä.

Tänään vietin superlaiskan lauantaipäivän, kävin lounaalla toisen ystävän kanssa ja toisen kanssa kahvilla. Ilma oli niin kaunis ja kirkas, muttei kuitenkaan liian kylmä. Oli aika huoleton ja levollinen olo. Ja sellainen tunne kerrankin, ettei ehkä kannattaisi stressata niin paljon kaikesta tulevasta. Elää vain tässä ja nyt ja nauttia siitä. Kaikki on kuitenkin aika hyvin ja siitä vain pitäisi osata nauttia.

Yksi keskeinen muutos aiempaan on se, että mä olen pikkuhiljaa alkanut puhua enemmän ja vähän avoimemmin mun kotiasioista myös vieraammille ihmisille. Enkä koe sitä enää niin isona asiana. Jotenkin mua ei enää haittaa niin paljon, jos joku tietää jotain. En enää koe terapiaakaan mitenkään niin isona asiana. Tai siis vaikken nyt kuljekaan töissä huutelemassa ihmisille, että minä olen muuten käynyt analyysissä, niin ei mua ehkä enää niin haittaisi puhua siitä. Enkä mä enää ajattele, että mua pidettäisiin jotenkin hulluna. Vaikka tokihan joku voi pitää, mutta olen ehkä päässyt enemmän sinuiksi kaiken kanssa, jolloin koen, että kummalliset reaktiot muilta ihmisiltä kertoisivat ehkä enemmän heistä kuin minusta. Tämä voi kuulostaa aika pieneltä asialta, mutta mulle se on todella iso muutos. Olen jotenkin ollut aina sellainen "kulissit kunnossa" ihminen, jolle on ollut aika tärkeää se, miltä asiat näyttävät ulospäin. Lähinnä niin, etten vaikuta oudolta, surkealta tai säälittävältä. Mutta ehkä mä voin nyt niin paljon paremmin, että tuo pelko on vain ihan turha ja siten myös asioista puhuminenkin on paljon helpompaa.

Laiskan bloggaajan paluu

Alkuun kootut selitykset. On ollut aika paljon töitä, työreissu ja lisäksi vähän tökkimistä edelleen Welho-yhteyksissä. Korjaaja siis kyllä kävi, mutta yksi ilta taas katkeili yhteys. Tänään onneksi sentään pelittää, tiedä sitten missä vika.. Ja sitten on ollut niin kovin synkkää. Talous laskee kuin lehmän häntä ja kaikki uutiset ovat aika surullisia.

Mietin juuri tänään, millainen ihminen Suomessa pitäisi olla, kun jopa nuorilla hetero-miehillä on niin paha olla, että tappavat huvikseen ja nauttivat siitä. Ja toisaalta homoseksuaalisuus on edelleen ihan kammottava asia, kun ei ainakaan päätoimittajaksi kykene. Ei vaikka toimituksissa ihmiset ovat yleensä aika avarakatseisia ja tuskin Lapissa yleisestikään pelkkiä heteroita asuu. Jo muutama vuosi sitten Turun Sanomien johtohenkilö totesi, etteivät naiset sovellu päätoimittajiksi, kun ne synnyttävät. Kaikki naiset aina, myös vanhemmat naiset ja kokeneemmat, joita tehtäviin yleensä valitaan??? Alma oli varmaan ajatellut olla tosi liberaali ja edistyksellinen ja valita naisen. Ja sitten kävikin vähän hullusti. Voi parkoja.

Ehkä on siis aika hyvä asia, että on sattuu olemaan hetero nainen, jolla ei ole miestä: ei voi kuolla perheväkivaltaan, perhe ei haittaa uraa, eikä kukaan syyllistä siitä, imettääkö vaiko eikö tai laittaako toisen lapsen tarhaan, vaikka olisi itse kotona. Ja voi vaan tuhlata kaikki rahat kenkiin, terapiaan ja matkusteluun. Nyt siis lähinnä kenkiin ja matkusteluun. :)

Mutta jos nyt mennään vähän omiin asioihin, niin olen ajatunut jonkinlaiseen pieneen sähläsuhteeseen työkaverin kanssa, mikä on hieman ongelmallista, ja ollut työhaastattelussa. Asunnonvaihtohaaveet sen sijaan on haudattu odottamaan valoisampia aikoja. Sähläsuhde ei etene ehkä mitenkään, tai en ole ainakaan ihan varma siitä. Kiva poika, mutta enemmän kaveri, joten haluaisi luoda mitään odotuksia mistään suuremmasta. Ja työhaastattelun pitäisi edetä seuraavaan vaiheeseen jollain aikavälillä. Paikka ei ole varsinaisesti auki vaan olen vain tutun suosittelun kautta liikkeellä ja lähinnä käynyt keskusteluja tasolla "kiinnostaako kyseinen firma minua ja minä heitä." Työnkuvaa ei siis ole, eikä paikkaa, mihin siirtyä. Mutta katsotaan, miten asia etenee. Ainakin pähkäilyn seurauksena on alkanut tapahtua joitain asioita.. :)