Työpohdintaa jälleen

Jotenkin tässä taas kävi niin, että olen menossa keskiviikkona seuraavaan haastatteluun. Eli vaikka olinkin päättänyt, että en vaihda nyt duunia, niin en paljon ehtinyt saada sanaa väliin, kun huomasin olevani menossa tapaamaan muita firman pomoja jo aiemmin tapaamani ex-esimieheni lisäksi. Eli puhelu oli lähinnä ilmoitusluontoinen : mielellämme jatkamme keskustelua kanssasi, pääsetkö keskiviikkona? Hienoa, ja nähdään sitten heipä hei. Sen jälkeen olen taas miettinyt, pitäisikö oikeasti ottaa rohkea askel ja vaihtaa duunia. Koska harvoin uusiin haasteisiin siirtyminen on kuitenkin aiheuttanut mitään huonoa. Toki mua saatetaan pitää vähän vaihtelunhaluisena ja päämäärättömänä, mutta toisaalta nykyisin arvostetaan sitä, että on monipuolista kokemusta ja nähnyt muutakin kuin yhden firman. Lisäksi uudessa, potentiaalisessa duunissa kiehtoo suht dynaaminen ja menevä työyhteisö kun nyt olen enempi perinteisessä, hitaammin reagoivassa ja isossa puljussa. Toki työkaverit ovat tosi kivoja nykyisessä.. Ja ainahan muutos vähän arveluttaa, jos ei ole ihan pissed off.

Blääh. Vaikea tietää, mitä pitäisi tehdä. Soitin kasvatti-isälleni jutellakseni hänen kanssaan dilemmasta, mutta hän oli jossain oman duuninsa iltatilaisuudessa. Jutellaan sitten huomenna. Työasioista ollaan aina pystytty puhumaan hyvin, koska hänellä on pitkä kokemus yrityselämästä. Terapiasta puhuminen olikin sitten pikkasen hankalampaa, mutta hyvä sentään, että edes jotkut aihealueet ovat helppoja.

Mietityttää, että pakenenko jotain työongelmaa sillä, että taas vaihdan. Mullehan lähteminen ja jättäminen on aina ollut helpompaa kuin jääminen ja ongelmien selvittäminen. Heitän hanskat tiskiin ja lähden kun tulee jotain kivempaa. Perustelen itselleni, miksi on hyvä lopettaa/vaihtaa/mennä muualle. Toisaalta olen ollut nykyisessä toimenkuvassani lähes 2 vuotta. Ja itse firmassa jo paljon kauemmin. Valmistumisen jälkeen olen ollut vain vuoden muualla ja lopun aikaa täällä eli kuitenkin lähes 4 vuotta.

Nyt kun ei ole perhettä eikä valtavaa asuntolainaa lähteminen on myös helppoa. Ei haittaa niin paljon, vaikka menisikin vähän pieleen. Toisaalta yhtä hyvin voisi lähteä maailmalle. Suomessa vaihtaminen on vain turvallisempaa..

Tyhjä, kevyt pää

Olen päässyt onnellisesti rentoon ja huolettomaan mielentilaan. Työn suhteen olen päättänyt olla ajattelematta liikaa ja olla tekemättä vielä mitään suurempia siirtoja. Olen kuitenkin - pomosta huolimatta - innostunut nykyisestä duunistani. Ja koska muutosta riittää muutenkin, en jotenkin jaksa nyt ruveta vaihtamaan mihinkään. Olen siis ollut ulkona sekä perjantaina että lauantaina, tanssinut paljon, potenut lauantaina pientä darraa, käynyt syömässä, hengaillut rauhassa kotona ja katsellut matkakuvia. Tänään olen menossa leffaan ja sitä ennen pitäisi varmaan syödä jotain.

On aika hauska olo sen suhteen, ettei ole oikein mitään kriittistä pohdittavaa, eikä muutenkaan tarvitse keskittyä mihinkään. Pohdin asioita, kuten "Jokohan voisi laittaa kevättakin vai onko liian kylmä?" ja "Ehkä olisi hyvä tehdä jonkinlainen suursiivous kevään kunniaksi, koska lattia kaipaa käsittelyä." Olen toki hieman miettinyt exää, mutta tunnelmat vaihtelevat tosi paljon päivä mukaan. Välillä huvittaa ottaa yhteyttä, aika usein tuntuu vain aika vaikealta ja mahdottomalta. Eli olen siis kevyt, pinnallinen, nukkunut paljon, hengaillut facebookissa, yrittänyt tehostaa jätteiden kierrätystä (Pihalle oli tullut uusia pönttöjä, joten nyt ehkä jaksan pestä ja kierrättää myös kaikki kartongit! :)

Kannattaa siis lopettaa terapia, jos kaipaa hetken huumaa. Musta on tullut aika onnellinen verrattuna alkuvuoteen. Lisäksi palkitsin itseni ostamalla aurinkolasit vahvuuksilla - ostos, jota olen miettinyt useamman vuoden, mutta kun on ollut aika kallista. Maksoivat ehkä 3 viikon terapian. En käännä euroja tällä hetkellä markoiksi, kuten vanhemmat ihmiset, vaan terapiaksi. Matkalta ostettu laukku maksoi vain reilun viikon terapian. Hinnoitteluperusteena siis 2 kertaa viikossa, koska se oli loppuvaiheen tiheys. Pitää vaan ryhdistäytyä jossain vaiheessa ja ruveta säästämään asuntoa, eikä vain hummailla. No ehkä ensi kuussa tai kesälomien jälkeen..

Kranttu ja hankala alainen

Kauhean ristiriitainen olo. Mun nykyinen pomo, entinen kolleegani, on ihan pihalla monista asioista ja olen nyt useamman kerran joutunut tilanteeseen, että kirjoitan hänelle kaiken valmiiksi powerpointiiin ja preppaan vielä ennen esitystä. Eli laitan sanat suuhun. No sitten istun ja kuuntelen, kun tyyppi menee edustamaan meidän tiimiä sinne ja tänne. Ja puhumaan asioita, joista ei tajua hevon humppaa. Ja ajattelen yhä useammin, että miksi mä en voisi yhtä hyvin mennä, kun sentään osaan ne asiat. Kun ei se osaa vastata edes kysymyksiin. Jos on joku isompi tilaisuus, jossa mäkin olen paikalla, niin mä vastaan kaikkiin kysymyksiin ja täsmennän, kun pomo ei osaa.

Ymmärrän, että asiantuntijaorganisaatiossa ei voi osata kaikkea. Ei voi olla kaikkien alojen asiantuntija. MUTTA tietyt perusasiat kaikesta pitäisi kuitenkin osata! Ja kun aika usein tuntuu siltä, ettei sitä edes kiinnosta tän mun vastuualueen opettelu, koska se ei ole kovin lähellä hänen omia vahvuuksiaan. Eikä myöskään kiinnostusalueitaan. Mutta mitä MINÄ teen esimiehellä, joka ei ymmärrä mun jutusta mitään?? Ja se käy kuitenkin ottamassa kunniaa mun jutuista.. Tai ainakin edustaa meitä ja on päättämässä asioista ja en voi edes luottaa siihen, että päätöksissä olisi mitään järkeä. Onneksi se tähän saakka on kysynyt myös mun mielipiteen, mutta turhauttaa silti.

Kai mä olen vain pikkumainen, kranttu pomojen suhteen ja kateellinen. Mut mua ei ihan hirveästi innosta nostaa ja pönkittää jonkun samantasoisen tyypin uraa ja antaa sen viedä kunniaa mun töistä. Enkä koe, että saisin siltä suurtakaan sparrausapua, kun se on vaan niin pihalla.

Miettimäni mahdollinen uusi työ ei ole ihan ideaali. Mutten oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä. Odotan kai vaan, miten projekti etenee.

Empäs oikein tiedä..

Mitä meinaan tehdä tuon duuniasian kanssa. Ei välttämättä tarvitse tehdä yhtään mitään, koska en tiedä, pääsenkö vielä jatkoon vai en. Kuulen siitä sitten ensi viikolla. Tavallaan houkuttelisi vaihtaa, mutta toisaalta jäin miettimään haluanko oikeasti tehdä kuitenkaan juuri kyseistä tarjottua duunia. En oikein tiedä. Firma periaatteessa kyllä kiinnostaa. Toisaalta vanhakaan ei ole huono, vaikka olenkin jo vähän kyllästynyt tiettyihin rutiineihin, niin silti on vielä opittavaakin. Eli en ole missään "pakko olis löytää uusi duuni" -ahdistustilanteessa. Lisäksi esimies asia on siellä aika auki, kun rekrytoivat myös jollain aikavälillä esimiestä. En siis tiedä, kenen alaiseksi menisin. Toisaalta pomot tuppaavat nykyään vaihtumaan niin nopeasti, että sen asian kanssa ei parane kun tulla toimeen.

Haastattelu meni kai ihan jees. Ja se oli mielenkiintoinen ja ihan hyvää harjoitusta. Olen aina vähän luistellut seuraavaan duuniin aina jonkun luontevan siirtyämän kautta, joten en ole oikeasti hakenut töitä sen jälkeen kun täytin 24v. Eli en oikeastaan osaa edes hakea töitä enkä tiedä, mitä nykyisenä itsenäni vastaan tuollaisissa tilanteissa. Siksikin siis hauska kokemus.

Terapiaa en ole miettinyt yhtään.

Huomenna en menekään aamulla

Olen käynyt keskiviikkoisin terapiassa viimeiset viisi vuotta ja risat. Eli siis käytännössä aina. Hullua, etten mene enää huomenna. Mietin jo valmiiksi, että "ai niin huomenna on taas aikaisempi herätys." Mutta ei olekaan. Ensimmäinen hyvin konkreettinen elämänmullistus. Saattaa tuntua tosi pieneltä asialta ei-analyysissä käyville. Mutta analyysin idea kun on se, että käydään paljon. Ja usein. Ja aina samoina päivinä. Ja koskaan ei luisteta, jos ei ole ihan paniikki tai joku pakollinen ja tärkeä meno. Sitten yritetään siirtää. Ja jotenkin junailla, että silti ehtii terapiaan. Tulee vaikka vähän myöhässä töihin.. Syyttää liikenneruuhkia tms.

Huomenna on siis ensimmäinen päivä, jolloin muutos alkaa tuntua. Nyt olen vain lomaillut. Tai pikemminkin tämä ilta on ensimmäinen ilta. Mietin jopa tänään, mitä Terpalle kuuluu ja meneeköhän huomenna joku jo minun ajallani. (mustasukkaisuutta..) Ja käyköhän koskaan kenellekään lopettaneelle niin, että meneekin vahingossa aamutokkurassa terapiaan, jos on unohtanut lopettaneensa. Liian unessa. Tuskin käy, kun kyse on kuitenkin aika isosta asiasta. Mutta siitä saisi jollain tavalla hupaisan piilokamerajutun. Varsinkin kun mäkin olin jo kauan miettinyt asiaa. Se olisi lähinnä traagista, ei kovin koomista.

Huomenna menen sitten terapian tilalta "työhaastatteluun". Villiä.

Taviksen elämää

Aika nopeasti sitä sitten taas tipahti lomapilvistä takaisin arkiseen raadantaan ja sateiseen Suomeen. Olo on silti muuten ollut aika kevyt ja iloinen. Kävin tänään sateesta huolimatta sovittelemassa aurinkolaseja ja muutenkin on ollut aika stressitön olo, vaikka olikin vain 400 mailia odottamassa inboxissa. Osa sentään spämmiä, uutiskirjettä ja muuta suoraan roskakansioon menevää.

Mietin aika usein, että pitäisi puhua tästäkin terapiassa. Se on ihan automaattista. Kun tulee mieleen jotain ihmissuhteisiin liittyvää. Tai töihin liittyvää. Tai mitä milloinkin. En ole vielä ihan tajunnut, että se on todellakin ohi. Pikemminkin on sellainen olo, että Terppa on vaan lomalla. Nyt tätä kirjoittaessa tuntuu jopa hiukan ankealta ajatus siitä, etten enää ikinä mene sinne. Kai se on jotain erokipua edelleen. Muuten olen kyllä ollut hilpeä. Varsinaisesti ajan ja rahan lisääntymistä en kyllä ole huomannut. Energiatason kyllä - mutta se on ehkä lomasta johtuvaa. Lisäksi on hyvä fiilis siitä, että levoton odotuksen tunne on ohi. Ei tarvitse enää käydä itsensä kanssa sitä "miltä tuntuu, sitten kun lopetan" -keskustelua.

Hiukan eilistä päivää sekoitti se, että sain yllättävän työtarjouksen entiseltä pomolta (4 v. sitten ex-esimieheni). Menen huomenna haastatteluun, vaikken olekaan vaihtamassa duunia. Silti kiinnostaa toki nähdä, mitä tarjoavat ja vähän testata omaa "markkina-arvoa". Kun nyt kerran ottivat yhteyttä. Mutta vähän silti jännittää. (Mitäs jos se onkin tosi hyvä duuni? ääk? en ole ajatellut vaihtaa nyt mihinkään..) Toisaalta kivaa, että joku on kiinnostunut ja tarjoaa ylipäänsä. Onhan nyt hieman työnhakijan markkinat, mutta silti olin imarreltu. Enää puuttuu se, että joku täydellisen ihana mies ottaa yhteyttä. Taloudellinen tilanne kun jo parantui terapian lopettamisen seurauksena ainakin teoriassa.

Vähän kuin jossain hölmössä kiertokirjeessä. Toimi näin ja hyviä asioita alkaa vain tapahtua. :)

Lomalla oli NIIN ihanaa..

Nyt on sitten reissu tehty ja oli NIIN kivaa!
Onneksi on vielä tämä viikonloppu, eikä tarvitse mennä töihin. Kuten edellisen postaukseen kommentteihin kirjoitin, en miettinyt juuri mitään. En terapiaa, en töitä, en exää, en äitiä, en juurikaan mitään hankalaa inhottavaa, surullista tai vakavaa. Olin tosiaan kuin varsa kesälaitumella koko viikon. :)

Olen ollut niin paljon ulkona ja nähnyt kaikea ja rakastunut kaupunkiin, joka oli upea. Viikko oli vain niin lyhyt aika nähdä kaikkea, että rupesin jo salaa miettimään, voisinko esim. lähteä heti kesälomalla uudestaan. Vuokraisiko joku kämpän pariksi viikoksi, ehkä kuukaudeksi? Jotenkin saan niin paljon kicksejä siitä, että voin vain kadota jonnekin, ja elää jotenkin kevyemmin. Ulkomailla oleminenhan on aina jotenkin "satuelämää" verrattuna kotona olemiseen. Ei siksi, että se olisi paljon helpompaa. Kyllä vaihdossa ollessakin oli välillä tosi rankkaa. Satuelämää siksi, että voi kadota kotona olevista ongelmistaan. Voi elää kevyemmin ja jättää vanhat murheet taakse. Voi elää kuin "viimeistä kuukautta, vuotta tms." koska tietää, että aika kestää vain rajatun hetken/kauden. Kannattaa myös elää niin paljon, koska "kun on vain vähän aikaa, niin on pakko ehtiä näkemään kaiken, tekemään kaiken, kokemaan kaiken." Toki kaikki tuntuu hohdokkaammalta, kun on vain vähän aikaa. Ehkä useammassa kuukaudessa rupeaisi taas arvostaan kotimaataan enemmän. Niin mulle kävi ainakin ennen. Mutten silti voi mitään sille, että välillä olisi vain ihanaa kadota vähän jonnekin. No katsotaan mihin budjetti riittää kesällä.

Oli siis ihanaa. Ja en ole paljon analyysiä pohtinut. Vapaus on aika kivaa - ainakin maanantain duunipäivään saakka.