Psykoanalysoidun blondin tunnustukset

Loman jälkeen

2009-01-11T16:42:00.002+02:00

Tällä hetkellä täytyy sanoa, etten tiedä, milloin olisin viimeksi ollut näin rentoutunut. Tulin matkalta perjantaina ja oli vallan ihanaa! En kirjoittanut blogia matkalla, vaikka olin niin ajatellut. En muutenkaan miettinyt juuri mitään. Olin tosi huoleton, kevyt, onnellinen, rentoutunut, hilpeä ja kaikkea muutakin. Matka meni valtavan hyvin, mahatauti vaivasi vain yhtenä päivänä. On ekologisesti ehkä aika itsekästä matkustella tuhansien kilometrien päähän karkuun pimeää ja kaamosta, mutta mentaalisesti se tekee vain niin hyvää.

Kylmyys ei häiritse takaisin tultua, mutta pimeys tuntuu sitäkin enemmän. Kohta voisi jo mennä nukkumaan, on niin synkkääkin. Aikaero rassaa vielä.

En tiedä, mikä blogin kohtalo tulee olemaan. Jotenkin on sellainen olo, että analyysistä on nyt aika vähän mitään uutta sanottavaa. Olen jotenkin kulkenut sen vaiheen loppuun ja olen nyt aika sinut itseni kanssa ja tyytyväinen kaikkeen. Ehkä nyt on päällä sellainen "ajattelen vähemmän" huolettomuus. Mutten ehkä tee vielä päätöksiä nyt. Katson, mikä fiilis tulee, jahka pääsen taas kiinni normaalielämään ja normaalirutiineihin.

Taantuman vallassa

2008-11-25T21:00:00.003+02:00

Nyt se sitten alkaa näkyä meilläkin. Määräaikaiset jännittävät jatkon puolesta ja ensi vuoden budjetteja leikataan kaiken tekemisen osalta. Taantuman aikana töissä on näillä näkymin tylsää ja rutiininomaista kun mitään kivaa ja uutta ei saa tehdä kun ei ole rahaa. Toisaalta leveiden kulutusjuhlien jälkeen voi olla ihan fiksuakin tarkistaa, että mihin kaikkeen sitä rahaa oikein syydetäänkään meidänkin firmassa. Kun on vakituisella pestillä, niin ei nyt tarvitse kuitenkaan pelätä oman jakkaransa puolesta. Mutta yleisesti tilanne näyttää vähän synkältä. Ja vaihtaakin pitäisi duunia, vaikka nyt tuntuu vähän nihkeältä ajalta. Olen vaan ollut paikoillani jo liian pitkään. Olo on vähän odottava edelleen..

Työmatkalla oli sentään kivaa ja ihan hyödyllistäkin. Ehkä ensi vuonna ei sitten enää matkustellakaan. Vähän laimea olo palata töihin.

Matkalla loppuviikon

2008-11-19T14:57:00.001+02:00

Hip hei. Pääsen työreissuun ihan peräti pois maasta to-pe ja jään sitten viettämään vielä viikonloppua omaan laskuun. Ihan piristävää saada jotain kv-aspektia munkin elämään. :)

Palataan siis ensi viikolla!

Toimijoista ja Pohtijoista

2008-11-17T21:36:00.007+02:00

Siskoni puhui joskus jonkun psykan kurssin jälkeen siitä, että karkeasti jaoteltuna ihmiset voi yleensä jakaa kahteen ryhmään tekijöihin/toimijoihin ja ajattelijoihin/pohtijoihin. (Siskoni on alan ihminen, eli teorialla oli kyllä joku totuuspohja psykologiassa, en vaan enää muista mistä se tulee.) Ero ei ole niinkään älyllisissä lahjoissa vaan luonteenominaisuus, taipumus painottaa jompaa kumpaa puolta enemmän. Eli Pohtija voi olla monissa asioissa varsin aktiivinen ja Toimija hyvin älykäs, mutta silti ero näkyy tavassa nähdä maailma ja sitä kautta myös esim. ihmissuhteissa. Siskoni soitti minulle ja ilmoitti heti tajunneensa, että hän on Toimija ja minä olen Pohtija. Mikä pitää varsin hyvin paikkaansa. Siitä huolimatta, että siskoni on luonteeltaan rauhallinen ja minä olen aika kärsimätön. Jotain kuitenkin kuvastanee se, että minä makasin sohvalla 5 vuotta ja 3 kuukautta ja sisko kävi parin vuoden ajan epämääräisen epäsäännöllisessä terapiassa, jota lähinnä inhosi. Perhe on kaiketi ollut hänen tapansa käsitellä hankalia asioita. On ihana mies ja on lapset ja sitä kautta merkitystä elämässä. Puuhaa riittää, joten ei ehdi niin paljon miettiäkään.

Toki on ihmisiä, jotka ovat vielä paljon enemmän pohtijoita kuin minä. Mutta jotenkin mulle on kovin tärkeää, että minulla on luppoaikaa, jolloin voin olla rauhassa omissa ajatuksissani, että minulla on aikaa funtsia asioita ja haaveilla niistä. Jos on liian kiire, ahdistun ja minusta tulee ärtyisä. Koen jotenkin, että kadotan yhteyden itseeni. Jos aikaa on liikaa, sekin kyllä ahdistaa. Mutta minulla ei tulisi mielenkään viikonloppuaamuna pompata ylös sängystä ja ruveta heti toimimaan. Päinvastoin voin nuhjuta vuoteessa sanomalehden, aamupalan ja omien ajatusteni kanssa helposti 3 tuntia, ilman, että edes tiedostan käyttäneeni niin paljon aikaa. Jos en voi joko lauantaina tai sunnuntaina viettää nuhjuiluaamua, minua harmittaa, enkä koe levänneeni ihan riittävästi. Matkat ja reissut ovat sitten erikseen, mutta periaatteessa tarvitsen säännölliset lorvailuhetkeni voidakseni hyvin.

Miten sitten suhteet muihin? Ystäväpiiristäni löytyy vahvasti molempia, mutta syvällisimmät ihmissuhteet olen rakantentanut muihin Pohtijoihin. Toisaalta nautin myös siitä, että voi tehdä yhdessä asioita ja minun ei tarvitse olla liikaa "Toimijan" roolissa vaan myös toinen keksii oma-aloitteisesti tekemistä. Jos kaksi Pohtijaa viettää aikaa paljon yhdessä, voi syntyä todella syvällinen ja läheinen suhde. Toisaalta kaikki voi olla välillä vähän raskasta, varsinkin jos Pohtija-luonne yhdistyy voimakkaammin melankolisuuteen. Hyvin vahvasti Toiminnallisen ihmisen kanssa taas ei välttämättä pääse koskaan niin syvälle, mutta elämä voi olla usein varsin hauskaa. Toisaalta pahimmillaan se voi olla hyvinkin pinnallista, mistä kaikki eivät tietenkään kärsi. Nyt olen miettinyt tätä asiaa myös miessuhteissa, mutten oikein osaa sanoa, mikä olisi optimaalisin ratkaisu. Ei kai sellaista olekaan, pitää vain mennä suhteeseen ja katsoa, toimiiko se.

Rehellisyys suhteissa

2008-11-16T21:37:00.006+02:00

Mietin tässä hieman edelleen keskusteluani Työkaverimiehen kanssa ja siis riitaa, joka meillä oli aiemmin. Olen ollut Työkaverimiehen suhteen varsin avoin, koska olemme tutustuneet niin puhtaasti kavereina. Olen puhunut jonkun verran Äidistä, olen puhunut terapiasta ja olen puhunut eksästä. Ja olen puhunut jonkin verran muistakin aiemmista suhteista. Jotenkin siitäkin sain silloin aikaan ahdistuksen. Periaatteessa millään vanhoilla suhteilla ei pitäisi olla merkitystä. Mutta mua jotenkin ahdisti Työkaverimiehen perusromanttinen käsitys minusta, joka oli jotenkin niin kovin jalo ja kovin hyveellinen ja kovin romanttinen. En voi sille mitään, että minulle miehen ulkonäkö on edelleen tärkeä asia, ei pelkkä sisäinen kauneus. Ja vaikka olen ollutkin suhteessa se petetty osapuoli kerran, olen ollut myös se kolmas osapuoli, joka sotkeentuu varattuun mieheen. Ja en ole edes mitenkään katunut sitä. Enkä oikeastaan mitään muutakaan. Ja Työkaverimies niin kovasti halusi nähdä minut sellaisena romanttisena prinsessana, millaista hän itse hakee. Ehkä kolhittuna prinsessana, muttei ainakaan minään kolmantena naisena tai seikkailunhaluisena feministinä, joka on halunnut myös elämyksiä.

Kun aloittaa suhteen uuden ihmisen kanssa, kuinka paljon voi ja kannattaa kertoa? Periaatteessa menneiden suhteiden pohdinta on ihan turhaa. Periaatteessa menneistä puhuminen on ihan turhaa ja en ole koskaan suuremmin kysellyt toiselta osapuolelta, koska se ei ole minusta mitenkään olennaista. Mutta entä sitten kun toinen osapuoli haluaa nähdä sinut ihmisenä, jota et ole? Entä sitten kun olet vuosia kamppaillut sen kanssa, ettet olisi niin herkkä ja avuton ja sitten kun et enää ole, niin pitäisikin taas olla. Ja kun tavallaan haluaisi vain rakastua ja olla onnellinen. En silti missään nimessä halua edustaa jotain vanhanaikaista maailmankuvaa, jossa nainen saisi harrastaa seksiä vain rakastuessaan ja silloinkin korkeintaan muutaman kumppanin kanssa. Ja en halua nähdä itseäni minään uhrina. Se etten ole löytänyt sitä oikeaa, muuttanut rivitaloon ja hankkinut lapsia, on ollut myös ihan oma valinta. Jos painottaa suhteissaan sitä, että mies on vetävä, mielenkiintoinen ja jännittävä, niin sitten ei luultavasti etsi ensisijassa kunnollista perheenisää.

Toki mun on ollut helpompi leijua kevyissä pikkusuhteissa silloin tällöin, kun hypätä isoon ja merkittävään juttuun, koska se on paljon turvallisempaa. Rakkaus on vaarallista, kevyt flirttailu ja hetken huuma yleensä ei. Muttei se silti tarkoita sitä, että mun pitäisi jotenkin kauhistella sitä. Tai salata sitä. Kai mies saa edelleen helpommin olla villi ja vapaa, mutta naisessa se herättää jotain outoa pelkoa. Kyllähän seikkailleista miehistä halutaan edelleen tehdä kunnollisia perheenisiä. Mutta seikkaillut nainen on jotenkin epäilyttävä.

Urheilua ja keveyttä vai kulttuuria ja angstia?

2008-11-13T21:05:00.005+02:00

Hieman typerähköllä otsikolla kiteytin ajatukseni kahdesta miehestä, joita olen pohtinut. En tiedä miesten ajatuksista tarkemmin, mutten tiedä kyllä omista tunteistanikaan. Olin eilen Hyvännäköisen miehen kanssa työpaikkailtamissa, tai alkuun oli siis virallinen osuus ja iltamat sen jälkeen. Olin ainut nainen koko tilaisuudessa noin kymmenen miehen kanssa, joista yksi on siis Hyvännäköinen mies. Hassua kutsua häntä tuolla nimellä, koska ei hän varmaan kaikkien mielestä ole mitenkään erityisen hyvännäköinen. Ei siis mikään mallipoika, mutta pitkä, raamikas, miehekäs, ihan itsevarma ja sellainen sopivan rento tyyli. Vähän sellainen surffipoika, vaikkei olekaan surffari. Ja siis mua alle vuoden vanhempi. Harvinaista mulle kiinnostua jostain NIIN nuoresta miehestä. ;)

Oli kivaa, puhuttiin tosi paljon ja käveltiin osan matkaa kahdestaan kotiin. Asuu samalla suunnalla. Ei mitään älytöntä flirttiä, mutta pikemminkin uppouduttiin keskustelemaan kahdestaan ainakin pariksi tunniksi. Kai? Hyvännäköisessä miehessä mua viehättää sen iloisuus, positiivisuus, hyvä itsetunto, habitus ja kemia, mitä selvästi on. En tiedä, onko meillä oikeasti NIIN paljon mitään yhteistä. Mutta ainakin vaikuttaa aktiiviselta ja ihan fiksulta. Voi olla "liiankin kevyt", liiankin menevä vakavaan suhteeseen ja liiankin täynnä omia juttujaan. Mutta sen tietää, jos tutustuu paremmin. Mutta hauskaa tässä on, että mä en hae nyt mitään "ahdistuskeskittymää", joihin olen ennen tuntenut vetoa. Täällä keskusteltiin paljon aiemmin siitä, voiko seurustella ihmisen kanssa, joka ei ole käynyt terapiaa. Mietin itsekin, että siitä olisi hyötyä, muttei voi olla mikään kriteeri. No nyt mulla on ehkä sellainen vaihe, että haluan nimenomaan jonkun , joka EI ole käynyt terapiassa. Ehkä tää on vastareaktio kaikelle analysoinnille.

Työpaikkamiehelle laitoin viestiä, mutten saanut vastausta, koska viestini oli vähän sellainen "on ollut vähän kummallinen olo, ja en oikein tiedä, mitä ajattelen." Ymmärrän, että siihen on vaikea vastata mitään, mutta olisi silti KOHTELIASTA vasta edes jotain. Mutta Työpaikkamies on vähän angstinen tapaus ja niin kovin pohdiskeleva ja aika idealistinen rakkauden suhteen. Ja nyt mulla on selvästi vähän pirskahtelevampi vaihe. Ja samalla tunnen jonkinlaista syyllisyyttä Työpaikkamiehestä, lähinnä siitä, että haluan jotain muuta. Pidän hänestä paljon, hän on kiva ja fiksu ja meillä oli tosi hauskaa. Ja on paljon yhteistä ja samoja kiinnostuksen kohteita. Eikö se muka riitä? Mutta en nyt jaksaisi olla niin kovin vakava ja tosissani heti. Marraskuu on muutenkin synkkää.

Ärsyttää

2008-11-11T21:19:00.010+02:00

Vaikka olen monessa suhteessa aika rento, loukkaannun aika helposti, jos ihmiset eivät pidä kiinni sovituista asioista ja tapaamisista. Minusta on siis ihan ok perua sovittuja asioita, jos siihen on joku syy tai jos sen tekee hyvissä ajoin. Mutta sellainen "sovitaan jotain, mutta sitten kadotaan" on mielestäni hurjan ärsyttävää. Toki jotain voidaan sopia alustavasti ja sitä ei tarvitse pitää kiveen kirjoitettuna. Mutta silti sellainen "voisi nähdä maanantaina tai tiistaina" ehdotus pitää mielestäni sisällään sen, että ainakin asiaan palataan. Tai puheluun vastataan. Tai laitetaan edes jotain viestiä. Mutta kun ei. Ehkä olen jotenkin neuroottinen, mutta mielestäni kyse on hyvästä käytöksestä ja toisen ihmisen huomioimisesta.

Kyseessä on siis mies, ja entinen Hengailupoikani. Ja kun tämä ei tosiaan ole mikään ensimmäinen kerta. Ja silti pitäisi olla edelleen ystäviä ja niin päin pois. Kaikki alkoi siis siitä, että hän itse ehdotti tapaamista kun tulee parin viikon päästä Helsinkiin (asuu nyt kauempana). No hänestä ei kuulunut mitään ennen kuin sunnuntai-iltapäivänä - isänpäivänä siis - joskus kolmen aikoihin ja ehdotti, että menisimme syömään. Olin kuitenkin viettämässä isänpäivää perheen kanssa, joten en lähtenyt, mutta sovimme, että voisimme ehkä nähdä vielä myöhemmin illalla. Illalla hän oli kuitenkin väsynyt ja laiska lähtemään sateeseen, joten siirsimme suosiolla päivää maanantaihin tai tiistaihin, koska hän on vielä kaupungissa koko viikon. Sen jälkeen hän onkin sitten kadonnut kuin p.. saharaan eikä vastannut esim. puhelimeen, kun koitin TÄNÄÄN tiistaina soittaa ja kysyä, nähdäänkö vaikka töiden jälkeen. Vaikken ole enää mitenkään romanttisesti suuntautunut enkä ihastunut, niin mielestäni käytös on silti hieman ärsyttävää ja itsekästä. Jos hänellä on niin kiire, niin eihän hänen ole mikään pakko minua nähdä. Viimeksi olemme nähneet heinäkuussa, joten mistään suhteesta ei ole kyse. Kaipa vain ottaa päähän se, että kaverina oleminen on jotenkin niin kovin hankalaa, ja silti sitä pitäisi yrittää. Ja kun käytös on niin kovin tyypillistä hänelle ja niin kovin miesmäistä.. Nyt seuraa hieman vastakkaisen sukupuolen panettelua, älä lue, jos et kestä.

Miehet kun niin kovin helposti inhoaa kaikkea sopimista ja organisointia ja sitä, että pitäisi luvata jotain jollekin. Kun olisi vaan niin paljon kivempi tehdä aina niin kun musta olisi kivaa ja kun mua nyt huvittaisi. Ja mies ihan vilpittömästi hämmästyy, kun maailma ja naiset eivät pyörikään itsestäänselvästi hänen napansa ympärillä. Kun naisella voi vaikka olla ihan omia suunnitelmia ja muuta ohjelmaa. Kristus.

No ainoa tapahan on joko venyä (huono ratkaisu itselle) tai sitten jättää koko juttu täysin miehen päänvaivaksi (ei mitään uusia ehdotuksia, mies järjestää ajan, jos haluaa sen järjestää) ja olla vastaamatta puhelimeen, jos mies erehtyy soittamaan esim. vonkaussoittoja öiseen aikaan. Toimii hyvin myös ex-miehille, vaikkei suhde olisi enää edes fyysinen. Ja siis se, että suhde ei ole ollut fyysinen enää moneen vuoteen ei edelleenkään estä sitä, etteikö jonain kirkkaana yönä mies voisi herätä siihen, että nyt on "mahtava hetki soittaa vonkaussoitto" ja olla vilpittömän hämmästynyt kun ei saakaan heti seksiä.

Tähän onkin hyvä lopettaa tällä erää. :)

Suhtautuminen suruun

2008-11-10T19:13:00.005+02:00

Facebook on pelottavan tehokas viestinvälittäjä ja jollain tavalla myös hyvin raadollinen. Luin tänään töihin tultuani, että tuttuni 20+ sisko oli kuollut viime viikolla äkilliseen aivoverenvuotoon. Mitään ei ollut tehtävissä vaan hän oli kuollut välittömästi. Samalla kun tunsin empatiaa, surua ja järkytystä tuttuni puolesta, oli jostain syystä pakko katsoa myös viime kesän valokuvat, joita tuttuni oli postannut siskostaan aurinkoisena, kauniina, hyvin nuorena. Vaikken tuntenut siskoa henkilökohtaisesti kuoleman koko raadollisuus välittyy heti lukijalle valokuvien ja suruviestien kautta. Kuka tahansa ventovieras voi nähdä, kuinka nuoresta ja onnellisen näköisestä ihmisestä oli kyse. Kuinka epäreilu kuolema. Ja samalla pitäisi osata sanoa jotain toiselle. Kirjoittaa surunvalitteluviesti, vaikka asia on niin järkyttävä, että siihen on lähes mahdotonta kommentoida mitään. Ainakin itse tunsin itseni aika pieneksi.

Miksi kuolemaan on niin vaikea suhtautua, vaikka on itse kokenut saman? Miksi minäkään en osaa sanoa mitään? Ehkä se on tavallaan hyväkin, ettei kuolemaan totu. Ei osaa ottaa sitä tyynesti ja asiallisesti. Ehkä viesti läheisen kuolemasta koskettaa vielä enemmän niitä, jotka ovat sen kokeneet ja tietävät, mitä toinen käy paraikaa läpi. Tietää, että surun määrä on niin musertava, etteivät mitkään sanat riitä lohduttamaan sillä hetkellä. En tiedä. Tuntui siltä, että kaikki muut olivat osanneet sanoa jotain hienoa ja koskettavaa.

Kun kuulin Kauhajoen kouluammunnoista, olin järkyttynyt. Joku tuttuni kommentoi, ettei enää jaksanut surra niin paljon kuin Jokelan kohdalla, koska asia tuntui jotenkin arkisemmalta. Kun se oli jo kertaalleen koettu, toinen kerta tuntui laimeammalta. Tuttuni ei ole koskaan menettänyt ketään. Hän ei tiedä, miltä se tuntuu. Toki minuakin Kauhajoki järkytti vähemmän. Ei tarvinnut enää säikähtää siitä, että Suomessa voi ylipäänsä tapahtua jotain niin pahaa. Kyllä voi, se oli jo osoitettu. Mutta surin silti. Surin kaikkia niitä koteja, jotka menettivät aivan turhan takia läheisen ihmisen.

Sekalaisia ajatuksia

2008-11-09T19:32:00.006+02:00

Olen soitellut äidin kanssa aika paljon ja äiti on ollut melko pirteä. Oli kovin innostunut siskon vauvasta ja velikin oli saanut soiteltua äidille - mitä tapahtuu siis aika harvoin - ja äiti vaikutti aika hyvinvoivalta. Siskokin nauttii vauvasta ja voi aika hyvin, vaikka onkin saanut nukuttua aika vaihtelevasti. Toisen lapsen äitinä olo on selvästi helpompaa ja rennompaa kuin ensimmäisen lapsen äitinä olo. Vaikka työtä ja puuhaa onkin tietty enemmän. Oma lapsikuumeeni ei kyllä ole sen kummemmin lisääntynyt.

Miesten kanssa vähän arvon. Työkaverin kanssa on ollut hiljaiseloa, mutta jollain tapaa kaipaan häntä. Mikä on positiivinen merkki kaiketi. :) Hän on älykäs ja hauska. Ensi viikolla on työiltama, mihin tulee sitten se uusi innostuksen kohteeni, Fyysisesti vetävä mies, josta kirjoitinkin jo aiemmin. Eli saa nähdä, saanko yhtä valtavia kicksejä ensi viikolla kuten sain aiemmin. Lisäksi olen ollut tekemisissä vanhan hengailupojan kanssa. (tutustuttiin kun olin 22v., aika ennen Eksää..) Olemme siis olleet edelleen kavereita, mutta on vuosien varrella ollut välillä jotain muutakin. Ei tosin enää pariin vuoteen muuta kuin pelkkä kaverisuhde. Mutta jollain tavalla on edelleen vähän jotain. Kaipa meillä oli niin monta vuotta kuitenkin epämääräinen suhde, että sen muuttaminen täydelliseksi kaveruudeksi on aika vaikeaa. Mutta Hengailupojan kanssa olemme olleet molemmat lähes yhtä ongelmaisia ja sitoutumiskammoisia ja siksi kai olemme pysyneet myös ystävinä. Ja siksi kai suhteesta ei ikinä tullut mitään kovin vakavaa.

Mutta on hassua, miten elämässä kaikki tulee aina ihan kasassa. Pitkän aikaa on tosi hiljaista ja sitten onkin monta ihmistä, jotka sotkevat ajatuksia. Olen samaa mieltä Trinityn kanssa, ettei pitäisi tapailla miehiä rinnan vaan pikemminkin peräkkäin. :)Mutta ei se aina mene niin. Joskus vain ihmisiä ilmaantuu yhtä aikaa ja sitten ei taas ilmaannu ketään. Luultavasti lopputuloksena on kuitenkin se, ettei mistään tule mitään (kyynistä, mutta been there, done that), mutta ompahan nyt ainakin vähäksi aikaa jotain kouhkattavaa.. ;)

Koulusurmista heränneitä ajatuksia

2008-11-04T18:25:00.004+02:00

Huomenna on MTV3:lla 45 minuuttia ohjelmassa Pekka-Eric Auvisen vanhempien haastattelu. Aika rohkeata, että uskaltavat puhua kokemuksistaan ja tunteistaan julkisuudessa. Ja toisaalta ymmärrän hyvin, jos monet myös pahoittavat mielensä siitä, (kuten pahoittivat aikoinaan Kuukausiliitteen Petri Gerdt-jutusta ja isän kirjoittamasta kirjasta.) koska se väkisin nostaa esiin kipeitä tunteita ja toisaalta haastattelu nostaa kouluampujan taas julkisuuden valokeilaan, jonne hän nimenomaan halusikin päästä. Onko tappajan persoonan nostaminen mediassa eettistä vai ei, on aika hankala kysymys. Mitä enemmän ampuja saa julkisuutta, sitä enemmän ruokimme muiden vastaavien toiveita ja haluja ratkaista oma elämäntilanteensa yhtä epätoivoisin ja tuomittavin keinoin. On varmasti hyvin lohdullista ajatella, että sitten kun minä olen kuollut, kaikki ymmärtävätkin pahan oloni ja katuvat, etteivät käyttäytyneet minua kohtaan toisin. Pelottavan lohdullista on myös ajatella olevansa pelätty ja jopa ihailtu, jos on koko ikänsä ollut päähän potkittu, ei-kukaan, outo ja hyljeksitty.

Toisaalta jos asiasta ei puhuta, emme opi mitään. Pelkkä jeesustelu siitä, että koulukiusaamiseen tulee voida puuttua ajoissa, ei auta ketään. Myöskin monen lapsen vanhempia on hyvä ravistella siitä, että lapsen outoon käytökseen, myös yksinäisyyteen tulisi herätä. Petri Gerdtin isä syytti KL:n haastattelussa eniten itseään siitä, ettei ollut ymmärtänyt, kuinka yksinäinen hänen poikansa oli ja toisaalta omalla kasvatuksellaan korostanut sitä, että omillaan tulee olla ja yksin tulee pärjätä. Eikä poika ollut koskaan puhunut pahasta olostaan mitään vaan piti kaiken sisällään. Ei mitenkään kovin harvinainen malli suomalaisissa perheissä.

Mikäli masennuksesta ja pahasta olosta ei puhuta ja vastaavat tapaukset kuitataan satunnaisen mielenvikaisen tekemiksi ja mahdottomiksi estää, annamme niille vallan tapahtua ja vedämme oman vastuumme pois. Toivon, että asiasta keskustelu saisi jotain aikaan. Ja toivon, että ihmiset kunnioittaisivat myös niiden surua, joiden läheiset tekevät äärimmäisiä tekoja. Vaikka monia asioita olisi pitänyt tehdä toisin, kukin yksilö tekee kuitenkin vain sen minkä voi, osaa ja ymmärtää kulloinkin vallitsevassa tilanteessa. Ainoa, mitä voidaan muuttaa on tulevaisuus.

Että hän muistaisi saman

2008-11-02T21:18:00.005+02:00

"Hän oli yksin. Hän seisoi meidän vieressaämme ja puhalsi lämmintä ilmaa sormiinsa. Hänen kyntensä olivat ruskeat ja oikean käden etusormessa oli tupakan jättämä jälki. Hänellä oli sumuiset silmät ja froteinen kylpytakki. Vaikka lähetystön ympärillä oli tungosta, hänen ympärillään oli tyhjä rinki."

Luin tänään Elina Hirvosen esikoisteoksen ja yritän nyt sanoa siitä jotain. Vaikka tarina on moneen kertaan kerrottu, onneton perhetarina, kirja on valtavan tosi. Sen hahmot ovat niin uskottavia, että on vaikea lukea kirjaa pelkästään kirjana ja väkisinkin tulee mieleen, että kirjailijan täytyy tuntea joku, joku sellainen kuin kirjan Joona. Tai sellainen kun äiti. En tiedä, voiko kukaan, joka ei ole kokenut samaa, kirjoittaa niin todesti siitä kivusta ja syyllisyydestä ja toisaalta surusta ja kaipauksesta. Ja osata nostaa esiin ne pahimmat asiat, mitä on olla mielenterveyspotilaan omainen. Kaiken sen loputtoman jatkuvuuden, epätoivon, toisen pahan olon seuraamisen vuodesta toiseen, turtumuksen ja halun paeta, häpeän ja oman valtavan syyllisyyden siitä, kammottavan tunteen kun joutuu hyväksymään pakkohoidon ja hälyyttämään poliisit paikalle hakemaan sairaalasta karannutta. Ja silti kirja ei mene kiusallisen henkilökohtaiseksi, se on silti ehyt teos ja uskottava sellaisenaan.

"Ei, en todellakaan välitä Joonasta. Tunnen jotain aivan muuta. Siinä ei ole mitään lämmintä ja kivaa. Tunnen häntä kohtaan enemmän kuin ketään muuta ihmistä kohtaan koko maailmassa. Toivon, että hän lakkaisi olemasta, eikä minun koskaan tarvitsisi muistaa hänestä mitään."

Lisämaustetta soppaan

2008-10-28T19:07:00.004+02:00

En ole nyt nähnyt työkaverimiestä, koska olemme eri osastoilla ja siten myös istumme eri kerroksissa. Mutta olin tänään TODELLA viehättävän miehen kanssa samassa palaverissa, ja olin jotenkin ihan järkyttynyt palaverin jälkeen. Mies on siis töissä yhteistyökumppaniyrityksessä ja olen tavannut hänet kyllä kerran aiemminkin. Mutta silloin olimme eri linjoilla työasioissa ja olin ehkä vähän nihkeä. Mutta oli hän minusta silloinkin tosi hyvännäköinen. Tänään kävimme lounaalla (ei siis kahdestaan) ja sen jälkeen oli palaveri. Istuimme vierekkäin ja hymyilimme ja katselimme paljon silmiin ja.. Jotenkin kovin hämmentävää. Ei sormusta, mutta virallista statusta en tiedä. Jotain 30 ja vähän päälle, muttei siis kovin vanha. Ja pitkä, ja rento, ja miehekäs ja muutenkin aika viehko. Kristus.

Mulle ei siis ihan joka päivä tule tälläisiä viboja kenestäkään. Voin laittaa työasioissa mailia. Mutta olin vain hänen fyysisestä olemuksestaan niin viehättynyt, etten osaa sanoa juuri mitään millainen tyyppi muuten on. Puhuttiin aika pitkälle vain työasioita. Hassua, miten elämä on niin kausittaista. Pitkään aikaan ei tapahdu mitään ja sitten yhtäkkiä tapahtuu taas kaikkea. Ja lähinnä olen iloinen siitä, että itse innostun jostain, vaikka se olisikin pinnallista ja ensisijassa fyysistä. Mä olen usein niin kauhean neutraali ja mietin vain jotain vanhoja juttuja. Ja töissä varsinkin.. No katsellaan. Voihan olla, että tämä ei ikinä johda mihinkään, mutta olipahan ainakin kiva palaveri. Ja vieläkin olen vähän levoton. Hassua.

Mieskriisiä ja työpohdintaa - perussettiä siis

2008-10-27T21:24:00.007+02:00

Päädyin vähän outoon riitaan työkaverimiehen kanssa viime viikolla aiheesta seksi. Hän halusi keskustella ja keskutelimme ja sitten tuli ahdistus. Sitä ennen oli tosi kiva ilta ja oli todella hauskaa. No, jotenkin mulle tuli sellainen olo, että olisin jo kovin tilivelvollinen asioistani ja mua alkoi suunnattomasti ärsyttää. Työkaverimies on niin ihanan kiltti, ja mukava ja kunnollinen ja kaikkea. Mutta mä olen vaan jotenkin tosi huono olemaan sellaisissa tilanteissa, joissa mua moralisoidaan tai mulle asetetaan kauheasti odotuksia. Tai mun odotetaan käyttäytyvän jotenkin kauhean perusnaismaisesti ja herkästi kun en ole vielä siinä tunnemoodissa. Kun emme siis seurustele, emmekä edes kovin säännöllisesti tapaile.

En nyt viitsi avautua yksityiskohdista, mutta periaatteessa keskusteluun oli kyllä syytä, mutta ehkä ongelmana oli pikemminkin tapa, miten asia esitettiin. No, nyt en oikein tiedä, mitä pitäisi ajatella. Tottakai jokainen nainen haluaa kunnollisen, kivan miehen, mutta jotenkin mulla on sellainen olo, että olen meistä kahdesta kyynisempi ja vähemmän riippuvainen ja jotenkin vähemmän romanttinen. Se, joka haluaa puhua vähemmän, koska ei tiedä, mitä sanoa. Eli musta on tullut suhteen "mies", jos nyt halutaan esittää jotain stereotypioita. Musta olisi vain paljon hauskempaa ottaa alku vähän kevyemmin ja katsoa, mitä tapahtuu.

Töitä edistän. Taantuma vaan saattaa haitata vähän duunin vaihtoa, koska pitää tarkemmin miettiä, mihin uskaltaa lähteä. Ja lähtee mihin vaan, niin joka paikassa voi olla aika tiukkaa. Eli Katariina: kannattaa ilman muuta hankkia nyt se lapsi, koska ensi vuodesta tulee luultavasti taloudellisesti aika tiukka. Jos kaikkia budjetteja vain leikataan, eikä saa kehittää mitään uutta ja kivaa, niin silloinhan kannattaa nimenomaan olla raskaana ja tulla takaisin sitten, kun taloustilanne taas helpottaa. :D No, mun kannalta aika epärealistinen näkymä, mutta tulipahan mieleen.

****
Tuli muuten mieleen, että kesällä kirjoitin ihan samasta aiheesta otsikolla "Halutaan rohkea ja reipas mies" Ihan samasta tunteesta nytkin on kysymys. Työkaverimiehen kanssa sitä tunnetta ei tule, ja jotenkaan mä en uskalla olla mitenkään kovin heikko, enkä pieni, enkä naisellinen, vaan mulla on se sama suorittava ja pärjäävä rooli päällä edelleen. Kyllä se välillä vähän hälvenee, mutta tuossa viime viikon tilanteessahan mä menin ihan kylmäksi ja mun teki vain mieli juosta ja paeta kylmästi paikalta. Ja jättää se toinen pähkimään omat ongelmansa.

Se siitä keveydestä

2008-10-21T22:15:00.003+03:00

Nyt ollaan taas vähän tultu alas aallon harjalta. Olen niin kyllästynyt töissä, että olen vain ajatellut kuitenkin aktivoitua taas työnhaussa. Soitan huomenna paikkaan, jossa jo kävin ja kyselen heidän tilanteestaan. Nythän se on ollut vähän jäissä. Ja rupean muutenkin katselemaan oikeasti järkevämpia hommia. Nykyinen esimieheni on hyvä esimies vähän eri taustan ja kokemuksen ihmisille, mutta oma roolini on ollut lähinnä neuvoa ja sparrata häntä kaikessa. Ei niinkään niin päin, että minä saisin juuri mitään itselleni. Ja fakta on myös se, että kahden vuoden jälkeen oma oppiminen vain selvästi hidastuu. Osaa hommansa ja sitten suurimman osan aikaa voikin lähinnä lauleskella ilman isompia paineita.

Olen nyt yrittänyt kehittää toimintaa ja keskustellut omasta toimenkuvastani ja pyrkinyt vaikuttamaan asioihin. Puhunut, miettinyt, puhunut. Ja mitään merkittävää muutosta ei ole tapahtunut, koska budjetointi on käynnissä eikä voida päättää uusista henkilöresursseista. Ja koska esimiehelläni on oikeasti muitakin murheita kuin minä. Ja lisäksi nuorempi, hieman yli-innnostunut mieskolleega omii kaikki kiinnostavat hankkeet itselleen eikä jaa auliisti tietoa niin kuin osastollammme on ennen ollut tapana. Kun kyse nyt on kuitenkin liiketoiminnasta ja yrityksestä eikä esim. hänen henkilökohtaisista asioistaan. En vaan jaksaisi enää sotia ja kehittää toimintaa vaan tehdä taas vaihteeksi jotain, mistä oikeasti saisin kicksejä.

Maailma on sun

2008-10-21T00:46:00.004+03:00

Jos mulla viime talvena oli vielä teemabiisinä hetken aikaa Herrä Ylpön "Tyttö epäkunnossa", niin nyt päädyin valitsemaan itselleni oikein Ally McBeal -tyyppisen hengennostatus laulun. Satuin kuuntelemaan Tehosekoitinta jostain kumman syystä. Ja korviin osui aika vanha biisi Maailma on sun ja ihastuin siihen uudestaan. Hieman kornia, mutta tavallaan niin kaunista ja valoisaa. Ja jotenkin niin ihanaa olla vaihteeksi tällä puolella aaltoa.

"Anna tuulen puhdistaa
nostaa helmoja
heittää hiukset sekaisin
kevätmyrskyn kastella
mekko liimata kiinni vartaloos
niin olet kaunis
kaunis
ja maailma on sun"

Suvantovaiheetta

2008-10-19T21:51:00.004+03:00

On ollut taas varsin kivaa ja rento viikonloppu. Olen nähnyt ystäviä, urheillut vähän, hoitanut hieman kotia ja touhunnut kaikenlaista muutakin. Luen edelleen Anais Niniä, jota en ole jotenkin saanut luettua, vaikka aikaa on kulunut. Kävin lauantaina vaateostoksilla ja ollut muutenkin kepeä. Jopa työn suhteen kunnianhimoni on vähän laskenut ja olen jonkinlaisessa suvantokuopassa. Nautin siitä, että voin keskittyä muihin asioihin. Ja jotenkin oma fyysinen oloni on aika hyvä. Olen laihtunut ne pari ylikiloa, ehtinyt nukkua ja treenata ja käydä kampaajalla ja kosmetologilla. Siis aika stabiilia ja rentoa ja kevyttä. Eksäkin on vähän hiipunut Facebookin käytössä, joten olen saanut senkin asian painettua jotenkin taka-alalle. En enää mieti niin usein koko juttua. Terppaakin mietin todella vähän.

Kaipa ihminen tarvitsee jonkinlaisia suvantovaiheita, että jaksaa taas taistella kaikenlaisia "sotia" tulevaisuudessa. Nyt on jotenkin sellainen fiilis, että annan itselleni aikaa ainakin jouluun asti mietiskellä, mitä oikeasti haluan. Siis tehdä työkseni, ja katselen alkavatko asuntojen hinnat laskea vaiko eikö. Ja mitä koroille tapahtuu. Nythän on taas ennustettu laskua, mutta mene ja tiedä. Ja varmaan katselen työkaverinkin kanssa rauhassa, miten etenee. Ja samalla kyllä edelleen flirttailen muille. Enkä jaksa tuntea siitä kovin suurta ahdistusta.

Aina kun mulla on ollut jokin suvantovaihe, jolloin olen tuntenut itseni hetkellisesti valtavan onnelliseksi, on tullut aika pian joku iso muutos. Ei siis välttämättä huono muutos, mutta muutos kuitenkin. Milloin työtarjous, milloin ero parisuhteessa, tai joku uusi mies, milloin mitäkin. Mutta tulee sitten mitä tulee. Nyt vain keskityn olemaan iloinen ja huoleton. Kaipa terapian lopettaminen on tehnyt sen, että voi olla enemmän lomalla syvällisestä ajattelusta. Terapian aikana oli kuitenkin pakko tehdä enemmän töitä itsensä kanssa. Nyt voi vaan lötköillä. :)

Lisäpohdintaa

2008-10-13T21:03:00.001+03:00

No,nyt ainakin huomaan, että pieni viehtymys vähentää työnvaihtostressiä ja saa miettimään omia arvoja. Jotenkin olen kai vähän huomaamattani asettunut taas sellaisen rakkauden ja suhteen kaipuun yläpuolelle. Kun ei ole mitään suhdetta ja ei jaksa koko ajan marista ja valittaa siitä, niin olen mennyt vähän liikaa toiseen suuntaan. Haluan liikaa todistella, ettei kaikkien naisten elämän tärkein saavutus ole löytää miestä ja hankkia kahta lasta. Että elää voi muutenkin. Ja niin voikin ja pitää voida. Mutta samalla alan lipsua takaisin sellaiseen "en minä ketään tarvitse" -malliin. Kun se on mulle niin helppoa. Kun ei luota ihan hirveästi muihin ihmisiin ja rakkauden kestävyyteen, niin on helppo olla vähän kyyninen ja NIIN riippumaton.

Tai kun mulle perusydinperhe ei ole mitenkään itsestäänselvä asia, niin mun on aika helppo mennä sellaiseen moodiin, että keskittyy vain muihin asioihin. Samalla huomasin, että keskusteluni työkaverimiehen kanssa kuvaavat mun omia arvojani aika hyvin. Jotenkin olen niin tottunut ajattelemaan, että suhteet eivät kestä kuitenkaan ja siksi on ehkä turha odottaakaan sellaista. Ja sitten kun toinen on niin kiltti ja uskollinen ja arvoiltaan niin kunnollinen, niin tajuan, että ehkä mun ajattelumallit ovat vähän vääristyneitä. Ehkä mun pitäisi enemmän uskoa siihen, että suhteet kestävät ja arvostaa pitkiä ihmissuhteita enemmän kuin hetken huumaa ja innostusta. Toisaalta mua pelottaa mennä sellaiseen suhteeseen, jossa oikeasti hyppäisin. Pelottaa edelleen. Ja pelottaa myös se, että toinen hyppää ja minä en. Ja sitten vain loukkaan toista.

Suhteelle jatkoa

2008-10-12T18:48:00.005+03:00

Jotenkin hieman mietityttää kirjoittaa tästä aiheesta täällä. Mutta kirjoitan nyt kuitenkin. Oli juhlat perjantaina ja päädyin taas viettämään paljon aikaa työkaverini kanssa. Siis saman, jonka kanssa oli pieni juttu jo aiemmin. Ja päädyttiin siis baariin ja oltiin neljään, mentiin jatkoille ja juteltiin kuuteen aamulla. Ja oli sitten muutakin. Ja oli jotenkin aika kivaa. Kivempaa kuin viimeksi. Ja jotenkin mä alan nyt huomata, että jotkut asiat, joita mietin, eivät ehkä häiritsekään. Tai kun oli vähän epävarma olo, niin ajattelin kuitenkin antaa toisen mahdollisuuden. Ja jotenkin oli hauskempaa.

Meillä on tosi paljon yhteisiä kiinnostuksen aiheita ja silleen tosi hauskaa. Olen kyllä enemmän miettinyt sitä, että onko meillä riittävästi kemiaa, mutta ainakin nyt tuntui, että sitä oli paljon enemmän kuin ajattelin. Ainahan sitä ei voi tietää heti niin selkeästi. Tai tiedän kyllä, että työkaverini on aika viehättynyt minusta, ja minusta hän on aina ollut tosi kiva ja kaverina ihan loistava. Muttei ehkä niin miehekäs tms. No, nyt sitten olen vähän eri mieltä, mutten oikein tiedä. En tiedä, tykkäänkö tarpeeksi. Tykkään vähän. Toisaalta kaikki on niin alussa.

Jotenkin nihkeää kirjoittaa koko aiheesta, koska kyseessä on niin sympaattinen ja kiva ihminen, että asian ruotiminen julkisesti tuntuu vähän kurjalta.

Dilemma

2008-10-07T21:33:00.004+03:00

Olen nyt taas aktivoitunut työnhaussa. Hieman firman ulkopuolella ja hieman myös sisäpuolella. Ja kuulin, että meillä aukeaa ihan kiinnostava paikka, vaikka onkin jotain IHAN muuta, mitä olin miettinyt. Mutta toisaalta se olisi hyvää kokemusta, hyvää vaihtelua, ihan jotain uutta ja urankin kannalta hyödyllinen steppi. Sopivan haastava ja aihealueena kiinnostava. Mitä siis emmin? Varmaan työnkuvaa joka on todella erilainen nykyiseen verrattuna. Paljon enemmän asiakastyöskentelyä ja vaikka olenkin aika sosiaalinen niin en ole mikään "myyntityyppi" varsinaisesti. Enkä ole ikinä halunnut ollakaan. Eli en tiedä jaksanko tavata uusia ihmisiä niin paljon kuin työnkuva edellyttäisi. Ja olen tosi huono/laiska puhumaan lapsista ja mökeistä ja muutenkin jauhamaan sellaista hyväntuulista paskaa päivästä toiseen. Mitä on siis pakko jaksaa tehdä, jos työ on tosi asiakasrajapinnassa oloa.

No en ole vielä kyseistä työtä hakenut, saatikka saanut. Keskustellut siitä vain yksikön vetäjän kanssa, joka siis sattuu olemaan vanha pomoni. Ulkoiseen työjuttuun ei kuulu vielä mitään uutta, mutta joudun varmaan soittelemaan sinne piakkoin. Josko asia vaikka etenisi johonkin suuntaan. Mutta siis sentään jotain alkaa tapahtua tai ainakin itse alan viedä asioita eteenpäin. Töissä on vaan niin tylsää, että on pakko tehdä asioille jotain. Mutta heti jollain tavalla innostuin kun kuulin siitä. Ja asiakkaat ovat onneksi kiinnostavia, eli ei mistään pahimmasta päästä. Ja ehkä sitä vuoden tai kaksi jaksaisi tehdä. Pitää varmaan sulatella. Lisäksi laitoin kolmanteen firmaan kyselyä työtehtävistä. Eräs vanha työkaverini on siellä töissä ja tosi hyvä tyyppi. Katsotaan, vastaako mitään.

Tyhjäpäinen blondi

2008-10-06T21:21:00.004+03:00

Jostain syystä mulla on nykyisin vähemmän ajatuksia kuin ennen. Tai mun ajatteluni on keskittynyt enemmän konkreettisiin asioihin kuten pieniin sisustusuudistuksiin, urheiluun, ruoanlaittoon yms. Puuhastelen kyllä kotona kaikkea, mutten paljoa mieti mitään ihmeempää.

Ehkä kyse on vaiheista, joista puhuimme Trinitynkin kanssa joskus aiemmin. Ehkä terapian lopettamisen jälkeen tulee kausi, jolloin keskittyy enemmän muihin asioihin. Tai ehkä mä olen kyllästynyt asioiden odotteluun ja jahkailuun omassa päässäni ja siksi olen liusunut enemmän sellaiseen älyllisesti hiljaisempaan vaiheeseen. Ehkä kaiken jahkailun ja analysoinnin jälkeen kaipaa vain taukoa. Ja tulihan niitä taukoja terapiankin aikana, nyt kun tarkemmin miettii. Välillä meni eteenpäin, välillä sitten taas jauhoi vain jostain työharmituksista tai vanhoista asioista, kun ei ollut mitään uusia oivalluksia. Ehkä sitä analyysin aikana rupeaa pitämään itseään syvällisempänä kuin onkaan, kun on vain niin paljon kertyneitä ajatuksia. Vähän niin kuin "Kuutamolla" elokuvassa (mistähän syystä mä tänkin muistan?), jossa päähenkilön kaveri tuumaa jotenkin näin parisuhteen väljähtymisestä "Alussa te jaatte kaikki hienot ajatukset, mitä te olette koko elämänne ajan kelanneet ja olette kummatkin, että WOW. Ja sitten jossain vaiheessa ei olekaan enää mitään niin uutta ja hienoa sanottavaa, ja sitten siitä tuleekin vain arkista ja tavallista." Ei siis ole sanatarkkalainaus, mutta siis idea pitäisi välittyä. Mä olen nyt varmaan loppuunkelannut suuren osan älykkäistä asioista, joita olen ikinä ajatellut ja nyt olen siirtynyt "touhukkaaseen emäntä -rooliin." PELOTTAVAA. Mutta olen kauhean innostunut uusista, pikku kotihankinnoistani - joiden tarkoituksena on toki vähentää ja helpottaa elämää - sen sijaan, että olisin hankkinut esim. mehulingon. Eli ehkä on jotain toivoa vielä marttakohtalolta.. :)

Muutama ajatus miesasioista

2008-10-05T16:02:00.005+03:00

Jotenkin tuntuu, että olen vähän relannut tämän seurustelu/seurustelemattomuus asian kanssa. Tai sitten kukaan ei ole tivannut minulta mitään tyhmää viime aikoina. Olen saanut olla rauhassa ja en ole aiheesta niin paljon keskustellut. Lisäksi olen jotenkin itse alkanut päästä vähän ohi odotteluen ja panikoinnin. Mikä mulla oli siis vähän päällä terapian lopettamisen jälkeen. Että pitää ratkaista kaikki nyt heti ja muuttaa elämäänsä mahdollisimman äkkiä. Nyt olen ehkä vähän tasaantunut. Johtuu varmaan myös siitä, että pieniä asioita on tapahtunut. Kun on ollut vähän pientä aktivoitumista suhderintamalla (vaikka tuskin työkaverin kanssa seuraa ihmeellisempää jatkoa), niin se heti vähän muuttaa asennoitumista.

Lähinnä olen miettinyt, mitä oikein haen, kun periaatteessa mukava ja kiva ihminen ei kelpaa/riitä. Kai se on vain pientä kemian puutetta. Pitäisi olla jännitettä ja pitäisi olla yhteisiä kiinnostuksen kohteita. Jälkimmäistä olisi, mutta eka kriteeri vähän puuttuu. En tiedä, mitä työkaverini oikein ajattelee. Olen ollut vähän raukkamainen töissä ja pitänyt hienoista etäisyyttä, vaikka toki puhun asiallisesti työasioista ja tervehdin aina ystävällisesti. Mutta samalla tunnen itseni kylmäksi ja julmaksi ja jotenkin pinnalliseksi ja kaikkea muutakin. Sen sijaan, että haikailen eksän perään pienenä, surkeana ja onnettomana - niin kuin kesällä, niin olen tuntenut itseni lähinnä vähän kylmäksi ja pelaavaksi, kun annan jonkun jutun mennä liian pitkälle ilman, että olen tosissani mukana. Tämän takia kai on aina ollut helpompi leikkiä vähän kusipäisten miesten kanssa, kuin kivojen poikien. Ei tarvitse pelätä kuin itsensä puolesta.

Toisaalta ei voi kantaa vastuuta kuin itsestään. Ei se toinen osapuolikaan ehkä odota niin paljon kuin mä kuvittelen. Ja voihan olla, että sillekin tuli sellainen olo, ettei ole riittävästi kemiaa. Mistä minä tiedän? Tunnen vain aina itseni niin kovin vastuulliseksi kaikesta.

Happy-Go-Lucky -sunnuntai

2008-10-05T11:37:00.004+03:00

Olen ajatellut siivota vähän. Ja käydä juoksemassa. Ja ehkä myös kyläillä ystäväpariskunnan luona. Menin eilen suht ajoissa nukkumaan ja olo on tosi hyvä. Jotenkin on ollut ihanaa tehdä vähemmän töitä ja vain lötköillä. Kävin eilen katsomassa elokuvan Happy-Go-Lucky , jossa ylipositiivinen 30-vuotias ala-asteen opettaja elää elämäänsä ja löytää lopulta rakkauden. Kuulostaa tosi imelältä, mutta se oli aika hupaisa. Ja samalla kuvaus siitä, kuinka yliposiitiivisuus/onnellisuus voi olla ihan hirveän rasittavaa, vaikka päähenkilö onkin tosi sympaattinen ja kiva kaikille. Toisaalta ihan virkistävää katsottavaa kaikille ahdistuneille ja entisille ahdistuneille. Ei kaiken tarvitse aina olla niin synkkää ja rankkaa ja kovaa.

Kuuntelin myös hieman Maijan uutta levyä, vaikken ole enää vuosiin valtavasti pitänyt Maijasta. Jotenkin Maija Vilkkumaan musiikki liittyy minun relämässäni vahvasti opiskelujen alkuun ja sinne saa mielestäni jäädäkin. Mutta levyllä oli yksi ihanan ahdistunut biisi, joka vetosi valtavasti kaikkiin opiskeluaikaisiin ahdistustunteisiini ja siihen mielialaan, joka silloin vallitsi. Ja joihin Maijakin liittyy. Tuli jotenkin nostalginen olo, vaikka onkin uusi levy. Biisi on siis Superpallo.

Jotenkin musta on valtavan kivaa, että musta ei enää tunnu kovin paljon tuolta. Ainakin nyt on sellainen olo, että pysyy jaloillaan, tulisi lähes mitä vaan.

Aika kivaa ja tasaista

2008-10-04T19:03:00.005+03:00

Olen kirjoitellut aika vähän tänä syksynä johtuen tekniikkaongelmista, mutta myös siitä, että loppujen lopuksi nyt on taas ollut aika tasapainoista ja onnellista. Äidin luona visiitti meni ihan hyvin pari viikkoa sitten ja ollaan soiteltu myös sen jälkeen ilman kummempaa draamaa. Jotenkin äidin lääkitys tuntuisi olevan nyt enemmän kohdallaan ja kaikki on vähän harmoonisempaa. Sisko on viimeisillään raskaana ja kaikki on mennyt ihan hyvin. Onnellista odotusta, vaikka toki sisko tässä vaiheessa jo toivoo, että tulisi jo pian ulos sieltä.

Tänään vietin superlaiskan lauantaipäivän, kävin lounaalla toisen ystävän kanssa ja toisen kanssa kahvilla. Ilma oli niin kaunis ja kirkas, muttei kuitenkaan liian kylmä. Oli aika huoleton ja levollinen olo. Ja sellainen tunne kerrankin, ettei ehkä kannattaisi stressata niin paljon kaikesta tulevasta. Elää vain tässä ja nyt ja nauttia siitä. Kaikki on kuitenkin aika hyvin ja siitä vain pitäisi osata nauttia.

Yksi keskeinen muutos aiempaan on se, että mä olen pikkuhiljaa alkanut puhua enemmän ja vähän avoimemmin mun kotiasioista myös vieraammille ihmisille. Enkä koe sitä enää niin isona asiana. Jotenkin mua ei enää haittaa niin paljon, jos joku tietää jotain. En enää koe terapiaakaan mitenkään niin isona asiana. Tai siis vaikken nyt kuljekaan töissä huutelemassa ihmisille, että minä olen muuten käynyt analyysissä, niin ei mua ehkä enää niin haittaisi puhua siitä. Enkä mä enää ajattele, että mua pidettäisiin jotenkin hulluna. Vaikka tokihan joku voi pitää, mutta olen ehkä päässyt enemmän sinuiksi kaiken kanssa, jolloin koen, että kummalliset reaktiot muilta ihmisiltä kertoisivat ehkä enemmän heistä kuin minusta. Tämä voi kuulostaa aika pieneltä asialta, mutta mulle se on todella iso muutos. Olen jotenkin ollut aina sellainen "kulissit kunnossa" ihminen, jolle on ollut aika tärkeää se, miltä asiat näyttävät ulospäin. Lähinnä niin, etten vaikuta oudolta, surkealta tai säälittävältä. Mutta ehkä mä voin nyt niin paljon paremmin, että tuo pelko on vain ihan turha ja siten myös asioista puhuminenkin on paljon helpompaa.

Laiskan bloggaajan paluu

2008-10-01T22:46:00.008+03:00

Alkuun kootut selitykset. On ollut aika paljon töitä, työreissu ja lisäksi vähän tökkimistä edelleen Welho-yhteyksissä. Korjaaja siis kyllä kävi, mutta yksi ilta taas katkeili yhteys. Tänään onneksi sentään pelittää, tiedä sitten missä vika.. Ja sitten on ollut niin kovin synkkää. Talous laskee kuin lehmän häntä ja kaikki uutiset ovat aika surullisia.

Mietin juuri tänään, millainen ihminen Suomessa pitäisi olla, kun jopa nuorilla hetero-miehillä on niin paha olla, että tappavat huvikseen ja nauttivat siitä. Ja toisaalta homoseksuaalisuus on edelleen ihan kammottava asia, kun ei ainakaan päätoimittajaksi kykene. Ei vaikka toimituksissa ihmiset ovat yleensä aika avarakatseisia ja tuskin Lapissa yleisestikään pelkkiä heteroita asuu. Jo muutama vuosi sitten Turun Sanomien johtohenkilö totesi, etteivät naiset sovellu päätoimittajiksi, kun ne synnyttävät. Kaikki naiset aina, myös vanhemmat naiset ja kokeneemmat, joita tehtäviin yleensä valitaan??? Alma oli varmaan ajatellut olla tosi liberaali ja edistyksellinen ja valita naisen. Ja sitten kävikin vähän hullusti. Voi parkoja.

Ehkä on siis aika hyvä asia, että on sattuu olemaan hetero nainen, jolla ei ole miestä: ei voi kuolla perheväkivaltaan, perhe ei haittaa uraa, eikä kukaan syyllistä siitä, imettääkö vaiko eikö tai laittaako toisen lapsen tarhaan, vaikka olisi itse kotona. Ja voi vaan tuhlata kaikki rahat kenkiin, terapiaan ja matkusteluun. Nyt siis lähinnä kenkiin ja matkusteluun. :)

Mutta jos nyt mennään vähän omiin asioihin, niin olen ajatunut jonkinlaiseen pieneen sähläsuhteeseen työkaverin kanssa, mikä on hieman ongelmallista, ja ollut työhaastattelussa. Asunnonvaihtohaaveet sen sijaan on haudattu odottamaan valoisampia aikoja. Sähläsuhde ei etene ehkä mitenkään, tai en ole ainakaan ihan varma siitä. Kiva poika, mutta enemmän kaveri, joten haluaisi luoda mitään odotuksia mistään suuremmasta. Ja työhaastattelun pitäisi edetä seuraavaan vaiheeseen jollain aikavälillä. Paikka ei ole varsinaisesti auki vaan olen vain tutun suosittelun kautta liikkeellä ja lähinnä käynyt keskusteluja tasolla "kiinnostaako kyseinen firma minua ja minä heitä." Työnkuvaa ei siis ole, eikä paikkaa, mihin siirtyä. Mutta katsotaan, miten asia etenee. Ainakin pähkäilyn seurauksena on alkanut tapahtua joitain asioita.. :)

Langoilla jälleen!

2008-09-17T23:24:00.001+03:00

Tänään kävi joku cable guy korjaamassa yhteyden ja nyt olen siis taasen yhteydessä ulkomaailmaan myös kotoa käsin. Töissä on ollut niin kiire, etten ole ehtinyt blogia sieltä käsin rustata. Ja kaikkea vapaa-aikaa ei jaksaisi töissäkään viettää. Olen taas menossa viikonloppuna äidin luo, tosin en jaksaisi olla koko viikonloppua. Tulen varmaan lauantai-iltana pois taas. Äiti pettyy, mutten kestä olla siellä koko viikonloppua. En vain kestä. Alkaa ahdistamaan. Sitä paitsi ensi viikolla on työmatka, johon menee pari iltaa. Ei siis vapaa-aikaa liikaa muutenkaan.

Mitään merkittävää ei ole kahden viikon aikana tapahtunut. Olen vain tehnyt aika paljon töitä ja vielä enemmän töitä pitäisi tehdä. Toki esimiehelläni on tiedossa, että töitä on liikaa, mutta voi olla, että tässä markkinatilanteessa ei ihan hirveästi suostuta palkkaamaan lisää jengiä. Ei kuitenkaan huvita istua kaikkia iltoja konttorilla, sillä silloin vain ratkaisisin ongelman uhraamalla kaiken vapaa-aikani. Enkä taatusti tulisi pääsemään typeristä rutiinitöistä eroon. Nyt kun en tee kaikkea, mitä kuuluisi, pomotkin heräävät siihen, että jonkun asian pitäisi muuttua. Tai sitten asioita ei vain kehitetä. Tai sitten minä vain vaihdan firmaa..

Typeriä internet-ongelmia

2008-09-10T09:04:00.000+03:00

Kotilaajakaista lakkasi siis jälleen toimimasta. Huotoaika on ensi viikolla. Siksi olen siis ollut taas aika hiljaa. Pari olennaista kysymystä.
- Mikä firma voi ilmoittaa asiakkailleen, että ole nyt 2 viikkoa ilman palvelua, koska meillä ei ole aikaa ratkoa sitä. Maksat kuitenkin normaalin hinnan koko ajan. Tack så mycket Welho!
- Kenen vastuulla on vanhojen taloyhtiöiden kaapeliyhteyksien toimivuus? Ei ilmeisesti kenenkään.

Vituttaa.

Ahdistuksen karkoitusta vol. 2

2008-09-03T22:28:00.002+03:00

Matkojen ostamisen lisäksi olen selättänyt ahdistusta kolmella varsin toimivalla ja vanhanaikaisella reseptillä.

1. jos työasia ahdistaa, kannattaa yrittää saada se tehtyä ja pois päiväjärjestyksestä. Olenkin siis tehnyt esitystäni lähinnä iltaisin kotona, kun olen voinut rauhassa keskittyä. Nyt ei sitten ahdista enää niin paljon, kun tiedän jo, mitä suunnilleen olen puhumassa.
2. Olen käynyt urheilemassa joka päivä töiden jälkeen. Kummasti on parempi olo ja kirkkaampi mieli.
3. Olen pitänyt itseni kiireisenä, jolloin en ole ehtinyt niin paljon ajattelemaan.

Olen kyllä hieman ehtinyt miettiä sitä, onko kyseessä vain normaali kolmenkympin kriisi, ja työturhautuminen (olen aika turhautunut omaan toimenkuvaani töissä). Vai onko vain niin, että tietynlaista ahdistusta en tule pääsemään karkuun edes terapian käymisestä huolimatta. Eli onko minulla edelleen taipumus ahdistua helpommin kuin jollain Pirkko-perustyypillä, vaikka olisinkin käynyt terapiassa? Toki osaan nyt analyysin työkalujen avulla hallita paremmin tunteita ja etsiä ratkaisuja, mutta ahdistuneisuuden tunteet ovat siis olleet viime päivinä harvinaisen voimakkaita. Toki taka-alalla on myös aiemmin kuvaamaani yleistä ahdistusta ja muutoshalua. Mutta hieman mietityttää, mikä on normaalia ahdistusta ja kuinka paljon negatiiviset tunteet vähenesivät, jos saisin esim. työasian ratkaistua? Toisaalta ahdistuksessa on se hyvä puoli, että se potkii toimimaan. Luultavasti jossain vaiheessa osaan sitten vasta omaan kysymykseeni.

Torjuntavoitto ahdistuksesta

2008-09-02T20:35:00.003+03:00

Torjuin tänään angstia ostamalla lennot joulukuuksi. Lähden siis jouluna reissuun. Ja kyllä, ajattelin olla kerrankin myös joulun pyhät poissa. Kun kerran olen naimaton, lapseton ja miehetön, niin mitäs turhaan vanhempien nurkissa aina jouluisin notkumaan. Yhtä hyvin voin lähteä pikku seikkailuun. Lisäksi tänä vuonna on sen verran hyvät pyhät, että kannattaa hyödyntää. Viikon lomalla voi olla helposti kaksi viikkoa poissa. :)

Mietin tätä aika pitkään. Lähinnä sitä, haluanko olla yksin reissussa jouluna. Mutta tänään tuli iso ahdistus töissä, että jotain oli pakko tehdä. Painelin siis vain nettiin ostamaan lennot. Harvoin on muuten töissä ahdistanut niin paljon kuin tänään. Töissä oli harvinaisen tyhmää, presentaation tekeminen hieman vieraasta aiheesta ahdisti ja muutenkin tuntui vahvasti siltä, etten saa nykyisestä työstäni enää juuri mitään. Ja elämäni ylipäänsä junnaa vaan paikallaan. Eiliset nettitreffit eivät yhtään reipastaneet mieltä. Pikemminkin tuli aika turhautunut olo.

Kai mulla on sellainen olo, että olen viimein vapautunut häkistä, mutten osaa enää lentää. Nyt vain nökötän samalla paikalla ja melkein toivon, että häkki olisi edelleen paikallaan. Niin monta vuotta olen ollut sidottu analyysiin, enkä ole voinut tehdä isoja muutoksia. En vaihtaa työpaikkaa kovin helposti, koska sijainti on ollut tosi kätevä terapian kannalta. En vaihtaa asuntoa, koska kaikki rahat ovat menneet terapiaan. En edes hankkia työtä, jossa olisi pitänyt enemmän matkustaa, koska terapia ja matkustelu eivät sovi yhteen. Puhumattakaan mistään ulkomaille lähdöstä. Ja nyt siis toivoisin hirveästi, että elämässä joku muuttuisi. Mutten oikein vielä tiedä, mitä pitäisi tehdä. Ja mihin suuntaan lähteä. Ja siksi kai ahdistaa niin paljon. Tavallaan se on turhautumista ja toisaalta kai pelkoa. Ei haluaisi tehdä mitään "ojasta allikkoon" -ratkaisuja.

Levoton olo jatkuu

2008-09-01T21:29:00.004+03:00

Kaikenlaista pientä sattunut ja tapahtunut. Muttei sinänsä mitään kovin merkittävää. Jotenkin kaipaisin kauheasti jotain muutosta, mutten ole vielä ihan keksinyt, mitä se voisi konkreettisesti olla. Kävin katsomassa lisää asuntoja, mutta neliöhinnat olivat edelleen niin kovia, että alkoi vaan ahdistamaan. Sinänsä kivaa kiertää katsomassa, mitä on tarjolla. Mutta kaikki kiva maksaa ihan hirveästi. Ihan hirveätä räjäytys-työmaata en jaksaisi hankkia. Varsinkin kun remppataidot on aika heikot. Tyydyn siis asumaan edelleen "kopissani". Vähän harmittaa se, että terapian aikana en olisi voinut kuvitellakaan vaihtavani asuntoa ja nyt kun periaatteessa olisi enemmän rahaa, niin markkinatilanne on ihan älytön.

Kävin tänään nettitreffeillä sen tyypin kanssa, josta mainitsinkin jo joskus aiemmin. Kirjoittelimme siis keväällä ja sitten oli taukoa. Oli vähän erikoinen tyyppi. Varmaan ihan kiva ihminen, muttei selvästi mikään kolahtanut. Ja jotenkin selosti hieman outoja asioita ollakseen ensimmäiset treffit ventovieraan kanssa. Ei siis tullut mitenkään kovin innostunut olo. Ilmoitin sitten aika nopeasti, että ei tämä nyt varmaan tästä oikein mihinkään lähde. Varmasti netissä voi tavata tosi monia kivoja ja samanhenkisiä ihmisiä, mutta ehkä molemmat deittini ovat kuitenkin olleet aika erilaisia. Ja eihän erilaisuus sinänsä mikään haitta ole, mutta nyt mulla tuli ainakin lähinnä vähän outo olo.

Lisäksi kuulin lisää vauva-uutisia. Myös toinen hyvä ystäväni on raskaana, tällä kertaa kyllä suunnitellusti. Kohta se siis alkaa; kaikki muut alkavat lisääntyä ja itse lähinnä ihmettelen samassa elämäntilanteessa kuin aina ennenkin. Toki olen onnellinen ystäväni puolesta, mutta ehkä tämä yhtäkkinen vauvabuumi jotenkin korostaa oloa, että elämäni junnaa paikoillaan. Toisaalta en tiedä, olisinko vielä kovin valmis luopumaan vapaasta elämästäni. Sekin on kuitenkin aika kivaa..

Lisäksi lyhyt toteamus aiheesta, josta en viitsi kovin paljoa kirjoittaa täällä. Mutta tapasimme siis Trinityn (vähän hassua käyttää näitä nickejä edelleen..) kanssa ja tapaaminen oli tosi kiva. Joskus kannattaa siis tavata nettituttuja livenäkin. Hulluinta kyllä oli, että tiesimme toisemme etäisesti myös reaalielämästä. Eli Helsinki oli HYVIN pieni jälleen kerran. No tässä tapauksessa se ei kyllä haitannut ollenkaan, tuntui vaan aluksi hassulta.

Tylsää, kyllästyttää..

2008-08-25T20:12:00.006+03:00

Kävin katsomassa yhtä myytävää asuntoa eilen. Kallis ja pohja oli hieman hankala. Talo sentään oli kiva ja sijaintikin mainio. Mutta vähän omituisesta pohjaratkaisusta ei kannata maksaa niin paljon. Olen vaan niin jumalattoman kyllästynyt asumaan tässä ja jotenkin tuntuu niin ahtaalta. Kamat ei mahdu mihinkään. Voisi tietty vaan heittää kaiken turhan pois, mutta sitten on sellaisia pakollisia tavaroita kuten silityslauta ja imuri, jotka ovat aina tiellä ja eivät meinaa mahtua kunnolla mihinkään. Blääh. Lisäksi tässä iässä haluaisi jo yksiöstä pois. No aika nyt ei ole kovin optimaalinen, pitänee kai vaan etsiä sitä asunnollista miestä. Ei yhtään helpompi projekti, mutta ainakin halvempi. :)

Lisäksi työ kyllästyttää. En jaksaisi yhtään olla siellä. Hengailen työpaikalla ja teen kyllä hommani, mutten oikein mitään suurempaa. Ei oikein innosta. Tarvitsisin jotain uutta haastetta. Olen kyllä vähän katsellut työpaikkoja, mutten varsinaisesti aloittanut työnhakua. Pitäisi kai jaksaa päivittää edes cv.. Kun vaan tietäisin tarkemmin, mitä haluan, niin olisi paljon kivempi ruveta etsimään uutta työtä. No toisaalta ehtii panostaa vapaa-aikaan. Miesasiasta en jaksa edes ruveta valittamaan tällä kertaa.

Katsoin viikonloppuna aivan mahtavan elokuvan. Marjane Satrapin sarjakuviin perustuvan animaation Persepolis. En yleensä piittaa pahemmin animaatioista, mutta tämä oli loistava. Kertoo Iranin islamilaisesta vallankumouksesta pienen, hieman rääväsuisen tytön näkökulmasta. Aivan loistavasti tehty ja aihekin on todella kiinnostava.

Tavatako vai eikö tavata?

2008-08-23T14:28:00.011+03:00

Kirjoitan tätä nyt Trinityn kommenttiin liittyen. Toivottavasti sua ei haittaa, että otan sen yhden postauksen teemaksi, mutta olen nyt miettinyt asiaa aika paljon sen jälkeen. Eli kannattaako tavata netissä tapaamiaan ihmisiä reaalimaailmassa? Muistan, että Katariina on kirjoittanut aiheesta joskus, mutten nyt lyhyesti selaamalla löytänyt sitä tekstiä blogista. Olisi kiinnostanut lukea. Mutta ehkä löydän sen myöhemmin.

En niinkään pelkää henkilöllisyyden paljastumista. Eli vaikka kuinka kirjoitan hyvin henkilökohtaisista asioista, niin ei mua oikeastaan ahdista, jos joku yhdistää mut reaaliminääni. En nyt ehkä toivo työkavereitteni lukevan tätä, enkä sen puoleen eksänkään, mutta muilla ei ole niin väliä. Muutamat ystäväni ovat lukeneet/lukevat blogiani, joskaan eivät kommentoi. Tai kun kommentoivat, niin kommentoivat mulle suoraan kun nähdään tms. Niin se on jotenkin helpompaa ja normaalimpaa. Kun on jo puhunut terapeutille kaiken, niin on paljon pienempi kynnys puhua muillekin.

Mutta ehkä se, mikä mua jollain tavalla mietityttää, on mun oma reaalielämän minäni vrs. blogiminäni. Mun blogiminäni on paljon rehellisempi tunteidensa kanssa, paljon avoimempi, herkempi ja paljon enemmän pihalla. Mun reaaliminäni on aika suojautunut, välttelee edelleen kipeitä aiheita, samalla paljon kevyempi, pinnallisempi, jopa kovempi. Mä en oikein tiedä, mikä ristiriita näistä kahdesta tulee? Pystynkö mä tapaamaan ketään periaatteessa tuntematonta ihmistä ja suhtautumaan tarpeeksi avoimesti, samassa hengessä kuin täällä? Toki mä ystävieni kanssa olen avoin ja herkkäkin. Mutta yleensä siihen menee aikaa, ennen kuin päästän muita niin lähelle.

Mutta toisaalta se voisi olla tosi antoisaa ja hurjan mielenkiintoista. Lisäksi psykoanalyysissä on aina se haaste, että on hirveän vaikea löytää muita, jotka ovat taapertaaneet saman polun. Se on kuitenkin terapiamuotona aika harvinainen. Ja kun on ollut monesta asiassa aika samaa mieltä, niin vaikea uskoa, että tapaaminen ei olisi antoisa. Samalla voisi puhua muistakin asioista, joista ei välttämättä netissä tule puhuttua. Lisäksi mä olen hieman utelias, miten kävi Trinityn ja Anonyymin miehen tutustumisen, vaikken olekaan siitä kehdannut kysyä. Kun sellaisen tivaaminen ei varsinaisesti ole minun asiani. Mutta tulipahan sanottua. Mutta jos sua vielä huvittaisi nähdä, niin kommentoi.

Se siitä syvällisyydestä

2008-08-22T16:09:00.003+03:00

Tänään kävin aamulla töissä hoitamassa pari pakollista asiaa, mutta sitten tulinkin taas kotiin. Tänään olen lukenut Oliviaa tasapainon vuoksi. Mekot ovat edelleen muodissa syksyllä, mikä on hyvä asia, koska olen innostunut ostamaan ihan liikaa mekkoja kevään/kesän aikana. Mekot ovat ihan mahtavaa vaihtelua farkuille, suorille housuille (yök), capri/vajaamittaisille housuille ja helpompia kuin hameet. Sen sijaan tämän hetken kaapumuotia en tajua ollenkaan. Miksi kukaan 90-luvun alkupuolen XL-villapaidat muistava haluaisi pukeutua enää mihinkään megasäkkeihin?? Lisäksi ne eivät sovi kenellekään, joka on alle 180 cm pitkä ja painaa yli 55 kiloa. Eli eivät kenellekään.

Olen menossa varmaankin taas nettitreffeille miehen kanssa, jonka kanssa kirjoittelin touko-kesäkuussa, mutta jonka kanssa en ikinä ehtinyt treffeille. Oli vaan aika kiire. Ja tyyppi vaikutti minusta hieman takertuvalta, joten ahdistuin hieman. Ollaan siis vaihdettu kuvia, juteltu mesessä, mutta ei tavattu. No olin saanut häneltä myöhemmin vielä viestiä ja ajattelin, että ei tapaamisesta varmaan haittaakaan ole. Taas kuitenkin törmään tuttuun aiheeseen, eli jos mies on liian innostunut, niin mua alkaa ahdistamaan. EIHÄN ME OLLA VIELÄ EDES TAVATTU!!!! Ei voi rakentaa kauheita odotuksia, jos ei oikeasti yhtään tunne toista. No kannattaa kortti ehkä silti katsoa. Joskus sitten ensi viikolla, kun en niistä kuin norsu koko ajan.

Kipeänä kotona Anaïsin kanssa

2008-08-21T16:20:00.007+03:00

Makaan vain kotona, syön linssi-korianterikeittoa ja luen Anaïs Ninin päiväkirjaa, yhtä monista. . Aamulla olen nukkunut ja niistänyt ehkä järven.. Onneksi tajusin olla menemättä töihin, koska olo on rehellisesti sanottuna ihan hirveä. Pääsin nyt vasta alkuun, vaikka ostin kirjan ajat sitten. Kannattaa siis olla sairaana. Töissä ahertamisen sijaan voi keskittyä paljon kiinnostavampien asioiden lukemiseen ja pohtimiseen.

Luin päiväkirjojen ensimmäisen osan joskus nuorempana, kun en ollut vielä itse käynyt analyysissä. Ensimmäisessä osassa hän aloittaa analyysin ja nyt toisessa osassa Nin opiskelee (pikemminkin perehtyy) New Yorkissa analyytikoksi. Ihan mielenkiintoista ja jotenkin hyvin älyllistä, sivistynyttä ja samalla radikaalia. Toisen päiväkirjan alkaessa Anaïs on vasta 31-vuotias, mutta silti jotenkin paljon kypsempi ja syvällisempi kuin kukaan ikinä tuntemani ihminen. Nykyajan hektisyys varmaan pinnallistaa ja tekee kärsimättömäksi ja itse olen siitä ainakin mahtava esimerkki. Ahdistun heti, jos pitäisi jotenkin olla liikaa paikallaan, odottaa, hyväksyä, että mitään ei tapahdu heti, eikä niin nopeasti kun minä haluan. Kai me ollaan "kaikki mulle nyt ja heti" sukupolven tuotteita, kuten ystäväni S totesi joskus aiemmin.

Lisäski erittäin viehättävää sekä Ninissä, että toisessa ihailemassani kirjailijassa Simone de Beauvoirissa on se mieletön kyseenalaistamisen kyky, rohkeus etsiä omaa polkuaan elämässä ja pohdiskelevuus. Ja he ovat kuitenkin eläneet aika paljon ennen meitä ja ovat silti kyenneet olemaan paljon rohkeampia ja radikaalimpia kuin suurin osa omasta ikäluokastani. Ja heillä ei edes ollut kovin paljon malleja tai esikuvia toisin kuin minun sukupolveni naisilla.

Anaïs kirjoittaa muuten terapian lopettamisesta hauskasti. "Potilaani kärsivät yksinäisyydestä. Heidän sairautensa eristää heidät. Mutta kun he ovat parantuneet, he kärsivät toisenlaisesta yksinäisyydestä, koska on enemmän neurootikkoja kuin entisiä neurootikkoja. Ja entisillä neurootikoilla on erikoinen ymmärryksensä ja erikoinen kielensä."

Suuri seksitutkimus

2008-08-21T12:15:00.013+03:00

On taas ilo perehtyä suomalaisten rakkauselämään tilastollisten faktojen kautta. Ensin suomalaisten seksielämän salat selvitti Nyt-liite, nyt Osmo Kontulan Halu ja intohimo -kirja, josta mediat toki innostuivat valtavasti. Lukijan näkökulmasta valtaisa uutisointi on pikemminkin tylsää kuin HURJAN mielenkiintoista. Jotenkin seksi on niin arkipäiväinen asia mediassa, että se ei oikein liikuta enää mitään eikä ketään. Paitsi siis medioita, erityisesti iltapäivälehtiä. Silti kirjoitan aiheesta, koska ilmiö itsessään on mielenkiintoinen, vaikka yksittäiset tilastofaktat eivät.

Viime aikoina minua ei ole kovin voimakkaasti kiinnostanut seksi, eikä myöskään median kirjoitukset aiheesta. Miksi? Ei kiinnosta, vaikka olen viehättävä kolmekymppinen nainen ja hyvässä iässä. Mitä vikaa minussa on? En todellakaan harrasta seksiä joka viikko, enkä edes joka kuukausi. Eikä se ole minulle edes valtaisa ongelma.

Ensinnäkin minusta on puisevaa, että seksistä on tullut joku kunnollisen kansalaisuuden määre, jota pitää mitata kerroilla viikossa ja sitten verrata itseään johonkin kansalliseen keskiarvoon. Jos taas on liian kiinnostunut seksistä, niin on varmasti seksiaddiktio - toinen median rakastama aihe. Ylipäänsä minusta on kiinnostavaa, onko yksilön seksielämä yhä edelleen aikaan sidottu ilmiö, jota pitää tutkia ja selittää yhteiskunnallisesti. Ehkä seksin suhteen pitäisi kääntyä jo enemmän sisään- kuin ulospäin. Kuinka avoimeksi voidaan tai on tarvetta enää mennä, kun detaljeilla kyllästetty intiimi-info tursuaa joka paikasta. Voisiko seksin vain antaa jo olla kunkin ihmisen yksityisasia, jolloin siinä säilyisi joku mystisyys? Jos vaan annettaisiin ihmisten olla ja hengittää ja myös rakastella rauhassa, on sitten hetero tai homo, sinkku tai parisuhteessa, nuori tai vanha?

Kesällä tapaamani mies oli erittäin seksikeskeinen ja siis valtavan kiinnostunut seksistä. Harvoin olen tavannut ketään, jolle seksi olisi NIIN iso asia. Hän oli iältään noin 40v, ja luulen, että hänen käyttäytymisensä ei ollut juurikaan muuttunut iän myötä. Eli väite siitä, että miesten seksuaalinen kiinnostus laskisi iän myötä ei kyllä pitänyt paikkaansa. Minun mielestäni hän oli lähinnä hämmentävän seksikeskeinen. Hänen mielestään hänellä oli elämässä niin paljon sisältöä ja tekemistä muutenkin, ettei ollut aikaa parisuhteelle. Eikä oikein haluakaan. Seksin harrastamisen lisäksi hän halusi puhua paljon seksistä ja meillä oli ihan hyvä keskustelu aiheesta. Se oli mielenkiintoista ja ihan hauskaa. Mutta kieltämättä mietin, että miten tuo ihminen ehtii mitään muuta elämässään, jos seksi ja seksin ajattelu vie niin ison siivun?

Eipä silti, etten haluaisi enemmän seksiä. En vain oikein syty enää yhdenyön jutuista. Yksinelävälle seksin korostaminen on mahdollista vain jos on rakastaja (ihanan vanhanaikainen sana ts. kuin esim. fuckbuddy) tai paljon irtosuhteita. Mulla on joskus ollut molempia. Been there, done that. Mitä seuraavaksi? Normaali, toimiva parisuhde on oikeastaan ainoa asia, josta mulla on vähän kokemusta. Se olisi oikeastaan tosi jännittävää. Seksi lauantaina saunan jälkeen. Eli sitä odotellessa.

Ensimmäinen terapiavapaa syksy

2008-08-20T21:37:00.003+03:00

Nyt muuten huomaan, että minulla on paljon enemmän vapaa-aikaa kuin aiemmin. On niin kovin rentoa mennä töihin, kun ei ole enää terapia-aikoja sovittavana ja mietittävänä. Aamut ovat jotenkin rauhallisempia ja tasaisempia. Toisaalta viikonpäivien erot ovat hähmäisempiä. Ennen oli viikonloppu ja sitten päiviä, jolloin oli terapia ja toki niitä päiviä, jolloin ei ollut terapiaa. Mutta esim. keskiviikko oli ihan erilainen kuin muut arkipäivät, koska terapian takia piti herätä aikaisin. Nyt on jotenkin tasaisempaa. Myös rahaa jää oikeasti enemmän käyttöön. Toki kesäloma näkyy vielä luottokorttilaskussa, mutta silti taloudellisesti on paljon kevyempää.

Isoin muutos on kuitenkin henkinen muutos oman minäkuvan suhteen. Niin kauan kun on terapiassa on kuitenkin jossain määrin vähän "viallinen". Ei ehkä terpan tai ystävien mielestä, mutta lähinnä omasta mielestäni. Nyt kun en enää käy terapiassa olen vain "tavis" ja ehkä olen myös antanut itselleni enemmän tilaa vain olla. En enää mieti niin paljon, mikä minussa mahtaa vielä olla vialla, mitä pitäisi vielä käsitellä, miten minun pitäisi jatkossa suhtautua kaikkiin isoihin asioihin. Ehkä vain elän enemmän, vaikka toki analysoin edelleen omia reaktioitani ja huomaan kyllä, milloin toistan jotain tiettyä käyttäytymismallia. Ei se analyysi mihinkään ole kadonnut. Mutta ainakin kesän aikana se jokin osa minussa on ollut enemmän hiljaa. Ja hyvä niin. En pelkää, etten pärjäisi yksin. Ja jos en pärjää, niin tiedän kyllä mihin ottaa yhteyttä. Aika turvallinen olo sen suhteen.

Flunssaa, väsyttää

2008-08-20T20:13:00.004+03:00

Nihkeä olo, räkäinen olo, tyhmä olo. Menisi vaan pian ohitse, ei tarvitse kuin tulla räkätauti, niin olen jo vetämätön ja tehoton ja surkea. Pateettista. Toisaalta mulle nousee tosi harvoin kuume, joten voin olla jo nuhaisena aika huonovointinen, vaikkei lämpöä olisikaan. Keuhkokuumeessa pääsin aikuisena 38 asteeseen ja silloin olin jo tosi kuollut.

Samassa työtiimissä aloitti muuten tällä viikolla töksäyttelijä. Minua vain hiukan vanhempi nainen, joka on mielestäni aika outo. Kysyi minulta eilen perehdytyksessä, kuinka kauan olen ollut talossa ja totesi sitten, että "oletkohan sinä niitä, jotka ovat täällä 10 vuotta?" Ja "onhan se toki hyvä olla samassa, kun tuntee kaikki ihmiset. Mutta kyllä vaihtamalla usein etenee paremmin urallaan tms." Olen tehnyt nyt nykyistä duuniani pari vuotta ja sitä ennen ollut kyllä pari vuotta samassa firmassa, kuten olen kertonutkin, mutta ihan eri tehtävissä. Totesin vain, että on täällä kuule paljon niitä, jotka ovat olleet 20 tai 30 vuotta talossa. Ei kymmenen ole edes paha.

Mutta valitettavaa on, että minä olen hänelle aika tärkeä ihminen, ja hän tulee tarvitsemaan minun tukeani ja sparraustani. Siksi aika outo tapa aloittaa tutustuminen. Toisen leimaaminen paikalleen jämähtäneeksi ei todellakaan ole paras mahdollinen aloitus. Meinasin kuitata, että onhan mulla vielä aikaa vaihtaa kun olen paljon nuorempi kuin sinä, mutten sitten kehdannut. Enkä jaksanut. Ehkä hänen pitää jotenkin päteä ja toinen nainen on jotenkin uhka. En tiedä. Tosi outoa.

Eräs työkaverini tuntee hänet aiemmasta elämästä, ja kun kysyin hänen mielipidettään, niin hän käytti nimenomaan sanaa "töksäyttelijä". Ennen kuin ehdin edes kertoa omasta, hieman oudosta palaveristani. Nyt kun tälle naiselle sitten valkenikin, että tiedän monista aika hyödyllisistä asioista aika paljon, niin hän on ollut minulle paljon mukavampi. Itse olen ihan asiallinen, mutta kyllähän tuollainen alku aiheuttaa sen, että suhtaudun aika varauksella.

Levoton olo

2008-08-19T20:16:00.010+03:00

Jotenkin syntymäpäiväonnitteluistakin tuli taas joku ongelma. Olin ehkä vähän kärkäs ja sain tietysti takaisin hieman kärkkään vastauksen. Johon sitten tänään kirjoitin vähän älykkäämmän vastineen. Kai mäkin suojelen itseäni aika paljon sellaisella pikkunokkeluudella ja pikku-vittuilulla, kun en halua vaikuttaa liian kiinnostuneelta, enkä liian miltään. Voin onnitella, mutten sentään olla liian lälly samana päivänä. Toisaalta miksi mä en voisi olla vähän aikuisempi, kun ei tässä nyt enää ihan hirveästi salattavaakaan ole. Eikä menetettävääkään sen puoleen. Voi kai sitä olla rakentava, olematta liian needy. Aina ei tarvitsisi pitää kulissia kunnossa ja positiivisia tunteita piilossa.

Tunteitahan mä periaatteessa olen oikein hyvä ilmaisemaan; vihaisia, äkkipikaisia, intohimoisia, kärkeviä, ties mitä. Kunhan ei ole liian herkkä tai rakastunut tai ainakaan näytä sitä. Anna-Leena Härkösen jossain novellissa oli mieshahmo, joka kertoi oppineensa naisista lähinnä yhden tärkeän asian: kun nainen käskee painua vittuun, niin se pitää ottaa syliin. Mä tarvitsisin juuri sellaisen miehen. Voisin vaan olla rauhassa paniikissa ja puolustuskannalla ja silti juttu päättyisi hyvään lopputulokseen. Tämä ei sitten ollut virallinen, analyyttinen kanta asiaan, lähinnä hämärä toiveajatus. Ja on munkin positiivisten tunteiden myöntämis- ja ilmaisukyvyssä sentään kehitystä tapahtunut. Välillä vain tekisi mieli päästä helpolla. Tää ei nyt sinänsä liity enää vaan eksään vaan suhteisiin yleensä.

No katsotaan, josko mun älykkäämpi ja aikuisempi vastaukseni saisi jotain järkevämpää vastakaikua ja sen jälkeen voisin taas antaa tämän asian vähän niin kuin olla.

Myöhemmin..

Nyt oltiin sitten vihdoin ja viimein niin mukavan aikuisia ja sivistyneitä ja lallaa. No ainakin eksä kertoi lopettaneensa juomisen täysin jo useita kuukausia sitten ja vaikutti jotenkin paljon positiivisemmalta. Mikä on hyvä asia. Ja ehkä pitää myös meidät kauempana toisistaan, kun ei tule mitään epätoivopuheluita. Tottakai vihlaisi. Tavallaan olen onnellinen hänen onnestaan, mutta tunnen silti unohdus/erokipuilua. Miksi on aina lohdullisempaa roikkua jossain ajatuksessa kuin kohdata avoin maailma ihan rohkeasti? Nythän mulla on kaikki mahdollisuudet vain mennä eteenpäin. Miksi se silti pistää niin paljon? Onneksi huomenna jo vähemmän kuin tänään.

Synttärionnitteluja ja lupauksia

2008-08-18T22:38:00.005+03:00

Eksällä oli synttärit, onnittelin ja sen jälkeen ajattelin pysyä kaukana. Status-update oli taas jotenkin hieman liian osoitettu, lähellä omaani, ja puettuna kysymyksen muotoon.. En nyt suoraan sanottuna ymmärrä, miksi sekin jaksaa nähdä mokomaa vaivaa, kun kerran ei kuitenkaan mistään tule mitään. En siis vastannut siihen, mutta onnittelin sentään.

Ei enää FB-kirjeenvaihtoa. Ei enää mitään roikkumista. No katsotaan pysynkö ihan täysin kannassani. Ainakin todennäköisyys on parempi kun sen sanoo ääneen. Puolimaratonkin oli helppo juosta sen jälkeen, kun siitä oli puhunut muille. Mutta kannattaa siis ainakin asettaa itselleen tavoitteita, joista edes yrittää pitää kiinni.

Olen tulossa hieman kipeäksi, mikä ei nyt suorastaan riemastuta oloa. Kurkku on kipeä, nenä valuu, vaikka on vielä kesä ja teen juomisestakin tuli vain paha olo. En ole varmaan oikein syönyt, on niin tukkoinen olokin. Ei vaan olisi aikaa olla kipeänä kun olisi töitäkin. Tulevana viikonloppuna on juhlia, en haluaisi sairastua sitä ennen. Nyt meni vain marinaksi. Mihin se ihana kesäfiilis aina katoaakin niin nopeasti?

Mielialoja ja kuulumisia

2008-08-17T13:48:00.004+03:00

Vaikuttaisi siltä, että ystäväni aikoo pitää lapsen. Varmuutta päätöksestä ei vielä tietenkään ole, koska kysymys on todella isosta muutoksesta ja tottakai todella isosta ratkaisusta. Mutta kieltämättä abortti tässä iässä, kun on jo parisuhteessa, on aika iso ratkaisu. Ja myös epäluottamuslause parisuhteelle. En ehkä niin ajatellut asiaa siltä kantilta, ennen kuin puhuin ystäväni kanssa enemmän aiheesta. Jos on oikein onnellinen ja rakastunut, niin lapsi on kuitenkin suhdetta vahvistava asia ja abortti taas tietynlainen signaali siihen suuntaan, ettei olla kovin sitoutuneita.

Suhteen jatkaminen abortin jälkeen voi olla vaikeaa. Jollain tasolla voi kuitenkin tulla katkeruuden tunteita - varsinkin naiselle - vaikka tavallaan vika olisi molempien huolimattomuudessa. Nainen on kuitenkin se, joka kantaa kaikki fyysiset - ja suurimman osan henkisistäkin - seuraumuksista. Jos abortti aiheuttaa lapsettomuutta (harvinaista, mutta mahdollista), kyse on aina naisen kehosta. Mies voi hankkia lapsen varsin helposti vaihtamalla naista. Raadollista, mutta totta. Lastaan harvoin kukaan katuu myöhemmin, aborttia paljon helpommin. Toisaalta lapsen pitäminen edellyttää valtavaa luottamusta toiseen. Että vaikka mitä tulisi, niin ei jää yksin lapsen kanssa. Lapsi on kuitenkin suurin sitoumus, mitä voi elämässään tehdä. Kaikesta muusta kun yleensä pääsee aika "helposti" eroon, jos vain haluaa. Ei mikään ihme, jos pelottaa. Ja toisaalta ero voi tulla aina riippumatta siitä, kuinka kauan on oltu yhdessä; kymmenen vuoden jälkeen tai puolen vuoden.

Kaipa oma roolini on ollut vain kuunnella ja tukea, olisi ratkaisu sitten mikä tahansa. Ehkä hieman koitin kuitenkin puhua sen puolesta, että varmasti hän selviää, vaikka pitäisikin lapsen. Ovathan nuoret, terveet ihmiset aina saaneet lapsia vähän kummallisissa tilanteissa - ja selvinneet. Vaikkei omia mielipiteitään pidä liikaa tuputtaa. Taloudellisesti tilenne ei ole kovin optimaalinen, mutta muut asiat ovat kuitenkin aika hyvin. Ja myönsin kyllä, että haluaisin ajatella jotenkin romanttisesti, että asiat tapahtuvat hieman "kun niiden on tarkoitus tapahtua". Lapsettomana on niin helppoa sanoa, että kyllä lapsen kanssa selviää, jos vain haluaa selvitä. Pienen lapsen kanssa elävän arki on sitten yleensä vähemmän juhlavaa.

Hassua, mutta ystäväni tarina osoittaa niin suoraan, miten nopeasti asiat voivat elämässä kuitenkin muuttua. Vielä vuosi sitten hän kipuili eroa hankalan, pitkän suhteen jälkeen. Ehkä siksi pitäisi vain antaa mennä ja luottaa siihen, että omassakin elämässä asioita jollain aikavälillä vain tapahtuu. Aina ennenkin on tapahtunut. En sentään toivo itselleni noin radikaalia muutosta, mutta jotain muutosta ylipäänsä.

Jos ei ole suhteessa, ei halua suhdetta?

2008-08-14T23:22:00.006+03:00

Jotenkin väsyttää ihmisten halu yksinkertaistaa asiat ja vetää mutkat suoriksi. Tapasin tänään hyvää, erittäin läheistä ystävääni, jota en ole nähnyt pitkään aikaan. Asumme siis aika kaukana toisistamme. Tuli sitten puheeksi eksä ja muu mieselämä. Ja miksei ole löytynyt ketään toista, jonka kanssa voisi haluta olla ja suunnitella yhteistä tulevaisuutta. Ja kun ei ole, niin johtuuko siitä, etten vain halua parisuhdetta.

Jotenkin loukkaavaa on, että ihminen, jonka pitäisi tuntea minut, taustani ja historiani typistää taas kaiken sellaiseen "etkö sitten halua ketään" -malliin. Ihan kuin tässä elämässä rakkaus olisi vain kiinni siitä, että haluaa rakastaa. Ja se, että olen surrut aiempia eroja, pitäisi minusta kertoa jotain siitä, että olen halunnut olla parisuhteessa. Tietenkään ei pitäisi loukkaantua, koska kyllähän ihmiset voivat muuttua ja elämäntilanteet voivat muuttua. Jos ei ole pitkään aikaan juteltu, niin ei voi tietää. Mutta todellisuudessa en ole kertaakaan viime vuosina sanonut mitään siihen suuntaan, etten haluaisi parisuhdetta.

Ja kai mua loukkasi se, että asiat nähdään niin yksinkertaisina. Kun ei se kumppani nyt ihan vaan löydy sillä, että menee ulos kodistaan ja etsii jonkun. Ei tunnu edes niin, että toimii määrätietoisesti kuin työnhaussa ja katsastaa jokaisen vapaan miehen ikähaitarilla 25-45. Moni ystäväni on tehnyt sitä erittäin tarmokkaasti, ja silti ei kovin nopeasti ole tärpännyt. Ja eivät tunteet eksääkään kohtaan vain katoa sillä, että sen päättää. Luoja kai mä nyt olen jo monta kertaa päättänyt, etten enää koko asialle ajatustakaan. Ja silti jotain on aina tapahtunut, joka on sekoittanut ajatuksia.

Toki mä voisin paljon tarmokkaammin ruveta ponnistelemaan asian eteen. Mutta kun en oikein taas jaksa eikö huvita. Nytkin tunsin itseni jotenkin todella pateettiseksi kun ylipäänsä aloitin koko keskustelun. Eli niin pitkälle ei ole vieläkään tultu, että oman tarvitsevuuden myöntäminen olisi jotenkin helppoa. Vieläkin mua lähes oksettaa, kun joudun myöntämään, että yksinolo, joka ei ole vapaaehtoista, on minusta surullista. Koska ainahan pitäisi olla vain vahva ja pärjätä. Varmaan pahimmalta tuntuu se, että vuosia minut tuntenut ihminen, ja tätä blogiakin aiemmin lukenut ihminen tuntee minua niin vähän. Että pitää taas avata rautalangasta ja pakottaa itsensä niin auki toisen säälittäväksi. Todella ahdistavaa.

Lisää lapsiasiaa

2008-08-13T20:56:00.008+03:00

No kun juuri pääsin aiheesta puhumaan, niin kävi niin, että hyvä ystäväni on vahinkoraskaana. Rakas, ihana ystäväni, joka on ihan yhtä lapsi- ja perheangstinen kuin minäkin. Seurustellut kylläkin jonkun aikaa, muttei todellakaan kovin kauaa. Soitin hänelle tänään viikonlopun jutuista ja hän pudotti pommin. Tuli todella epäuskoinen olo, vaikka tavallaan kyse on ihan normaalista asiasta. Olin lähes yhtä järkyttynyt ja yllättynyt kuin jos olisin itse huomannut olevani raskaana. Ystäväni ei ollut kovin ilahtunut myöskään ja ratkaisua ei ole vielä tehty suuntaan eikä toiseen. Töiden ja muun elämän kannalta tilanne ei ole hänelle mitenkään kovin optimaalinen, päinvastoin. Mies sentään on kiva ja tukena.

Jälkiviisaana voisi toki sanoa, että vahinkoraskauksia ei ole. Tarpeeksi neuroottinen ihminen, niin kuin minä, syö pillereiltä, vaikkei olisi edes parisuhteessa. Pahintahan olisi tulla yhden yön jutusta paksuksi. Siksi ehkäisen ainakin kahdella eri keinolla ja viime talvena vielä kolmannellakin erittäin tehokkaalla - nimittäin selibaatilla. ;) Jos hormonaalinen ehkäisy ei sovi, niin riskit ovat kyllä korkeammat, kun aika moni mies kuitenkin pitemmän päälle haluaisi päästä eron kondomin käytöstä - ja aika moni rakastunut nainen myös joustaa. Kyllähän jokainen aikuinen ihminen tietää, ettei ole ihan varmoja päiviä ja keskeytetty yhdyntä on TODELLA epävarma keino.

No asia nostaa minussa aika paljon ristiriitaisia tunteita esiin, onhan raskaus ja lasten saanti ollut jotenkin aina aika pelottava asia, tai ainakin aina sellainen "sitten joskus ehkä kun olen riittävän aikuinen ja kaikkea muutakin.." aihe. Nuorempana minusta tuntui lähes mahdottomalta ajatus, että voisin ylipäänsä edes olla raskaana tai hankkia lapsia. Ihan kuin jollekin miehelle olisi sanonut, että sinä olet nyt sitten raskaana. Olisin ollut ihan yhtä kauhuissani. Sen takia tuntuu ihan hullulta, että joku toinen, aika samanlainen ihminen kuin minä, onkin yhtäkkiä siinä tilanteessa. Toki omakin asenteeni on vuosien varrella muuttunut. Enää en ole yhtä paniikissa, ehkä jopa salaa haaveilen siitä, että olisi joskus perhe. Mutta lapsiperheiden elämä ei varsinaisesti houkuta ja minua hieman jopa kammottavat fyysiset muutokset, joita raskaus väkisinkin tuo tullessaan.

Toisaalta jotenkin toivon, että ystäväni pitäisi lapsen. En tiedä miksi. Ehkä se on joku romanttinen toive tai ajatus, joka kumoaisi myös omaa pelkoani. Että kyseessä ei olisikaan niin valtava asia, vaan ihan hyvä, positiivinen asia, josta kyllä selviää. Läheisillä ystävilläni ei vielä ole lapsia, joten asia ei ole ollut kovin ajankohtainen kenellekään. Toisaalta en kyllä tuomitsekaan, jos hän päättää toisin. Jokaisella naisella on kuitenkin oikeus valita, synnyttääkö tähän maailmaan lapsia vai ei.

Alkavaa kolmenkympin kriisiä jälleen

2008-08-12T13:53:00.005+03:00

Olen nyt varannut juhlatilan tuleviin kolmekymppisiin. Ne ovat siis ensi vuoden puolella, mutta varasin tilan jo silti. Järjestämme ystäväni kanssa yhteiset juhlat, joten säästämme kumpikin kustannuksissa, eikä tarvitse kutsua samoja ihmisiä kuukauden välein juhliin. Suht edullisia juhlatiloja on kuitenkin aika vähän Helsingissä (selvitin asiaa aikoinaan valmistujaisbileiden osalta), joten jos sellaisen meinaa löytää, kannattaa varata ajoissa. Ehkä aikainen tilanvaraus on asian työstämistä. Kun ei voi kerran olla täyttämättä 30v. voi tehdä siitä numeron ja juhlia "isosti".

No silti hieman ahdistaa. En tunne itseäni vanhaksi, eikä vanheneminen minua mitenkään oikeastaan ahdista. Ei siis fyysinen vanheneminen. Näytän edelleen ehkä hieman ikäistäni nuoremmalta, ja rypyt ovat minusta useilla ihmisillä kauniita. En minä ryppyjä pelkää. Ja työelämässäkin vanhenemisesta on vain hyötyä, koska ikä tuo väkisinkin uskottavuutta ja arvovaltaa. (Ei ehkä vielä 30v. täyttäminen, mutta noin yleensä) Sen sijaan pelkään ehkä jollain lailla, että elämäni polkee paikallaan ja huomaankin pian olevani töissä-puurtava-lapseton-nelikymppinen,joka asuu yksiössä/kaksiossa ja tekee ihan samoja asioita kuin nuorempana, mutta onkin liian vanha saamaan lapsia tms. Tähän saakka olen voinut jotenkin lykätä koko lapsiasiaa, kun olen kuitenkin vielä tosi nuori. Nyt tuntuu siltä, että kohta en enää olekaan. Pitäisikö minunkin muuttua panikoivaksi naiseksi, joka etsii hysteerisesti miestä? Mitä jos mitään ei tapahdukaan? Mitä jos keskityn ihan vääriin asioihin elämässäni enkä anna itselleni mahdollisuutta rakastua kehenkään? Kun on aina niin kiire ja paljon tekemistä..

Tiedän, että kuvaamani skenaario on aika epärealistinen, sillä onhan viimeisen 10 vuoden aikana tapahtunut valtavasti asioita. Miksi tulevan 10 vuoden aikana ei tapahtuisi? Olen käynyt pitkän terapian, joten olen varmasti paljon valmiimpi tasapainoiseen parisuhteeseen kuin aiemmin. Mutta onko sellaisia sopivia, ja minua ymmärtäviä ihmisiä vielä jäljellä vai ovatko kaikki muut jo varattu? Jotenkin aika usein tuntuu siltä, että kaikki kiinnostavat ihmiset ovat jo varattuja.

No kun nyt panikoin aikani, niin ehkä en sitten enää ensi vuoden puolella jaksa. :)

Nettiongelmia

2008-08-08T11:03:00.002+03:00

Jos joku on ihmetellyt, miksi en ole taas kirjoitellut, niin johtuu siitä, että nettiyhteydet ovat olleet katkolla. Törkeää, sillä vika näyttäisi olevan kaapeliverkossa ja korjaaja pääsee käymään vasta ensi viikolla. Joudun siis olemaan lähes viikon ilman nettiyhteyttä, koska en pysty olemaan kotona esim. 12-15 välillä keskellä työpäivää päivystämässä korjaajaa. Kypsää!!! Aion kyllä pyytää alennusta laskusta, en kai nyt maksa viikosta turhaan, kun en voi edes nettiä käyttää. Blääh. Ja töissä olen joutunut jopa töihin, eli en ole paljon ehtinyt bloggailla.

Facebook-vieroitukseen?

2008-08-02T18:08:00.006+03:00

Vaikka kuinka olen hyvin pysynyt eksästä erossa koko loman, myös ajatuksissa on onneksi seikkaillut aika vähän, olen silti törmännyt hänen kuulumisiinsa facebookissa vähän liian usein. Pitääkö senkin, aikuisen miehen, siellä niin paljon roikkua??? Jotenkin tuntuu, että sillä menee yleisesti vähän paremmin. Ja sen uusin profiilikuva on oikeasti aivan ihana! Mikä on tavallaan ihan helvetin ärsyttävää. Pysyisi poissa ja kasvattaisi vaikka niitä kersojaan.

Eksä oli silloin joskus aika hyvännäköinen. Mun mielestä ehkä kaunein, söpöin ja seksikkäin mies, jota mä olin koskaan tavannut. Sellainen suurisilmäinen, pitkä, vähän boheemi mies, joka ei ihan tajua, kuinka hyvältä se oikeasti näyttää ja kuinka paljon se vetosi tyttöihin. Kuitenkin riittävän miehekäs, ei mikään neiti. Oikeastaan säikähdin silloin viime kesänä, kuinka paljon se oli muuttunut. Lähinnä lihonut ja turvonnut liian kaljan kittaamisen ja masentuneisuuden seurauksena. En olisi varmaan enää kiinnittänyt häneen mitään huomiota ulkoisesti, jos olisi tullut jossain vastaan. Niin nopeasti voi näemmä tippua jumalasta seuraavasta ihan tavallisen pönäköityneen ja kaljuuntuneen perheenisän pallille. Eipä silti, ei se estänyt mun tunteita taas tulemasta, saman ihmisen kanssahan mä olin taas tekemisissä, tosin kyllähän muakin se lisääntynyt juominen ahdisti. Mutta nyt eksä näyttää taas jotenkin normaalimmalta, entiseltä itseltään. Samoin oli kesäkuussa kun nähtiin. Kai se sitten on oikeasti saanut juomista vähennettyä merkittävästi, koska se oikeasti näkyy ulospäin. No se toki oli tavoitteenakin, mutta olen siitä silti tosi iloinen.

Huono puoli on tietty se, että vaikka yritän olla ajattelematta, sen kuva tulee silti mun ajatuksiin liian usein. Pitäisi olla vähän vähemmän fyysistä vetoa, olisi paljon helpompaa. Ja hulluinta koko facebook- hommassa on se, että välillä me edelleen kommunikoidaan toisillemme statusten kautta, mikä on tyhmää ja naurettavaa. Ja mä yritän olla viileä ja kirjoitan vain jotain yleistä. Mietin jopa, että dellaisin sen mun kavereista. Mutten tehnyt sitä kuitenkaan. En halua. Ja tavallaan se tuntuisi vähän turhan isolta kannanotolta.

Ilma kylmenee, pää selvenee

2008-08-02T12:51:00.006+03:00

No niin. Nyt taas siis kotona ja vähemmän höyrähtäneenä kuin aiemmin. Maanantaina joudun taas töihin, minkä vuoksi olen kai joutunut vähän laskeutumaan taas maanpinnalle. Ilmakin viileni, joten kai kesäfiilis alkaa jo kaikota.

Olen ollut siivoamassa keväällä kuolleen mummoni asuntoa lähes koko viikon ja kieltämättä sekin on jotenkin tiputtanut muihin tunnelmiin. Olen löytänyt aika paljon vanhoja kirjeitä ja kortteja, joilla on valtava tunnearvo ja myös kertovat aika paljon omasta historiasta. Löysin mm. kirjeen, jonka toinen mummini, äidin äiti oli kirjoittanut isäni äidille 80-luvun alussa. Äitini oli silloin jätettänyt isäni minun ollessa noin 3v. Silloin ei ollut vielä ihan selvää, että äitini on sairas (skitsofrenia), mutta hänessä näkyi jo selviä muutoksia, ja ero oli kaikille, ennen kaikkea tietysti isälleni valtava järkytys. Muu perhe oli erittäin huolissaan, koska äitini oli muuttunut omituiseksi, ja mitään järkevää syytä eroon ei ollut. Äitini vain kehui isääni, mutta halusi silti erota. Liikuttavaa oli, kuinka lämpimästi mummini kirjoitti vävystään eli isästäni. Samoin se lämpö ja läheisyys, millä molemmat mummoni kommunikoivat keskenään oli koskettavaa lukea. Kaiken surullisen vastapainoksi löysin myös isäni ja äitini vanhoja rakkauskirjeitä opiskeluajoilta, jolloin he olivat valtavan onnellisia, nuoria ja aika lapsellisia. :)

Voisin kirjoittaa pitkän marinan sukulaisten välisen perinnönjaon ärsyttävyydestä, mutten nyt jaksa. Jos joku on joskus joutunut jakamaan kuolinpesää, niin tietää varmasti, mistä on kysymys. Harmillista oli, että se ihminen, joka on ollut mummoni kanssa kaikkein kylmimmissä väleissä oli haalimassa kaikkein innokkkaimpana kaikkea tavaraa itselleen. Olisi tehnyt mieli kysyä, että "kun sinä sitä mummoa niin inhosit, niin miten niin kovasti haluat sellaisen ihmisen romuja kotiisi?" Mutten sitten kommentoinut, purin kieleeni ja tyydyin vain ajattelemaan ilkeästi. Tavaroiden rahallinen arvo oli varsin vähäinen ja suurin osa lähinnä kierrätyskeskukseen menevää, eli sikäli ihan hyvä, jos jollain on käyttöä. Mutta kyseisen ihmisen tyyli ja käytös oli vain aika ikävä. Ja kun tiedän hänen asenteensa mummoa kohtaan, niin se tuntui vielä kaksin verroin typerämmältä ja tekopyhältä.

Sisareni on ihan "lammas" tälläisissä tilanteissa ja minun pitäisi sitten aina jaksaa olla se napakka pahis, joka jaksaa puolustaa muiden oikeuksia. Nyt en sitten jaksanut, osittain kyllä niinkin itsekkäästä syystä, etten halunnutkaan mitään vanhoja huonekaluja tai tavaroita, lähinnä vain muutaman muiston mummosta, kuten pari korua, astiaa sekä valokuvia, kirjeitä yms. No onneksi ei tarvitse kyseisen sukulaisen kanssa olla kovin paljon tekemisissä.

Blogi heräilee..

2008-07-30T21:17:00.003+03:00

Tuli sitten pidettyä vähän pitempikin tauko. Mutta olen ollut niin paljon kotoa poissa, mikä on ollut aivan ihanaakin. Ettei ole sitten tullut kirjoiteltua. Kesä on ollut ihana, lomalla on ollut ihanaa, olen ajatellut kaikkea aika vähän ja ahdistellut kaikesta vielä vähemmän. Olen uinut, ulkoillut, nukkunut, matkaillut, saunonut, ale-shoppaillut, mökkeillyt, ollut perheen ja ystävien kanssa jne. Ollut vain hurjan kivaa suurimman osan aikaa. Ja onnistuin olemaan vielä pois Suomesta sateisimman viikon. Eli ilmatkin ovat suosineet minua ja olen kosmetologin varoituksista huolimatta ruskettunut ihan kivasti - ja myös hieman laihtunut. :)

Lupaan kirjoittaa myöhemmin tällä viikolla jotain älyllisempää. Toistaiseksi olen vielä varsin älyttömissä tunnelmissa. Sellainen tyhmän keveä ja huoleton olo. Niin ja minulla oli myös pieni, hyvin hauska ja harmiton lomasuhde. Tai ehkä pikemminkin fling. Mutta hupaisa ja vähän eksää mielestä pyyhkivä juttu. Ja kieltämättä oli hauskaa harrastaa myös seksiä pitkästä aikaa. Jotenkin vähän outoa olla niin pitkään ihan ilman mitään. Ja eksän takia nyt ei kannata olla ilman suhteita, koska itsekin elää kuitenkin parisuhteessa. Ja ihan älytöntä olla uskollinen millekään haavekuvalle noin muutenkaan. Mutta sen huomasin, että mun oli aika helppoa heittäytyä juttuun, kun tiesin, ettei siitä taatusti tule mitään, sen sijaan, että oikeasti tutustuisin uusiin ihmisiin syvällisesti. En siis ole ihan vielä valmis ottamaan riskiä kenenkään kanssa, kunhan nyt vain liihottelin jossain lomahuumassa ja pidin hauskaa.

Blogi lomailee

2008-07-06T11:10:00.001+03:00

Heipsan!

Blogi jää lomalle ainakin kahdeksi viikoksi. Lähden reissuun ja tuskin kirjoittelen sinä aikana.

Hauskaa ja onnellista kesää kaikille!

Sunshine

Hyviä asioita ja tavoitteita

2008-07-05T13:25:00.007+03:00

Kun on jotenkin taas pilvistä ja vähän tylsää niin ajattelin nyt kuitenkin laatia listan asioista, jotka ovat hyvin minussa itsessäni ja joiden muuttumisesta olen iloinen ja sitten ajattelin listata niitä, joissa haluaisin/toivoisin muutosta vielä tapahtuvan. Eli ei niinkään ulkoisia asioita vaan pelkästään ominaisuuksia minussa itsessäni.

1. Olen iloinen siitä, että olen paljon tasapainoisempi ja vähemmän masentunut. Pahoja masennus/ahdistusjaksoja ei enää sillä tavalla tule ja pienistä masennuksista osaan jo nousta ylös.

2. Olen tyytyväinen, että minulla on kuitenkin aika terveelliset elämäntavat ja varsin normaali suhde omaan vartalooni. Olin lapsena vähän pyöreä (siis ala-asteiässä en pikkulapsena), koska meitä paljon hoitanut mummo rakasti paljolti ruoalla ja syötti meille kaikkea aika epäterveellsitä kuten leivonnaisia. No pyöreästä, ei kovin liikunnallisesta lapsesta tuli kuitenkin liikunnallinen ja normaalipainoinen aikuinen.

3. Olen iloinen, että minusta on tullut paljon rohkeampi kuin lapsena olin. Niin kai ihmisistä yleensä aikuisina tulee, mutta olen aika hyvin vapautunut sellaisesta "sanoinko tyhmästi siinä tilanteessa" -pohdinnasta. Lisäksi nykyisin jopa nautin esiintymisestä, mistä en todellakaan nauttinut koulussa. Ja olen myös iloinen siitä, että uskallan olla sitä, mitä olen, enkä yritä enää väkisin olla niin paljon jotain muuta. (toki yritän edelleen kehittää itseäni koko ajan, mutta ..)

4. Olen ylpeä, että kuitenkin uskallan tuntea paljon ja uskallan jo paljon paremmin näyttää tunteitani kuin aikaisemmin. Uskallan myös odottaa hyvää suhdetta tulevaksi, minun ei tarvitse paniikinomaisesti löytää ketään. Lisäksi olen ylpeä siitä, että en halua pelata ihmisillä. Minun ei tarvitse pönkittää itsetuntoani sillä, että hakisin koko ajan vastakkaisen sukupuolen ihailua - ja siten ehkä loukkaisin muita antamalla ymmärtää paljon enemmän. Harmiton flirtti on toki ihan ok.

5. Olen iloinen, että olen uskaltanut ylipäänsä käydä läpi niin pitkän ja vaativan prosessin kuin analyysi ja prosessin aikana uskaltanut kohdata kaikki kipeimmätkit asiat. Olen onnellinen, etten yleisesti kadehdi muita ihmisiä, enkä haluaisi vaihtaa paikkaa varsinaisesti kenenkään kanssa. Toki joskus voi ajatella, että kumpa minullakin olisi noin hyvä parisuhde, mutten silti kuvittele, että parisuhde ratkaisee kaiken.

Mitä sitten vielä kehittäisin?

1. Haluaisin saavuttaa jonkinlaisen sisäisen sopusoinnun suorittamisen ja hyväksymisen välillä. Olen edelleen suorittaja. Olen neuroottisen huolestunut siitä, että aika loppuu ja en ehdi tehdä kaikkea, mitä haluaisin. Olen koko ajan jatkuvassa kehitysprosessissa, jonka tuloksena on jokin vielä parempi, toimivampi, jaksavampi ja pystyvämpi olento. Toisaalta olen perusluonteeltani aika aktiivinen, innostun uusista asioista ja kyllästyn nopeasti. Mitään aasialaista tyyneyttä minunlaiseni ihmisen on aika vaikea tavoittaa ja siihen tuskin tarvitseekaan pyrkiä. Mutta ehkä voisin opetella vielä enemmän nauttimaan elämästä ja "sotimaan" vähän vähemmän. Opiskeluaikana olin jotenkin parempi siinä, kun oli enemmän vapaa-aikaa. Nyt mulla on aina joku "sota" voitettavana, joka vie aika paljon energiaa.

2. Haluaisin pystyä olemaan hyvässä ja toimivassa parisuhteessa. Tästä olen kirjoittanut jo aika paljon, joten siitä vähemmän tällä kertaa.

3. Toivoisin, että tulevaisuudessa voisin oikeasti olla läheisempi perheeni kanssa. Jotenkin suhde on tällä hetkellä ihan ok, mutta jotenkin edelleeen vähän ristiriitainen. Haluaisin, että kasvattiäitini voisi luottaa minun vilpittömään apuuni, kun hän on vanha. Haluaisin, etten tuntisi niin paljon pientä ärtymystä kun olen perheeni kanssa. En voi kuitenkaan muuttaa perhettäni, joten ainoa keino on hyväksyä heidät myös puutteineen. Ja myös sen tosiasia, ettei meistä ei tule enemmän samankaltaisia. Onneksi uskallan kuitenkin olla paljon vahvemmin oma itseni enkä enää samalla tavalla pyri suojelemaan heitä niiltä puolilta, joiden tiedän hämmentävän heitä. Vain olemalla aidosti oma itsensä voi myös rakastaa aidosti.

Unia ja ristiriitoja

2008-07-04T20:25:00.004+03:00

LOMA alkoi. Eli tarkoittaa siis sitä, että kurssi loppui tänään. Tuli jopa vähän haikea olo. Vaikka ihanaa päästä ihan kunnolla lomalle. Mutta kurssi oli silti älyttömän kiva. Jotenkin hauskaa välillä keskittyä vain itsensä kehittämiseen eikä mihinkään työntekoon. Terapiakin oli tavallaan itsensä kehittämistä, muttei siltikään ihan sama juttu. Kielenopiskelu on enemmän aivojumppaa, ja ei pätkääkään henkilökohtaista, mikä on ainoastaan miellyttävää. Olen jotenkin miettinyt kaikkia ihmissuhdejuttuja todella vähän.

Toki mua vähän eksä-juttu vieläkin harmittaa, mutta jonkinlainen gloria siitä on omassa mielessä kadonnut. Näin taas eksästä unta, mutta se oli jollain tavalla negatiivissävytteinen. Siinä olimme yhdessä, mutta hän ei tullut ollenkaan toimeen kasvattivanhempieni kanssa. Toisaalta kyllä unessa kasvattivanhempani käyttäytyivät tosi hölmösti ja mieleen tulivat kaikki tilanteet, joiden takia meillä oli ongelmia asuessani vielä kotona. Vähän hassua oikeastaan, että unen "roisto" olikin kasvatti-isäni, jonka kanssa välit ovat nyt ihan kunnossa. Toki olemme monista asioista ihan eri mieltä edelleen, muttemme juuri keskustele niistä. Minä elän omaa elämääni ja heillä on siihen varsin vähän vaikutusta. Lähinnä ärtymykseni tulee tietynlaisesta konservatismista ja "insinöörimäisestä" ajattelusta. "Kun minä olen tehnyt näin, niin kyllä tämä toimintamalli sopii kyllä varmasti kaikille muillekin." Kasvatti-isäni on aina ollut aika huono kyseenalaistamaan omia näkemyksiään ja hänen mielipiteensä ovat paikoin aika jyrkkiä. Toisaalta hän on kyllä hyvä ihminen, välittää aidosti perheestään ja on avulias. Eli lähinnä vain täysin eri sukupolvea ja erilainen arvomaailma, ei sen kummempia ongelmia.

Mutta vielä eksästä. Ehkä olen vain luovuttanut nyt. Ei hän mitään muutoksia ole tekemässä, ja kun minä en halua olla mikään laastari, niin eipä kai tässä ole muita vaihtoehtoja kuin mennä eteenpäin. Lomalla sen ajattelu on tavallaan helppoa, kun elämä muuten on aika mukavaa. Siksi olisi kivempaa löytää joku uusi ennen kuin valahdan takaisin työstressiin ja kiireeseen.

Hauskaa, mutta vähän rankkaa

2008-07-02T20:29:00.003+03:00

Mulle ei nyt sitten tapahdu muuta kuin kielikurssia ja urheilua. Ehkä mun ajattelu on hidastunut, kun yritän tuottaa niin paljon ajatuksia vieraalla kielellä. Musta on siis tullut onnellisen tyhmä ja hidas. Jotain kehitystä sekin sentään. Onneksi ilmat ovat olleet sen verran huonot, että sisällä istuminen ei ole varsinaisesti haitannut. Mutta ehkä lomansa voisi tietenkin aloittaa vähän kevyemmin. Nyt olen aika väsynyt iltaisin ja aamullakaan ei voi nukkua niin myöhään kuin haluaa. Toisaalta herääminen ei kyllä nyt ole ollut mikään ongelma. Pikemminkin illat ovat, kun olen aika puhki. Kämppä on sekaisin eikä yhtään huvita siivota.

Sunnuntaina pääsen taas reissuun ja blogiinkin tulee taukoa. Ainakin puoleksitoista viikoksi. Varmaan sekin tekee ihan hyvää. Ihan lomalla kaikesta.

Kieliopintoja ja hauskaa elämää

2008-07-01T20:43:00.006+03:00

Olen ollut niinkin nörtti, että olen ilmoittautunut ekaksi kesälomaviikoksi vieraan kielen inteensiivikurssille. Olen nyt siis monta tuntia päivässä koulussa preppaamassa kielitaitoani. Ja on ollut AIVAN ihanaa. Nyt taas muistan kuinka kivaa on opiskella jotain, josta oikeasti tykkää. Ja koska olen projekti-ihminen niin on ihan mahtavaa huomata, miten jo lyhyessä ajassa oma kielitaito alkaa taas elpyä. Tänään oli jo kevyempää kuin eilen. Ihan ihanaa ja silti ihan hyödyllistä. Ja kurssilla puhutaan paljon, mikä tekee siitä tosi kivaa. Ei mitään kielioppia jaksaisi pelkästään päntätä kun voi kerran jutella. Miksiköhän Suomen kouluissa vain tankataan niin paljon kielioppia kun niin paljon voi oppia vain puhumalla kieltä? Ja mitä tekee rakenteilla, jos ei oikeasti uskalla puhua juuri mitään? Esim. kuinka moni C-saksaa tankanneista on oikeasti ikinä oppinut puhumaan sitä? Mutta aika moni sentään muistaa, mikä on datiivi..

Lisäksi olen löytänyt itsestäni uuden sivupersoonan (luterilaisen moralistin lisäksi), nimittäin kummallisen pirteän aamuihmisen, joka herää jo lomalla ennen kahdeksaa (!), koska haluaa puuhastella aamulla rauhassa kaikenlaista ennen "koulua". Yhtään ei edes tee mieli mihinkään baariin riekkumaan, koska on kivempi mennä pirteänä aamulla tunnille. No tätä riemua kestää viikon. Ehkä sen ajan jaksan olla näin lapsellisen motivoitunut. Mutta en ole kyllä opiskellut mitään sitten vuoden 2002 tai 2003, luulisin. Eli ei tee pahaa. Jopa mietin, jos syksyllä jaksaisin vielä jatkaa vaikka yhtenä iltana viikossa. Kun ei ole mitään rakkauselämää viemässä aikaa, niin voi ainakin olla rauhassa pinko. :) Lisäksi vieraalla kielellä oma ajattelu hidastuu, eikä ole energiaa pohtia liikaa ihmissuhteita.

Rauhoittunut mieli

2008-06-30T19:29:00.004+03:00

No, nyt voisi taas olla oikea hetki kommentoida tunnelmia. Eli selvästi olen nyt rauhoittunut, vähän haikea, mutta kohdistanut energiaani enemmän muihin asioihin. Eli on analyysi paljon auttanut ja järkeistänyt omaa ajattelua. Voin lähteä tunteeseen mukaan ja olla pari päivää hyvin onneton ja ristiriitainen ja vajonnut. Mutta sitten se yleensä helpottuu. Tällä hetkellä eksä asia ei tunnu enää lainkaan "elämän ja kuoleman" kysymykseltä, vaikka edelleen häntä mietinkin. Ja vähän olen vahtinut facebookista hänen tekemisiään. (WHICH IS NOT GOOD. Mutta kai inhimillistä sentään. Ei kyllä ihan hirveästi tapahdu, mutta hieman vahdin kuitenkin.)

No joo. Olen nyt paljon lähempänä normaalia mielentilaani. Eli olen paljon rauhallisempi ja paljon järkevämpi kuin viime viikolla. Toki välitän edelleen, mutta enemmän on sellainen "elämä vie minne vie" olo, kuin kovin epätoivoinen. Lisäksi minulla on loma, joten en aio eksän takia pilata muuten hyvää lomafiilista. Ja onneksi on myös aika paljon tekemistä, joten en vain istu kotona miettimässä asioita. Ja kesäisiä ilmoja on luvassa ainakin sääennusteen perusteella. Ja mikä parasta, olen voinut jatkaa rakkaan harrastukseni treenaamista nyt noin 2-3 kertaa viikossa! En ole nieleskellyt itkua kertaakaan harjoituksen aikana, en kärsinyt lepokivuista, ja selvästi palautunut aika hyvin. Vieläkin joissain liikkeissä tuntuu kipua, mutta kipu ei pahene. Ja harjoittelu näyttäisi pikemminkin vetreyttävän kuin pahentavan vamma-aluetta. JIPPIIIII! :D

Urheilu vaikuttaa mulla muutenkin niin paljon mielialaan, että olo olisi varmaan paljon surkeampi, jos en liikkuisi. Nyt on vaan väsyneet lihakset ja sitä kautta väsyneempi ja stabiilimpi mieli. Olen kyllä muutenkin sitä mieltä, että ihmisen pitäisi aina yrittää tilanteessa kuin tilanteessa syödä, nukkua ja liikkua. Jos jokin kolmesta jää kokonaan pois, niin se vaikuttaa kyllä aika nopeasti myös psyykeen. Liikunta hitaimmin, mutta kyllä itse huomaan eron jo parissa viikossa. Musta tulee paljon ärtyisämpi ja on jotenkin epämukava olo. Mutta kyllä liikunnan pitäisi silti olla myös hauskaa ja lajin innostava, sellainen liikkuminen pelkän liikkumisen vuoksi on aika tylsää. Puhumattakaan pelkän ulkonäön vuoksi treenaamisesta. Se vasta tylsää onkin ja jotenkin narsistista.

Mutta kyllä se tästä taas..

Ristiin menee tunteet

2008-06-29T21:01:00.004+03:00

No, kun nyt alan olla aika rauhallinen, pelkästään vähän kyllästynyt ja haikea, niin huomaan samalla joutuvani tyhmiin tilanteisiin MUIDEN miesten kanssa. Eli viime yönä nettituttu alkoi pommittaa viesteillä ja oli jotenkin loukkaantunut ja pettynyt. En ollut varsinaisesti lopettanut juttua (tavattu 3 kertaa..) vaan kertonut vain olevani vähän kiireinen tällä viikolla, enkä ehdottanut uusia tapaamisia. Niin kai se oli sitten liian epäselvää viestintää ja piti kuitenkin käydä yöllä ihmeellinen haluanko vielä tavata vai enkö keskustelu. Kolmen kerran tapaamisen jälkeen on varmaan vähän hullua puhua mistään "suhteen lopettamisesta" ja siksi olin ehkä ajatellut, etten haluaisi tehdä siitä mitään numeroa. Viimeisellä kerralla toinenkaan osapuoli ei ollut vaikuttanut kovin kiinnostuneelta, pikemminkin vähän väsyneeltä ja hiljaiselta. Ja nyt olikin sitten ongelma.

Lisäksi olin työkavereiden kanssa juhlimassa loman aloitusta torstaina ja vastikään eronnut työkaverini, jota en tunne kovin hyvin, alkoi tilittää elämästään ja katsella siihen malliin, että karkasin jossain vaiheessa paikalta. No seuraavana päivänä hän lähetteli sähköpostia ja pyysi lounaalle. Ihan mukava ihminen, mutta aika paljon mua vanhempi ja juuri eronnut. Enkä ole ikinä ajatellut hänestä YHTÄÄN mitään. En mennyt lounaalle, koska minulla oli jo sovittu lounastreffit parin muun kanssa. Onneksi alkoi loma ja en joudu mihinkään hankaliin tilanteisiin. Musta on tosi tylsää antaa pakkeja, ja nyt kun olen itse ollut jotenkin syvällä eksä-ajatuksissa, niin tuntuu vielä tyhmemmältä selvitellä suhteita jonkun muun kanssa.

Tälläisesta tulee niin turha olo. Sekä itseni kannalta, että miesten. Miksi mä en voi vaan unohtaa ja rakastua johonkin uuteen ihmiseen? Sen sijaan, että möllötän tylsänä kotona, niin mulla voisi oikeasti olla tosi kivaa. Mutta kun ei väkisinkään voi tuntea mitään. Mutta välillä tuntuu, että mä elän jossain utopiamaailmassa, eikä mulle kelpaa kukaan tarjolla oleva.

Mistä sitten pohjimmiltaan on kyse?

2008-06-25T20:00:00.003+03:00

Minulta on kysytty, olenko mustasukkainen, vihainen, hylätty vai kilpaileva. Vai ehkä kaikkea sitä. Jos nyt yritetään mennä yhteen tunteeseen sisälle, niin kyllä mä olen vihainen. Mä olen vihainen siitä, että koen itseni kuitenkin kaikista olosuhteista huolimatta jollain tavalla hyväksikäytetyksi. Kai se on omakin moka. Nuorena, 19-vuotiaana vannoin itselleni, etten enää koskaan anna kenenkään kohdella minua huonosti. Enkä ajaudu ikinä enää suhteeseen miehen kanssa, joka rakastaa mua vähemmän kuin minä sitä. Ja minä myös vannoin, etten ikinä aloita mitään seksisuhdetta ihmisen kanssa, josta oikeasti välitän. Eli siis ei mitään leikkiä asioilla, jotka hajottavat varmasti. Eli kyllähän mä olen koko ajan tiennyt, että pelaan tulella ja siinä voi käydä huonosti. Ja siksi kai karkasin silloin joulukuussakin. Vaikka vetosin järkisyihin ja siihen, että tilanne oli huono kaikille osapuolille, niin kai mä eniten pelkäsin sitä, että jos jään yhtään pidemmäksi aikaa, niin muhun sattuu paljon enemmän.

Mä olen vihainen siitä, että annoin itseni ajatua laastarisuhteeseen, jossa se toinen osapuoli toki välittää musta, kehuu mun vartalon jokaista osaa, suutelee mun varpaita, silittää mut uneen ja höpisee hauskoja juttuja, soittaa mulle kivoja biisejä puoli yötä, ja rakastelee ihanammin kuin kukaan ikinä. Ja joka samalla myös pakenee omaa pahaa oloaan, hakee lohdutusta kodin ulkopuolelta, elää jotain kesken jäänyttä unelmaa uudestaan, ja haluaa karata ikäviä velvoitteita paljon nuoremman tytön syliin. Tai mitä se sitten kulloinkin merkitsee, mä en tiedä.

Mä olen vihainen siitä, että mä en voi soittaa eksälle, kun mulla on ongelmia, kun mulla on paha mieli, kun äiti joutuu sairaalaan ja kun mä oksennan kotona, ja mun tekisi mieli välillä hypätä parvekkeelta kun mua ahdistaa liikaa. Tietenkään mä en ikinä hyppää. Tietenkään mä en ikinä tee mitään, ja mä tiedän,että se on vain tunne joka menee ohi. Mutta mä vaan toivoisin, että joskus tapahtuisi jotain positiivista ja onnellista ja että mä en olisi niin tottunut pettymään kaikissa suhteissa, ettei sillä oikeastaan ole enää paljoakaan merkitystä. Tai että mä ylipäänsä edes tuntisin jotain lämmintä, enkä niin paljon vihaa ja ärtymystä.

Ja mä olen vihainen siitä, että ihmiset niin kovin paljon paremmin tietävät muiden asiat kuitenkaan tietämättä kaikkea. Mun terapeutti sanoi aina, ettei kukaan ulkopuolinen voi tietää kahden ihmisen suhteesta kovinkaan paljon, koska se kolmas osapuoli ei ole ikinä läsnä missään intiimeissä tilanteissa eikä tiedä muutenkaan kaikkea. Silti ihmiset rakastavat ohjeiden antamista, tuomitsemista, asioiden yksinkertaistamista ja etenkin naiset rakastavat muiden miesten haukkumista ja mollaamista. Jostain syystä naispuoliset ystävät kuvittelevat tukevansa ero/kriisitilanteissa, kun alkavat haukkua toista osapuolta. Joka siis johtaa lopulta siihen, että mies on läpimätä ja oma ystävä, esim. minä puhdas pulmunen, joka ei ole ikinä tehnyt mitään väärää. Eikö ole aika absurdia, että täydellinen enkeli rakastaa jotain niin pahaa, mustaa ja mätää, joka ei ole koskaan mitään rakkautta ansainnut?
Toki munkin eksä on käyttäytynyt itsekkäästi ja hölmösti välillä. Mutta itsehän minäkin olen siihen soppaan mukaan lähtenyt. Ei mua voi siitä vastuusta vapauttaa. Ja edelleen olen sitä mieltä, että aika harvat ihmissuhteet ovat kovin mustavalkoisia.

No niimpä taas

2008-06-24T19:45:00.003+03:00

Kuten aiemmin kirjoittelimme tuosta poisoppimisesta ja tunteiden tulemisesta. Yksi asia, mistä välillä haluaisin oppia pois on oma kiihkeä tempperamenttini. Kun alkoi riittävästi sapettamaan, kirjoitin eksälle vähän tylyn facebook-viestin, jossa ihmettelin hänen huonoa käytöstään eilen. Ja tietty vastasi heti ja pyyteli anteeksi, mutta kun tilanne oli niin hankala ja blaa blaa. Jotenkin olisi ollut vain NIIN paljon mukavampi nähdä ja jutella kivasti. Eikä niin, että ainoa kommunikaatio on sitä, että minä läksytän häntä naamakirjan välityksellä. Oli kuitenkin samaa mieltä, että tervehtiä voi, vaikka olisikin parisuhteessa. Ja aikoo tervehtiä minua jatkossa ihan niin kuin se tässä ärtymyksessä mitään auttaisi. Tuli lähinnä sellainen olo, että paskat minä sinun tervehdyksistäsi. Olisit miettinyt sitäkin eilen.

Kun joskus oppisi olemaan vähän vähemmän äkkipikainen ja voisi olla sellainen viileän tyylikäs nainen, eikä alituiseen poksahteleva pikku-myy.

Syöjätär ja söpöä pariskuntamenoa

2008-06-24T10:58:00.003+03:00

No oltiin sitten kuuntelemassa eilen samaa bändiä. Minä, eksä ja eksän puoliso. Ei yllättäen juteltu. Eksä yritti tietty viimeiseen asti vältellä tilannetta, että joutuisi esittelemään meitä toisilleen, koska mähän olisin tietty voinut mennä vain viattomasti ja iloisesti tervehtimään - koska virallisestihan mä en tiedä, kuka sen avopuoliso on.

Olin toki omien kavereitteni kanssa, eli sikäli ei ollut mitään hätää. Ja eksä oli omien kavereittensa kanssa, joista olen kyllä tavannut osan. En tiedä, kuinka moni niistä tiesi viimekertaisista tapahtumista, mutta olihan tilanne aika surkuhupaisa. Onneksi en repinyt mitään hirveää angstia tilanteesta - senkin olisin tietty voinut tehdä - vaan olin aika cool. Eksä näytti paljon enemmän ahdistuneelta. Kävelin kyllä piruuttani ihan vierestä ohi ja hymyilin pienesti, ja eksä vain tuijotti takaisin, mutten kyllä jäänyt sen kummemmin siihen notkumaan. Mutten kyllä halunnut piileskellä yhtään, koska 1. minä en ole ketään pettänyt 2. eksä itse soitteli minulle, vaikka on parisuhteessa 3. en ole hänen suhteeseensa halunnut sotkeentua muutenkaan, eli itse on täysin soppansa keittänyt ja jos tilanne aiheuttaa hänelle hankalia fiiliksiä, niin se ei ole mun vikani.

Lisäksi olin tietty meikannut ja pukeutunut tosi kivasti, koska tiesin aika varmasti törmääväni eksään. Joten jos hänellä tuli haikeita tunteita, niin hyvä. Sen verran pitää kuitenkin olla pelinaista, että pyrkii aina olemaan tyrmäävämpi kuin puoliso. Ihan vaan omaksi mielenrauhaksi.

Mutta toki on vähän haikea olo. Olisi ollut kiva nähdä häntä ihan rauhassa ja jutella kuulumisia. Mielummin olisin kuullut häneltä itseltään, että 1. suhteessa menee nyt paremmin (sitähän ei tiedä) 2.oli kiva nähdä, mutta ei voida olla sen enempää. Nyt en tiedä kummastakaan, oli vain ihmeellinen pälyily ilta, josta voisi toki päätellä edelliset asiat. Ainakin päästäkseen itse eteenpäin. Positiivista oli, että eksä näytti nyt paremmalta, jotenkin enemmän entiseltä itseltään (lue: juo varmaan vähemmän ja ehkä liikkuu enemmän). Eli kertoisi siitä, ettei ole enää ihan niin depiksessä.

***

Myöh. iltapäivällä.

Nyt alkoi jotenkin ärsyttää ihan hirveästi se, ettei voi edes tervehtiä. Kaipa sillä on aika hankala olo ja ristiriitaisia tunteita, MUTTA kai nyt aikuisen ihmisen tuttavapiiriin kuuluu muitakin ihmisiä kuin entisiä hoitoja, esim. työkavereita ja kaverin kavereita ja muita tuttuja, joita voi silti tervehtiä herättämättä valtavia epäilyksiä omassa kumppanissa. No mene ja tiedä. Ehkä se olisi silti ollut vaikea tilanne, jos tunteet eivät kuitenkaan ole ihan neutraalit, eikä tiedä, miten itse suhtautuu.. ja kaipa se pelkäsi sitä, että minä paljastan jotain. Oh god. Tahdon vapaan miehen.

Kun kerran tuli lapsiaiheesta kirjoitettua, niin..

2008-06-19T20:47:00.007+03:00

Tänään kävi vähän kummallinen sattuma, jonka seurauksena olen ollut vähän kypsä. Eräs työkaveri tuli kysymään, että odotanko vauvaa. Olin ihan että HÄH, en todellakaan. Johtui siis siitä, että mulla oli empire-mallinen tunika ja olin juuri käynyt tukevahkolla juhannuslounaalla, mutta en todellakaan ole lihonut mitenkään erityisesti. Jotenkin aika ärsyttävää. No kolleega oli tietty ihan paniikissa ja valtavan nolo ja pahoillaan. Yritin ottaa tilanteen huumorilla sillä hetkellä, mutta jälkeenpäin olin aika loukkaantunut.

Kun muutenkaan en ole tavannut ketään ihanaa miestä eikä voinut iloita silleen naiseudestani ja vartalostani missään seksisuhteessa, niin on jotenkin aika ärsyttävää vastailla tuollaisiin kysymyksiin. Kun en edes voisi olla raskaana, kun pyhästä hengestä en nyt kuitenkaan sikiä. Ja ottaa siksikin päähän, etten ole voinut urheiluvamman takia tänä keväänä liikkua ihan samaan tahtiin kuin normaalisti. Painan ehkä sen kaksi, maksimissaan kolme kiloa enemmän kuin normaalisti. Mutta siis HALOO!(Mun BMI on jotain 22,5 kun se ennen oli ehkä 22,0.)Ja ylipäänsä painon pieni nousu harmittaa kyllä jonkun verran, kun itsekin huomaa vähän pyöristyneensä. En olisi kaivannut mitään työkaveria huomauttelemaan asiasta noin niin kuin muuten. Muutenkin aika väsynyt olo ja juhannuksena ei mitään ihmeellistä ja erityisen ilahduttavaa ohjelmaa. Perusperhejuhannusta ym. Voin nyt sitten mennä vaikka lenkille tiputtamaan kilojani grillaamisen tilalta.

Ei kenenkään kundin mahaa työkaverit tuolla tavalla vahdi. Toki ajatus oli varmaan kaunis, mutta jotenkin aika kypsää.

Iästä ja lapsista

2008-06-17T19:49:00.002+03:00

Sisareni on toistamiseen raskaana. Ikäeroa meillä on tasan vuosi. Odotus on toki onnellista, mutta myös paikoin aika raskasta. Isovanhemmista ei ole juurikaan apua esikoisen hoidossa, koska asuvat eri kaupungeissa, samoin kuin sisaruksetkin. Siskon mies ei halua muuttaa takaisin pk-seudulle, mikä on tavallaan ihan ymmärrettävää, kun asuntojen hinnat ovat mitä ovat ja työmatkaruuhkat eri tasoa kuin pienemmissä kaupungeissa. Joten siskoni totesikin, että lapsia ei voi hankkia yhtään enempää kuin varmasti itse jaksaa hoitaa. Ja työ pitää mitoittaa myös sen mukaan.

Tällä kertaa sisareni on ajatellut olla hieman pidempään kotona, koska töihin ei hänellä omasta mielestään ole kiire. Esikoisen jälkeen hän lähti töihin vuoden jälkeen, mutta mies jäi kotiin joksikin aikaa. Nyt kun siskoni on taas ollut töissä reilun vuoden, niin takaisin ei ole kiire. Kyllä sitä sitten myöhemminkin ehtii, tuumasi sisareni. Välillä tunnen vähän kateutta hänen huolettomuuttaan kohtaan. Ura ei ole siskolleni kai ikinä ollut mikään iso juttu. Silti perhe-elämän yhdistäminen tuntuu vierestä seuraavalle aika hankalalta ja raskaalta. Ja on siskonikin aika epäreiluihin kommentteihin törmännyt. Kun aiemmassa työpaikassa työkaveri kuuli sisareni olevan raskaana (esikoinen), tämä oli todennut, että jaahas, tuossa on taas yksi, joka pyöräyttää kolme tenavaa ja on poissa seuraavat 10 vuotta! Harvinaisen paskamainen kommentti, koska kyseessä oli kuitenkin mies, jolla oli itsellään kolme lasta. Joita vaimo tietenkin kuuliaisesti hoiti kotona oman työuran kustannuksella. Naiselle lapset näyttävät olevan edelleen työuran este ja miehelle meriitti. Blaah.

Täytän ensi vuonna 30 vuotta ja minulla ei ole hajuakaan mistään perheeseen liittyvästä. Nyt alan ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni ajatella, että aikaa ei ole enää tolkuttomasti. Toki vielä lähemmäs 10 vuotta, mutta vuodet tuntuvat menevän aika nopeasti ilman, että mikään olennaisesti muuttuu. Ehkä minustakin tulee nainen, joka saa hyvän työuran, mutta huomaa nelikymppisenä, että lapsia ei ehtinytkään tulla. Kumppani löytyi liian myöhään ja työ vei liikaa aikaa. Tai sitten hankin jonkun paniikkilapsen jonkun vastaan tulevan kanssa ja eroan nopeasti. Mene ja tiedä. Silti aika usein koko perhejuttu tuntuu aika kaukaiselta ja jotenkin asialta, jota en kuitenkaan jaksa liikaa murehtia. Ahdistus tulee useimmiten silloin kun mietin ikääni. Mitään lapsikuumetta mulla ei kyllä vielä ole. Ja välillä tuntuu tosi oudolta ajatella, että sisareni on kohta kahden lapsen äiti ja minä en ole edes koskaan asunut kenenkään miehen kanssa.

Kesäterveisiä

2008-06-17T12:14:00.004+03:00

Nostin yhden kommentin tähän alkuun, jottei se ihan hukkuisi blogin syövereihin.

"Hei!
Kiva lukea täällä kommentteja. Itsellä nyt kolmen vuoden terapia takana, vähän "orpo olo". Toisaalta kolmen vuoden pohdintojen jälkeen hyvä jatkaakin pohdintoja itsenäisesti. Kuten aiemminkin jo todettu, on terapia loppuelämän matka omien tunteiden, ajatusten ja toimintatapojen ymmärtämiseksi. Nyt tuntuu kuin kesä alkaisi.
Hauskaa kesää kaikille!!!

t. Onnellinen Mies"

Eli tsemppiä Onnelliselle Miehelle, varmaan hyvä fiilis nyt, vaikka lopettaminen onkin henkisesti iso juttu ja aina aika raskasta. Mulla itselläni on nyt tosi hyvä olo, vaikka toki edelleen on työstettäviä juttuja. Mutta ehkä sellainen olo päällimmäisenä, että pystyy jatkamaan työtä itsekseen. Ja blogin avulla. Ja teidän avullanne, jotka pähkäilettä samoja tai hieman samoja asioita kanssani. Kiitos, että olette edelleen mukana. :)

Halutaan rohkea ja reipas mies..

2008-06-15T20:16:00.011+03:00

Jatkan vielä saman tien toisesta aiheesta - junassa oli eilen aikaa miettiä vaikka mitä.. :) Nimittäin noista kriteereistä miehiä kohtaan. Olen taas tajunnut joitain asioita, eli kaipa tämä analyysi tässä jotenkin jatkuu edelleen. Välillä aktiivisempana, välillä hiljaisemmin.

Mulla on jonkinlainen kriisi oman feminiinisen puoleni kanssa, mikä ei varsinaisesti liity ulkoisiin asioihin (pukeutuminen) eikä oikeastaan seksuaalisuuteenkaan. Mutta jos palataan joskus ajat sitten psykoanalyysikirjallisuudessa käsiteltyihin juttuihin, jossa tietyt asiat jaetiin maskuliinisiksi ominaisuuksiksi ja tietyt asiat feminiinisiksi. Mulla on aika voimaakkaasti kehittynyt maskuliininen puoli, jos ajatellaan, että maskuliinisuus on nimenomaan pärjäämistä, suoritumista, itsenäisyyttä jne, kun taas feminiininen puoli (tarvitsevuus, huolehtivuus, herkkyys) on jäänyt vähän varjoon. Eli en sanoisi, että se on alikehittynyt, mutta torjutumpi. Eli nämä piirteet eivät ole ehkä ihan tasapainossa, koska olen joutunut suoriutumaan niin paljon. Ja tässä valossa on kai on aika ymmärrettävää, että tunnen vastenmielisyyttä sellaisia arkoja, turvallisuushakuisia naisia kohtaan.

No miten tämä liittyy sitten miessuhteisiin? Ainakin mun on varmaan vaikeampi tuoda mun herkkää puolta esiin kuin monen muun naisen. Ja herkän puolen esiin tuominen on paljon helpompaa miesten kanssa, joiden kanssa muutenkin on tietynlaista eroavaisuutta esim. iässä tai elämänkokemuksessa. Ja nimenomaan niin päin, että mies on vanhempi ja kokeneempi. Nyt kun olen miettinyt eksä-asiaa, niin huomaan, että erittäin iso asia on, että pystyn hänen kanssaan olemaan pieni, heikko, söpö, naisellinen ja häneen verrattuna paljon kokemattomampi. Ja se on mulle jotenkin helpottavaa. Ettei aina tarvitse pärjätä niin paljon, olla niin etevä, vahva ja suorittava. Monen oman ikäisen miehen kanssa samaa fiilistä ei tule, koska mulla ei tule niin luottavaista oloa, että "mies pärjää ja hoitaa hommat". Ja tämä on siis puhtaasti fiilispohjaista pohdintaa, ei mitään rationaalista ajattelua. Jos olen tehnyt ja kokenut paljon enemmän kuin mies, ja tienaan vielä paljon enemmän, niin mulla on sellainen fiilis, että joudun vielä huolehtimaan miehestäkin. Että olen enemmän siinä maskuliinisessa roolissa, ja feminiinen puoli jää taas varjoon.

Ja silti olen edelleen feministi, puhuin eksäni kanssa fiksuista asioista ja hän kannusti minua joulukuussa mm. hakemaan lisää palkkaa, eli ei suhde silti ole sellainen, että minusta tulisi joku vikisevä tyttönen, joka ei tekisi ja päättäisi itse asioita. Eli osittain tämä koskeekin nimenomaan seksualisuutta ja miehen ja naisen välistä jännitettä. Jotta jännite syntyisi, pitäisi silti olla jotkut roolit. Jos mulla on sellainen tunne, että mies on rohkea ja reipas, osoittaa, että haluaa mua ja on aktiivinen, niin mun on paljon helpompi heittäytyä suhteeseen ylipäänsä ja kokea eroottista vetoa.

Katkeruudesta

2008-06-15T19:22:00.014+03:00

Olin äidin luona, mutta tulin jo lauantai-iltana pois. En vain jaksa/voi/kykene olemaan siellä koko viikonloppua. Ahdistun liikaa. Periaatteessa oli ihan kivaa ja äidin vointi on suht hyvä. Hän kyseli paljon sukulaisten kuulumisia, mikä on varsin harvinaista, että hän osoittaa kiinnostusta esim. serkkujeni elämää kohtaan. Äitihän on katkaissut välinsä koko sukuun lapsiaan lukuunottamatta. Lisäksi ironista on, että äiti käy mummin haudalla, vaikkei suostunut käymään mummin luona hänen viimeisinä vuosinaan kertaakaan. No luotan lapsenomaisesti siihen, että on joku taivas ja mummi näkee ja antaa anteeksi, vaikka kyseinen asia häntä paljon satuttikin.

Tällä kertaa saimme vain pienen väittelyn aikaiseksi aiheesta eläkeläisten tulot ja Suomen taloudellinen tila. GREAT! Äitini miesystävä on omaksunut jostain perussuomalaisen asenteen, jonka mukaan EU on kaiken pahan alku ja juuri, herrat vain rikastuvat ja eläkeläisten asiat on unohdettu täysin (!). No saahan sitä olla mitä mieltä vain, ja tottahan on, että tuloerot ovat kasvaneet ja köyhimpien olot kurjistuneet. Mutta ongelmana on se, että äitini, jolla on hänen elämäntilanteeseensa nähden varsin hyvä eläke, aloittaa kuorossa saman laulun ja valituksen mm. eläkkeensä suuruudesta ja EU:n pahuudesta. Tajuamatta yhtään mitään taloudesta, Euroopan unionista, Suomen nykyisestä työllisyystilanteesta, nuorten perheiden haasteista, kuumenneista asuntomarkkinoista yms. Tällä kertaa oli pakko todeta, että eihän sinun eläkkeesi ole edes huono, moni pienipalkkainen saa itse asiassa vähemmän rahaa, vaikka käyvät töissä. Todellisuudessa äitini tulisi toimeen ihan hyvin, jos hän ei maksaisi miesystävän kaljoittelua ja osaisi yhtään ajatella raha-asioita.

Emme onneksi riidelleet, mutta sanoin suoraan, että minua kyllästyttää heidän valituksensa, koska heidän asiansa eivät kuitenkaan ole NIIN huonosti. Ettei kaikille muillakaan tässä maassa niin valtavan hyvää palkkaa makseta, joten on vähän arroganttia ajatella, että sairaseläkkeellä vuosia oleva ihminen saisi valtavan hyvät tulot vain istumalla kotona. Äidilläni ei kuitenkaan ole lapsia elätettävänä eikä isoa asuntolainaa maksettavana. Kun juttelimme, hän itsekin kyllä myönsi sen, että Suomessa on yleisesti ottaen alhaiset palkat. Lisäksi tajusin, ettei hänen ongelmansa oikeastaan ole raha, vaan katkeruus siitä, että sairaus vei häneltä myös mahdollisuuden parempaan elintasoon. Avioliiton, työn, lasten ja normaalin elämän lisäksi.

Äitini henkilökohtainen menetys on ihan hirveän iso asia, josta on tavallaan oikeus ollakin katkera. Jos hän ei olisi sairastunut, hän olisi ehkä saanut kaiken. Nyt hän menetti lähes kaiken. Oli perhe, oli mies, oli lapset, oli rakastavat, varakkaat vanhemmat, jotka hyysäsivät nuorinta tytärtään tämän ollessa nuori, maksoivat matkoja ja kustansivat kauniita vaatteita. Lisäksi äitini on korkeasti koulutettu ihminen, joka oli erittäin hyvä työssään. Hänestä olisi voinut tulla vaikka mitä. Lisäksi hän oli tottunut siihen, että elämä tuo lähinnä hyviä asioita. Hemmoteltu tyttö, jolle elämä kävi liian kovaksi. On ymmärrettävää, että hän on katkera, mutta toisaalta en tiedä, olenko minä se ihminen, jolle kannattaa tilittää? En tiedä, osaanko ottaa sitä vastaan, koska samalla tuntuu siltä, että olen taas äitini äiti, olkapää, ymmärtäjä, tukija ja terapeutti. Ja minua alkaa jotenkin ottaa päähän. Kaipa se on sitä, että kaikki pyörii kuitenkin loppupeleissä äidin ympärillä.

Muutenkin mun on hirveän vaikeaa suhtautua ihmisten valittamiseen ja marinaan. Johtuu kai siitä, että pidän sitä jotenkin aika "kiellettynä" asiana ja samalla myös heikkouden merkkinä. Ja heikkous on - kuten on moneen kertaan todettu - hirveä ja välteltävä asia, jota ei ainkaan tule myöntää. Ei niin väliä, mariseeko toinen miehen puuttumisesta, tulotasosta, työstä vai ulkonäöstä, se herättää minussa helposti negatiivisia tunteita. Jotenkin loukkaannun mielessäni aika helposti, mikä on hassua. Minulle tulee yksinkertaisesti sellainen olo, että millä oikeudella tuokin tuossa marisee, kyllä meille kaikille muillekin tapahtuu vaikka mitä rankkaa, mutten silti vain tee niin. Minusta mariseminen on huomionhakuista ruikutusta ja lamaannusta, sen sijaan, että tekisi jotain asioille. Nyt kun asetun tästä vähän ulkopuolelle, niin tokihan se näyttää kummalliselta myös itselle. Mutta se on kuitenkin ensimmäinen reaktio, joka tulee. Kun ei ole itse saanut olla heikko ja onneton, niin sitä ei sitten oikein tahdo sallia muillekaan. Ainakaan kovin kauaa.

Vielä nettideittailusta

2008-06-13T15:05:00.004+03:00

Olin eilen kolmansilla treffeillä, mutta jotenkin nyt tyssähti. Juttu ei oikein etene. Kaipa kolme kertaa on jo sellainen määrä, että jos jutusta olisi jotain tulossa, niin jotain etenemistä/lähentymistä/innostusta pitäisi jo alkaa näkyä. Mutta ehkei vaan ollut kemiaa tarpeeksi. Eli ihan kiva tyyppi, mutta eilen alkoi jo tuntua keskusteluissa, että ehkä meillä ei ole kovin paljoa yhteistä tai intressit vähän erilaisia. Ja ehkä toinen osapuoli jotenkin odotti, että jotain lähentymistä tapahtuu ja oli siksi vielä jännittyneempi, mikä lässäytti fiilistä. Puhuttiin hyvin vähän mitään syvällisempää. Tai kai mulla on sellainen olo, että välissä on joku este, ja sen yli ei vaan päästä.

Ja inhottavaa kyllä, mulla on jotenkin sellainen olo, etten voi olla ihan rehellinen omista jutuistani. Eli ehkä meidän elämäntilanteiden erilaisuus (toinen on taiteilija ja toinen vakkariduunissa jo monta vuotta..) vaan rupesi jotenkin korostumaan. Vaikka olenkin maksanut terapiaa monta vuotta, ja ollut siihen hyvin sidottu, niin silti olen kuitenkin esim. reissannut paljon. Toki reppu selässä ja hostelli-meinigillä, eli ei mitään prameaa, mutta olen aina mennyt kuitenkin, oli rahaa tai ei. Ja olen kuitenkin syönyt ulkona ja ostellut välillä vaatteita. Eli kaipa olen kuitenkin "hemmoteltu hedonisti"- tyttö taustasta ja terapiasta huolimatta.

En todellakaan etsi mitään rikasta miestä maksamaan minun menojani, mutta olisi ehkä parempi, että kummallakin olisi suht sama elintaso. Nyt mulla on sellainen olo, että jotain asioita pitää vähän salailla, ettei toinen pelästy tai järkyty. Mikä on hullua, koska mitäs hyötyä siitä on. Mutta se on kai aika tyypillistä mulle. Olen aistivinani, että toinen ajattelee niin tai näin ja adaptoidun tilanteeseen sen mukaisesti. Jos vaistoan, että joku ei halua kuulla mitään ikävää, en kerro. Jos äiti ei halua kuulla tietyistä asioista, kuten siitä, että näen kasvattivanhempiani enemmän kuin häntä, niin varon puhumasta siitä. Jos pelkään säikyttäväni miehen kalliilla maullani, niin en puhu siitäkään. Tavallaan se on tilannetajua ja toisaalta liikaa toisen tunteisiin menemistä. Ja siis minun tulkintaani toisen tunteista. Hmm. No en ainakaan itse ajatellut ehdottaa enää treffejä.

Verenpainetta..

2008-06-12T15:25:00.002+03:00

Olen mesonnut ja marmattanut töissä puoli päivää. Välillä tuntuu, että kaikki pitäisi itse tehdä, ja on välillä aika epäkiitollista tehdä sellaisen asian parissa töitä, joka on businesskriittinen, mutta tuntuu unohtuvan aina jonnekin. Aina pitäisi olla naputtamassa, että "muistattehan sitten tämänkin asian huomioida seuraavassa kehitysprojektissa". Samoille ihmisille jauhan vuodesta toiseen ja aika usein se kuitenkin unohtuu. Masentavaa. Alussa jaksoin olla tosi rakentava, mutta nyt alan olla vaiheessa, että alan paukuttaa nyrkkiä pöytään.

Huomenna menen taas äidin luo. Äiti on ihan ok kunnossa ainakin puhelinkeskusteluiden perusteella. Lisäksi pitäisi mennä auttamaan siskoa remontissa ja muutossa jne. Ehkä juhannuksena? Oikeasti haluaisin vain urheilla ja nukkua. Alan olla aika puhki kevään jäljiltä, vaikken mitenkään masentunut tai terapiakaipuussa. On vaan ollut aika paljon ajateltavaa, muutosta, tehtävää, että alan olla henkisesti aika puhki. Ja unohtelen asioita. Ihan perusasioita, kuten missä olin 3 viikkoa sitten viikonloppuna, mitä palavereissa on sovittu tai milloin minulla kuuluisi olla kuukautiset. Aika vain juoksee jonnekin. No kai silti pitää olla hyvä tytär ja sisko ja kyläillä ja auttaa muutossa..

Deittailun jatkoa ja tyhjiä ajatuksia

2008-06-10T21:50:00.003+03:00

Olen vieläkin jatkanut tapailua. En oikein tiedä, miksi jatkan deittailua, kun ei oikein tunnu kovin paljon missään. Toisaalta on ollut aika hauskaakin. Siis käydä deiteillä pitkästä aikaa. Ja nettipoika on aika symppis ja söpö. Ehkä siis jatkan siksi, että haluan antaa mahdollisuuden ja katsoa, tapahtuuko joskus jotain. Kuulostaa aika kylmältä ja rationaaliselta. Ja järkevältä, mutta niin musta lähinnä tuntuu. Ei siis mitenkään perhosia vatsassa ennen tapaamista tai muutakaan. En ole kovin ihastunut, mutta on kivaa. Viimeksi yllätyin positiivisesti kun nähtiin. Kundi olikin kivemman näköinen kuin muistin tai olin ajatellut tai jotain. Ja muutenkin oli hauskaa.

Ollaan halattu, mutta ei mitään sen fyysisempää. Ja mulla on välillä sellainen olo, että deittini on aika ujo. Ja en oikein itsekään tiedä, haluanko mitään jutustelua enempää - siis hänen kanssaan. Miksi jotkut ihmiset vaan saa niin paljon enemmän tunteita aikaan ja toisten kanssa on vain kivaa, enemmänkin kaverillisen kivaa? Ei kai sitä aina tarvitse rakastua suin päin, mutta voisi edes ihastua joskus. Musta on tullut niin kauhean tylsä ja neutraali ja menneissä elävä ja ties mitä. Miten suuri osa ihmisistä tuntee niin vapautuneesti vaikka mitä vaikka ketä kohtaan? Miksi mä en tunne mitään tai hyvin vähän? Ja tunnen niin harvoin yhteenkuuluvuuden tunnetta uusien miesten kanssa. Ylipäänsä ihmisten..

Laiskuus iski

2008-06-09T12:26:00.003+03:00

Nyt kun alkaa viimein hiljentyä, niin ei sitten huvitakaan enää tehdä töissä mitään.. No, ehkä se on aika luonnollista, kun on ollut pitkään niin kiire. Jotenkin ihanaa kun ei ole enää kauhea hoppu koko ajan. Ehtii rauhassa syödä ja jutella työkavereidenkin kanssa kuulumisia.

Terapia-asiat alkavat tuntua jotenkin kaukaisemmilta. Nyt on siis jotenkin tosi tottunut jo siihen, ettei käy enää ja enää en mieti, että "tästähän pitäisi/olisi pitänyt puhua terapiassa". Lisäksi huomaan, että alan vain enemmän suunnittelemaan muita juttuja, energiaa siis oikeasti vapautuu muuhun. Pitkästä aikaa ajatus siitä, että opiskelisi jotain vapaa-ajalla tuntuu vain hauskalta. Jotenkin terapian ja töiden aikaan en jaksanut miettiäkään mitään opiskelua. Nyt aion siis lähinnä mennä vähän kielitaitoa päivittämäään kesällä, eli aika kevyttä. Mutta silti aika hauskaa. Ei rasita, vaan innostaa. Toisaalta valmistumisestakin on kulunut jo aikaa eli ehkä sekin motivoi.

Lisäksi mietin muita projekteja, vaikka fiilikset kyllä vaihtelevat ihan laidasta laitaan. Välillä haluan ulkomaille, välillä haluan vaihtaa asuntoa, välillä ajattelen vaihtaa kansainvälisempää duuniin Suomessa.. Välillä nykyisessäkin työssä on aika kivaa. Lisäksi haluaisin hieman oikoa hampaita, koska viisauden hammas sotki kauniin purentani. Mutta jos on lähdössä muualla, niin ei kannata sitoutua mihinkään projektiin. No, ainakin suunnittelen ja pohdin kaikkia vaihtoehtoja. Ehkä tämä tästä joskus selviää? :)

Loman tarpeessa

2008-06-06T11:17:00.003+03:00

Olen jotenkin aika väsynyt, iltamenoja on ollut aika paljon, onneksi töissä alkaa sentään rauhoittumaan. Välillä kyllä tulee mietittyä, olisinko onnellsempi, jos en polttaisi kynttilää koko ajan kummastakin päästä. Nytkin alkaa jo kesälle kasaantua aika paljon ohjelmaa, vaikkei aluksi pitänyt olla mitään.

Onneksi tulee sentään viikonloppu. pitää kirjoitella sitten lisää.

Ongelmia ja suunnitelmia

2008-06-04T00:34:00.002+03:00

Olen toteuttanut vanhaa harrastusta turhan vähän, mutta se johtuu pitkälti siitä, että olen ollut tosi kiireinen ja ihan liikaa töissä ja työiltamissa. Touko-kesäkuun vaihde on näemmä uusi pikkujouluaika tai jotain. Kekkereitä sen kun pukkaa.. Onneksi nyt alkaa jo loppua. Voi taas urheilla ja laihtua. :)

Nettideittailun kanssa mulla on henkinen ongelma. Ja ihan ajankäytöllinenkin. Olen vain liian kiireinen ja en ole oikein jaksanut kirjoitella useamman miehen kanssa kovin aktiivisesti. Lisäksi armas eksä on taas liikkunut ajatuksissa ja pakko myöntää, että edelleeen salaa haaveilen hänestä (näin jopa viime yönä unta), enkä yhdestäkään nettipojasta. Olen siis henkisesti ihan väärin orientoitunut. Idiootti-minä. Ja kuitenkin ihminen, josta haaveilen on tavallaan vain kuva. Pitkälti oman mielen tuotetta, sillä toki aina kuvittelen jotenkin lapsellisesti, että olisi edelleen vain tosi ihanaa, vaikka todellisuus voisi olla paljon karumpikin. Olen haaveissani ihan yhtä hölmö, kuin aiemmin haukkumani nettipojat.

No, jos jotain positiivista haluaa hakea, niin olen ajatellut tehdä joitain siirtoja ehkä ensi talvena tai joskus. En nyt ainakaan ennen kesää ja lomia. Mutta harkitsen hieman karkaamista nykyisestä järkevästä elämästäni vähän muualle. Vuosi ulkomailla olisi kuitenkin aika jees. Ehkä kaksi vuotta. Pitäisi vain alkaa hakea töitä. Kun mikään ei sido, niin miksi vain ruikutan, enkä tee mitään? Annoin itselleni nyt jotenkin luvan heittäytyä hetkeksi suorittamisen ulkopuolelle ja ajatella, mikä minusta olisi hauskaa. Ja jotenkin tiedän, etten kyllä varmaan katuisi sitä. Mietin, että vuosi on niin lyhyt aika, että vaikka tekisin uran puolesta vähän helpompaakin tai samantasoista hommaa kuin nyt, niin se nyt ei olisi mikään katastrofi. Aina oppii kieltä, saa uusia näkemyksiä. Kunhan vaan firma olisi edes hiukan kiinnostava.

Vakavia tunteita

2008-06-02T21:44:00.003+03:00

Nyt miettiessäni nettideittiasiaa, olen aika hyvin tajunnut, kuinka vakava asia rakkaus - jopa ihastuminen oikeastaan on minulle. Ehkä sen vuoksi suhtaudun suurella epäluulolla ihmisiin, tässä tapauksessa miehiin, jotka suhtautuvat lemmenlurituksiin kovin kevyesti. Tai odottavat uuden nettitutun olevan potentiaalinen tyttöystävä parin mailin jälkeen. Toki aina voi ajatella, että lemmenluritukset ovat vain kohteliaampi tapa päästä vällyjen väliin. Mutta en ihan usko siihenkään. Varmasti aika monet netissä deittiseuraa hakevat kolmekymppiset ovat tosissaan liikkeellä. Mutta kai jossain menee raja sen välillä, että ylipäänsä haluaa seurustella kuin, että on jo lähes valmis seurustelemaan kivan kuvan kanssa? Kai tyttöystävän pitäisi olla muutakin kuin kaunis hymy ja kykenevä kirjoittamaan suht järkeviä mailejä? Kai sentään pitäisi tavata ennen kuin asettaa kuvitelmansa kovin ylös?

Koska rakkaus ja ihastuminen ovat (ehkä liiankin??) vakavia asioita minulle, huomaan ärtyväni tosi helposti, jos joku kuvittelee liikaa liian nopeasti. Minua ottaa päähän, että joku odottaa ihastuksen tulevan itsestään selvästi ja lähes ilmaiseksi. Joskus tunne toki tulee nopeasti, mutta aika harvoin. Yleensä vaaditaan luottamusta ja vähän pidempää tuntemista. Tai sitten vain tosi voimakasta fyysistä paloa. Mutta sitä harvoin tulee nettitreffeillä.

Kaikkein eniten minua kuitenkin ahdistaa vinkuna ja vonkaus. Saa olla tosissaan, muttei silti tarvitse tilittää ("olen läheisyydenkipeä ihminen.."), tai mennä liian pitkälle pelkän kuvitelmiin yhden kuvan perusteella ("olisi niin ihanaa pussailla") tai oikea vonkaus ("tulisit tänne mun luo vaikka taksilla"). Jos haluaa mennä treffeille tytön kanssa niin paljon seksikkäämpää on olla kohtelias, aktiivinen treffijärjestelyjen suhteen ja muutenkin tilanteen tasalla. Kuka nainen muka haluaa mennä ventovieraan nettitutun luo yöllä??? Varsinkin kun viime aikoina on annettu tuomioita ja uutisoitu useammastakin raiskauksesta ja vapaudenriistosta.

No joo. Oli silti ihan kivat treffit sen pojan kanssa, jota näin. Nähdään varmaan uudestaankin. Toiset treffit kertovat aina paljon uuden miehen kanssa. Joko tulee heti sellainen olo, että "EI" tai sitten voi ollakin aika kivaa. Nyt en oikein tiedä.

Kiireinen uratyttö ja nettipojat

2008-05-27T20:58:00.003+03:00

Mä tiedostan itsessäni aika selvästi aika mielenkiintoisia piirteitä, kun olen nyt sitten käynyt keskusteluja nettipoikien kanssa. Ensinnäkin mua alkaa jo nyt ahdistaa, kun mun huominen nettideitti (pääsen siis viimein treffeille) on jotenkin kauhean innostunut ja pelkään, että totuus ei sitten olekaan ihan sitä. Pelkään siis lähinnä, että kemiat ei kohtaakaan. Tai, että mulle tulee sellainen olo, että ei nappaa yhtään ja sitten joudun jotenkin noloon tilanteeseen. Se on vähän sellainen herkkä, taiteilijapoika, mikä on sinänsä ihan mielenkiintoista, mutta jotenkin pelkään ihmisiä, jotka tuntuvat ottavan asiat vakavammin kuin minä.

Mä en niinkään pelkää sitä, ettei hän olisi minusta kiinnostunut (hieman kyllä jännittää se, että jos ei pidä mua luonnossa yhtä kauniina kuin kuvassa, joka oli aika edustava, ja jota on kehunut paljon). Mutta mä ahdistun kovin helposti, jos mies on kauhean kiinnostunut ja minä en ole varma. Mua ahdistaa se vastuu muista ihmisistä. Ja mua ahdistaa odotukset. Tiedän, että tää on vähän hullua, koska tuskin se mieskään tätä ihan niin vakavasti ottaa. Mä varmaan vaan liioittelen päässäni potenssiin viisitoista. Mutta kiinnostavaa siis on, että miksi mä aina liioittelen tähän suuntaan. Toki sitten kun oikeasti itse ihastun, olen ihan paniikissa, että menetän sen ihmisen tms. Mutta alussa olen aina tosi cool, ja musta on jopa vähän noloa, että se mies kehuu niin paljon mua yhden kuvan perusteella. Vähän vaikea suhtautua.

Ehkä mä nyt hieman paisuttelen. Mutta hassua on, miten paljon ihmiset rupeavat netissä kertomaan omasta läheisyyden kaipuustaan sellaiseen hieman valittavaan sävyyn yms. Kun mun mielestä se on vähän noloa. Haluaisin ensi sijaisesti hauskat treffit, enkä mitään tilitystä mailitse. Ja kaipa itse koen sen jotenkin niin kiellettynä asiana. Ei tulisi mieleenkään alkaa tilittämään ventovieraalle miehelle mitään läheisyydenkaipuu -juttuja. Varmaan siksi mä olenkin ikisinkku, kun pelkään kaikkia normaaleja, pariutumishaluisia ihmisiä. Blääh.

Pientä taisteluväsymystä..

2008-05-25T20:59:00.002+03:00

Mä alan nyt olla vähän puhki, kun on vaan niin paljon ohjelmaa. En oo oikein ehtinyt nettideiteillekään, kun on ollut kaikkea muuta. Oon nyt taas ihan tööt ja huomenna pitää menna aika aikaisin töihin. Olin tänään juoksemassa naisten kympin, mikä oli kivaa. Ilma oli hyvä ja oli pakko tsempata eikä juosta vaan sellaista löysäilylenkkiä. Tai ei olisi ollut pakko, mut jotenkin mulle tulee tollaisessa sellainen kilpailuvietti, ja haluun ohitella ihmisiä. ;) Nettideittien kanssa oon kuitenkin kirjoitellut. Kaipa ehdin tavatakin jossain välissä. Sitten kun mun elämä taas alkaa..

Äiti on taas soitellut usein, on ihan ok-kunnossa, mutta kysyy joka ikinen kerta, koska tuun. Lähden taas huomenna työreissuun ja tuun tiistaina takas. En nyt vaan ehdi enkä jaksa. Menen kesäkuussa, kun pikkaisen alkaa helpottaa. Ymmärrän, että äidillä on ikävä ja tylsää. Mutta mä en vaan jaksa reissata viikonloppuisin, jos reissaan jo viikolla. Kun nuo työreissut ei kuitenkaan mitään lomaa ole.

Nettiaktiivisuutta ja muutakin toimintaa

2008-05-20T20:12:00.006+03:00

Olen nimittäin totellut taas Trinityn neuvoja ja lähdössä nettideiteille. En siis ole vielä päätynyt deiteille asti, nyt vasta kirjoittelen, mutta vaikuttaa ihan kivalta tyypiltä. Lisäksi olen urheillut ja keskustellut järkevästi esimiehen kanssa. Nyt olemme, jos ei nyt "best pals", niin ainakin hyvässä yhteisymmärryksessä.

Hauska huomio nettideittailussa on se, että pystyn aika avoimesti kirjoittamaan kaikista ajatuksistani ja fiiliksistä. En kauheasti mieti enää, millaisen vaikutelman annan vaan pyrin vaan olemaan aika rehellinen. Ja myös myönnän, että haluisin oikeasti seurustella jne. Joskus nuorempana kun kokeilin samaa, oli hirveä tarve vakuuttaa, "etten ole sitten epätoivoinen, ja kyllä minä baaristakin miehen saisin." Nyt on lähinnä sellainen olo, että ihan sama. Jos se on jonkun mielestä tapaamiskanavana outo, niin so what. Jos joku luulee, että olen joku mörkö, niin ei silläkään ole kovin paljon väliä. Lisäksi olisi piristävää vaan tutustua uusiin miehiin. Jotenkin on sellainen olo, että huolimatta kolmenkympin kriisistä, niin itseni kanssa olen paljon enemmän sinut ja ehkä uskallan olla paljon avoimemmin oma itseni. Jos nyt tapaisi jonkun olisi varmaan paljon helpompaa aloittaa suhdetta, kuin joskus aiemmin. Ei ehkä pelota niin paljon, että mies pitäisi minua jotenkin viallisena tai kummallisena tai jotain.

Turvaa materiasta

2008-05-18T11:52:00.005+03:00

Hullua, mutta kun nyt mietin vielä asunnon hankintaa ja riskinottoa, niin huomaan, mitä erilaisia oheismerkityksiä mulla liittyyä tähän asuntoasiaan. Oma asunto on mulle jonkinlainen välttämättömyys, turva ja tuki pahan päivän varalle. Ehkä parisuhde on sitä joillekin toisille ihmisille. Aika karulta kuulostaa, mutta asunto on mun oma pikkuankkurini, turvasatama maailmassa. Kävi miten kävi, niin mulla on aina joku paikka. Ehkä se johtuu siitä, että äidin osalta on aina hoettu sitä, kuinka tärkeää on, että hänellä on oma asunto. Olisi hänen kuntonsa mikä tahansa, tai kävisi mitä vain, ainakin hänellä on oma asunto. Ei ainakaan joudu kadulle. On joku paikka, missä olla. "Mielenterveyspotilaiden voi olla hyvinkin hankalaa saada esim. yksityiseltä puolelta mitään vuokra-asuntoa." Kaupungin vuokra-asunnoissahan kukaan ei asu, ainakaan pikkuporvarillisissa perheissä.

Tämä on siis osittain olosuhteista johtuvaa, osittain kasvatuksellinen asia. "Naisen tärkein turva elämässä on riittävän muhkea pankkitili", sanoi naimisissa oleva, urakeskeinen tätini. Samalla tavalla mä en jotenkaan halua hirveästi laskea perheeni varaan, jos tiukkaa tulee. En ole ikinä pyytänyt kasvattivanhemmiltani rahaa - siis muutettuani pois kotoa. Kun menin vaihtoon, he oma-aloitteisesti antoivat minulle hieman rahaa. Mutta muuten olen ollut omillani. Mummi kyllä avusti opiskelijoita, mutta se tuntui erilaiselta. Kaipa mulla on joku edelleen joku pelko takaraivossa, että kun elämässä voi käydä ihan mitä vaan (niinhän mun vanhemmillekin kävi), niin ainakin taloudellisesti olen omillani.

Hengitä syvään, ota rauhallisesti

2008-05-18T11:18:00.007+03:00

Mulla on ollut koko kevään sellainen odotteluvaihe, kuten kirjoitin. Nyt kun terapia on ohi, on vapautta enemmän, rahaa enemmän, aikaa enemmän ja kesäloma tulossa (VAPAA-AIKAA!). Levottomus vain kasvaa ja toisaalta pelkään, että elämä juoksee jossain ohi. Kauhean hämmentävää, kun voikin ruveta ajattelemaan asioita ja elämäänsä ihan eri tavalla kuin ennen. Oikeasti isommin, eikä vain odotella. Olen joutunut aika paljon miettimään, mitä oikein haluan ja tällä hetkellä en yhtään tiedä mitään varmasti.

Tuntuu, että jonkinlaisessa myllerryksessä ovat niin työ ja asuminen kuin asuinpaikka (vielä voisi lähteä aika helposti ulkomaille..) ja ihmissuhteet. Yhtenä päivänä olen jo vaihtamassa asuntoa, nyt taas tuli sellainen fiilis, että ehkä vaan otan nyt rauhallisesti ja katson hetken, mitä markkinoilla tapahtuu. Halpoja kun asunnot eivät tällä hetkellä ole. Ja oma asuntoni on kuitenkin ihan kiva - vähän pieni, mutta toimiva. Lisäksi asuntoa ei kannata vaihtaa, jos haluaakin lähteä vielä ulkomaille. Työn suhteen en nyt juuri ole tekemässä muutoksia, mutta jotenkin mua ahdistaa se, etten ole yhtään kansainvälisessä hommassa, mun kielitaito vain taantuu, vielä olisi helppo lähteä kun lähtisi vain. Olen jopa miettinyt, että voisinko opiskella jotain lisää. Toisaalta silloin olen taas rahaton ja työ kyllä kiinnostaa tällä hetkellä.

Pitäisi kai vaan nyt vähän antaa ajan kulua, ja katsoa mitä tapahtuu, ja mikä tuntuu omalta jutulta. Lisäongelmaa tuo parisuhde-aspekti. Jos lähden nyt huitelemaan jonnekin, niin todennäköisyys, että löydän kivan miehen ja vakavamman suhteen on ehkä pienempi. Toisaalta en ole sitä nyt viime vuosinakaan löytänyt kökkimällä Suomessa. En tiedä, mikä mulle olisi nyt tärkeintä: edetä työssä, lähteä vähän seikkailemaan maailmalle, rakastua ja asettua aloilleen vai jotain muuta.

Analyysi oli tosi hyödyllinen vaihe, mutta eihän se mitään oikeastaan ratkaise. Ratkaisut pitää vaan löytää itse. Ainakaan analyysi ei tunnu auttavan kolmenkympin kriisiin mitenkään. Inhoan sitä, että musta on tulossa hyvää vauhtia turvallisuushakuinen pikkuporvari, joka vain taivastelee, muttei kuitenkaan ota mitään riskejä. Toisaalta mulla on ollut tämä vapaus vasta alle 2 kk. On kai suht normaalia, ettei heti tiedä, mitä sillä tekisi. Olen kuitenkin ollut aika sidottu aloilleni viimeiset 5 vuotta. Se on aika pitkä aika tässä iässä.

Kepeää viikonloppua

2008-05-17T10:33:00.005+03:00

Huomaan, että kirjoittaminenkin menee aika lailla kausissa. Muutaman viikon ajan voin olla edelleen henkisesti enemmän vajonnut ja mietin paljon kaikkea. Analyysin muovaamaa itseä ja mahdollisia ongelmia, joita en ehtinyt analyysissä ehkä tarpeeksi pohtia. Välillä on sellainen olo, että menen varmaan joskus vielä takaisin. Selvittämään loput.

Nyt on taas kevyt ja hilpeä vaihe. En oikein jaksa pohtia mitään ja mietin lähinnä työjuttuja, kesää, asuntoasioita jne. Kulttuuria olen ehtinyt vähän harrastaa ja urheilla. Että kaipa sitä älykkäämpääkin pohdintaa taas joskus tulee. Nyt olen vain liian hilpeä siihen. :)

Elämän suuria hankintoja

2008-05-15T21:07:00.007+03:00

Kävin tänään asuntonäytössä. En ole kyllä varma, mihin haluan muuttaa (toki kivaan paikkaan ja kauniiseen taloon, jossa on korkeat huoneet) ja en myöskään tiedä, paljonko olen valmis maksamaan (sopivan hinnan ja pienen yhtiövastikkeen). Lisäksi en tiedä, paljonko saisin nykyisestä asunnosta. Eli olen tosi pihalla. Mutta silti on jotenkin kivaa miettiä ja suunnitella. Toisaalta aika on aika huono, koska korot ovat ylhäällä, samoin hinnat. Ei kannattaisi tehdä mitään. Ehkä en teekään. Mutta toisaalta voihan sitä vähän katsella, jos joku helmi tulisikin vastaan. Olen sen verran jo selannut, että halpoja helmiä ei kyllä ole. Joka sijainti mättää, tai pohjaratkaisu. Tai putkiremontti juuri tulossa. Jos ei ole tulossa, niin yhtiövastike on 400€/kk ja remontit juuri tehty. Lisäksi tunnen jotain epämääräistä epäluuloa kiinteistönvälittäjiä kohtaan. Ehkä siis ostan edelleenkin vain kenkiä jatkossa ja tungen niitä täpötäysiin kaappeihin..

No seuraavaksi pitäisi hankkia myös polkupyörä. Terapian loppuminen on jotenkin vähän kuin opiskeluajan lopettaminen. Kaikkia hankintoja vain kasaantuu, kun ei raaski ostaa/ei ole rahaa ostaa, sinnittelee vain ilman. Nyt sitten keksin, että järkevän kokoisen asunnon lisäksi minulta puuttuu myös pyörä. Tai no, mökiltä löytyy vuonna 1988 ostettu vaaleanpunainen alpina, mutta sitä ei ehkä lasketa. Menin siis kauppaan ostaakseni pyörän ja huomatakseni, etten tiedä pyöristä yhtään mitään. Vuonna 1988 ei ollut edes pyöräilykypäriä saati hybridipyöriä. Silloin pyörät olivat myös paljon halvempia ja myös pitempiä matkoja saatettiin ajaa 3-vaihteisella. En ollut ajatellut sijoittaa juuri mitään rahaa, mutta kaupan urheilullinen nuorimies sai minut jo lähes vakuuttuneeksi, että jos liikunnallisena ihmisenä meinaan ikinä koskaan mennä pyöräretkelle, tarvitsen ehdottomasti kevyen, monivaihteisen hybridipyörän, enkä mitään hidasta ja raskasta citypyörää. Onneksi tulin kotiin ja järkiinnyin. 700 euroa pyörästä on aika paljon rahaa, jos on elänyt viimeiset 15 vuotta ilman koko vehjettä.

Muuten on aika kevyt olo. Lähdin kerrankin viideltä töistä. Esimiehen kanssa otettiin vähän yhteen, mutta tulipahan käytyä läpi periaatteellisia asioita. Ja nyt hänkin tajusi, etten voi vain ottaa lisää töitä, jos en pääse mistään eroon.

Liikaa töitä, apuaa

2008-05-13T22:43:00.004+03:00

Jotenkin mulla on nyt vähän ongelmallinen tilanne nykyisen duunin ja esimiehen kanssa. Olen saamassa lisää vastuuta, mitä olen halunnutkin, mutta asioista, joista en tiedä juuri mitään ja saamassa myös esimiesvastuuta ensimmäistä kertaa. Tosi kivaa, mutten nyt kuitenkaan haluaisi joutua vastaamaan yhtä aikaa sekä vanhoista töistä, että uusista haastavista projekteista, että esimiestehtävistä. Ei vaan oikein toimi kokonaisuutena kun en ole nytkään mitenkään tyhjänpanttina istuskellut ja sylkenyt kattoon.

Nykyinen esimieheni on vähän sellainen ideanikkari ja haihattelija, joten hänen käsityksensä ja odotuksensa ovat välillä aika epärealistisia. Eli en välttämättä saisi esimieheltäni edes riittävästi tukea. Lisäksi en ajatellut polttaa itseäni loppuun kuitenkaan. Jotenkin ärsyttää ja ahdistaa. Pitää vain tietty ottaa asiat puheeksi esimiehen kanssa. Etenkin tän koko homman hähmäisyys ärsyttää mua. Jotenkin olisi helpompaa, jos edes projektit olisivat vähän selkeämpiä. Mutta nyt oikein mikään ei ole kovin selkeää.

Valituksesta toimintaan

2008-05-12T13:58:00.005+03:00

Sen sijaan, että vain valitan ja haikailen, olen päättänyt ruveta toimimaan. Olen siis aloittanut kaksi pienempää projektia:

1. Paluu vanhaan harrastukseen rasitusvamman uhallakin. Projekti alkaa tänään. Projektin tavoitteena kohonnut mieli, hauskempi elämä ja sulattaa kaksi laiskuuskiloa.
2. Projekti kesäheila
Projektin tavoitteena tavata joku kiva mies, unohtaa eksä, paljon hauskempi elämä ja unohtaa liika pohtiminen ja tuumailu ja laittaa voimavarat suoraan toimintaan. Tarkoituksena ei ole löytää aviomiestä, koska sellaista tuskin etsimällä löytää. Sen sijaan tavoitteena on nauttia elämästä ja ottaa vähän rennommin.

Raportoin sitten jatkossa, miten projektit etenevät. Kakkosen aloitin jo viikonloppuna, mutta jotenkin bilerintamalla oli aika hiljaista. Varmaan johtui pitkästä vappu-viikonlopusta ja äitienpäivästä. Vaikka keli oli upea, jengiä oli tosi vähän liikkeellä.

Bilettämässä prinsessojen kanssa

2008-05-09T20:31:00.012+03:00

Kun on alkuun useampaan kertaan kehunut ymmärtävänsä elämää laajemmin analyysin ansiosta ja tullut suvaitsevaisemmaksi, niin sitten voikin ruveta rauhassa haukkumaan muita ihmisiä. ;)
Mutta törmäsin taas kieltämättä aika mieltä askarruttavaan ilmiöön työpaikkailtamassa. Nimittäin keski-ikäisiin, perheellisiin prinsessoihin, joiden on pakko loistaa illan ihanimpina naisina hinnasta viis -asenteella. Mä en ole ikinä oikein ymmärtänyt, miksi jokaiselle pelle hermanninkin näköiselle miehelle, pitää keikistellä, heiluttaa tukkaa ja räpsyttää ripsiä. Ihan siis miehestä, iästä ja asemasta riippumatta. Kun vaan mieheksi tunnistaa ja keikutus alkaa heti kun on yhdenkin viini lasin saanut nautittua. Ihan kuin kyseisillä naisilla tulisi epävarma olo, jos jokaikinen mies huoneessa ei halua heitä. Vaikka olin tilaisuuden nuorin osanottaja, olin varmaankin kaikkein tylsimmin pukeutunut (en jaksanut tällätä, kun ilta ei tosiaan ollut elämäni tärkeimpiä..) ja jaksoin nauraa vähiten härskeille vitseille ja alastomuusjutuille. Flirttailusta puhumattakaan. No prinsessat kihersivät kyllä sitten munkin edestä.

Toinen vähän saman ilmiön sukulainen on myös eräs kaunis ja kiva ystäväni, joka ei kuitenkaan tahdo kestää muiden naisten saamaa huomiota kovin hyvin. Kun kerroin hänelle blogissakin aiemmin mainitusta varatusta työpaikan miehestä, hänen oli heti pakko alkaa selostamaan, kuinka monet miehet ovat häntä lähestyneet ja mitä he olivat sanoneet. Ihan kuin minun saamani huomio olisi häneltä pois. Lisäksi keskustelu lähti siitä, että YSTÄVÄNI ITSE kysyi, oliko duunimatkalla ollut mitään säpinää tai olinko tavannut uusia miehiä tms. Kun kerroin ja ihmettelin miehen käytöstä, puhe kääntyikin heti hänen elämäänsä ja hänen saamiinsa kohteliaisuuksiin.

Mikä näitä aikuisia prinsessoja oikein vaivaa??? Tylsä elämä ja pelko vanhenemisesta? Heikko itsetunto vai joku wannabe-missi fantasia? Mä ainakin paljon mielummin räpsytän ripsiä vain oikeasti kiinnostaville miehille, joista voisin halutakin jotain. Miksi ylipäänsä tuhlaisin aikaani johonkin ei niin kiinnostavaan, antaisin vääriä signaaleja ja sitten hukkaisin loppuillan ja valtavasti energiaa päästääkseni tyyypistä eroon??? Lisäksi mulle on kyllä ihan täysin yhdentekevää, mitä mieltä työpaikan keski-ikäiset miehet ovat mun ulkoisesta viehättyvyydestä. Helpompi vain kun eivät ole juuri mitään mieltä, koska en mä töissä ole miehiä iskemässä. Ja ylipäänsä tyrkkyys ei musta muutenkaan ole mikään ihmisen viehättävin ominaisuus.

***

Lisätäsmennyksenä siis, että miksi joidenkin naisten on niin vaikea kestää muiden naisten saamaa huomiota vaan he kokevat sen heti uhaksi itselleen? Näillä parilla työpaikan prinsessallahan on siis taipumus olla koko ajan äänessä tai kyhnäämässä jonkun kyljessä, jottei varmasti jäisi kenellekään epäselväksi kuka on illan ihanin! Jos heiluttaa koko ajan tukkaa, kertoo nakujuttuja itsestään ja heiluttelee kaula-aukkoa, niin saa kyllä taatusti huomiota. Mutta eikö vähän vähempikin riittäisi. Ei, koska silloin joku muu voi päästäkin enemmän esiin.

Samoin oma ystäväni on muuten kyllä kiinnostunut minun elämästäni ja vilpittömästi haluaa tukea minua, mutta kun tulee kyse miehistä, niin hänen pitäisi aina olla se hehkein ja kaunein. Siis tietynlainen prinsessa-syndrooma. Hassua tässä on vielä se, että kaikki mainitsemani naiset ovat ihan viehättäviä ja hehkeitä. Myös työpaikan sirkuttajat. Ei heidän olisi pakko olla tuppaamassa itseään valokeilaan koko ajaksi, kun heidän huomataan kyllä ilmankin. Mutta jotenkin he eivät luota siihen. Kai.

Liian turvallista liian varhain?

2008-05-07T22:18:00.009+03:00

Mulla on ollut töiden suhteen hirveän hyvä mäihä kaikesta tasapainottomuudesta ja ahdistuneisuudesta huolimatta. Aikoinaan eli reilut 5 vuotta sitten olin samalla viikolla duunipaikan psykologisissa testeissä ja psykiatrilla kerjäämässä lausuntoa terapiaa varten. Sain molemmat. Sekä masennusdiagnoosin, että työpaikan. Kummassakaan haastattelussa en varsinaisesti valehdellut, esittelin vain täysin eri puolet itsestäni. Itse koin kyllä jollain tavalla huijaavani, mutta se oli vain jonkinlaista syyllisyyttä. En ollut koskaan ajatellut meneväni terapiaan, koska se oli vakavasti sairaita ihmisiä varten. En ollut myöskään ajatellut löytäväni vielä duunia, koska gradu ja opinnot olivat vielä kesken. Silloin oli myös suhde eksän kanssa. Mietin, että jos saan pitää vielä hänetkin, niin elämässä kaikki on jo liian hyvin. Käsittämättömän hyvin. No se suhde sitten kariutui - ja palasi kummittelemaan taas myöhemmin.

Työn suhteen en ole siis ottanut isoja riskejä, vaan seuraava homma on jotenkin aina vaan järjestynyt tai tullut joku organisaatiomuutos tms. Sain vakiduunin jo tosi aikaisin, samoin normaalit kesälomat. Terapiankaan suhteen en ole ottanut mitään riskejä; en miettinyt koskaan terapeutin vaihtoa enkä juurikaan kyseenalaistanut analyysia. Kävin kiltisti vuodesta toiseen, enkä riidellyt pahasti Terpan kanssa. Joskus jotain napisin hinnoista. Olen siis vain mennyt kiltisti kuin lammas eteenpäin. Toki olen juhlinut, ja tavannut miehiä, ja matkustanut, ja touhunnut kaikenlaista - välillä hölmöäkin. Mutta pohjimmiltani olen ollut kiltti ja järkevä tyttö, joka hoitaa elämänsä fiksusti. Jos lomilla tai viikonloppuina touhuaisikin jotain, niin maanantaina se ei ole enää juurikaan näkynyt. En ole siis koskaan ollut tyhjän päällä. Opiskelemaankin pääsin suoraan lukiosta, koska kunnolliset tytöt tekevät niin. Siskokin pääsi, kasvattisisaruksista puhumattakaan. Osaisinko arvostaa tätä turvallisuutta enemmän, jos olisin mennyt kiemuraisemman polun?

Useat high school sweetheart -pariskunnat eroavat, koska eivät kestä sitä, että jotain jäi näkemättä. Mulla on nyt vähän sama fiilis duunin suhteen. Toisaalta jos elämässä muuten tapahtuisi enemmän, en ehkä laittaisi niin paljon odotuksia työlle. Töissä on kuitenkin ihan kivaa ja uusia asioita kehitetään. Ollaan ainakin välillä innovatiivisia. Toki voin lomalla lähteä vaikka Kuubaan reppureissaamaan. Mutta jotenkin on sellainen olo, ettei sekään nyt vaan auta kuin hetkellisesti. Trinityn ehdottama uusi harrastus voisi kyllä auttaa. Tai paluu vanhaan, jos vaan kroppa kestää.

Elämänodottelija

2008-05-06T23:04:00.004+03:00

"Sitten kun lopetan terapian, voin lähteä vaikka ulkomaille töihin."
"Sitten kun löytyy joku mies, voin vaihtaa kämppää.." "Sitten kun taas näen exää, niin voin miettiä, mitä ajattelen ja tehdä ehkä jotain päätöksiä." "Sitten kun on lomaa, niin elämä on taas hauskempaa." "Sitten kun ei ole niin kiireistä töissä, palaan taas lempiharrastukseni pariin.." "Sitten kun laihdun pari laiskuuskiloani, olen taas kauniimpi."

Mietin, pohdin, suunnittelen, odotan. Ja joskus jotain sitten tapahtuu, kuten terapian loppuminen. Tai exän yllättävä yhteydenotto viime kesänä. Tai joku perhejuttu, joka vain tapahtuu.. Musta on tullut ihan hemmentinmoinen odottelija ja jahkailija. Koko talven olen tavallaan vain odottanut, että elämä alkaa. "Kun terapia loppuu, kun lakkaan kaipaamasta exää, kun työ muuttuu haastavammaksi, kun sitä ja tätä." Miksi en vaan itse muuta enemmän asioita? Miksi en vaan ota enemmän riskejä, jos kerran kyllästyttää? Ärsyttävää, koska viimeisenä olen pitänyt itseäni jonain passiivisena odottelijana, joka katsoo elämän valumista ohi istumalla töissä ja hakkaamalla konetta. Mitä tapahtui minulle?

Silloin kun olin vielä nuorempi ja neuroottisempi, minulle ainakin tapahtui asioita. Olin niin vähemmän kriittinen ja vähemmän sitä ja tätä ja tuota. Ja uskalsin ottaa enemmän riskejä. Nyt on vain duuni, ja duunijutut ja duunin velvollisuudet, ja duunin tuomat edut. Jotka lisäävät mukavuutta ja turvallisuutta ja kahlitsevat minut puutuneeksi tylsimykseksi.

Väsyttää, nälkä, tylsää

2008-05-06T15:23:00.004+03:00

Taas töissä ahkerana, kesälomafillis katosi ilmojen mukana. No, toisaalta lomaan on vielä 2 kk aikaa, joten kai pakko vaan jaksaa puskea täällä vielä tovi.

Olen ajatellut exää, mikä on huono juttu. Huomasin Facebookista, että olemme ilmoittautuneet samaan tapahtumaan. Se on toki vasta kesäkuussa, mutta silti taas ajatukset laukkasivat ties sun minne. Tosi pateettista. Ja kohtaaminen on siis vasta kesäkuussa. Hei haloo nainen, pitäisi ehkä vähän ryhdistäytyä!!

Pitää siis jatkaa projektia uusia tuttavuuksia, uutta elämää. Pääasia, ettei jumiudu vain tähän työarkeen ja ankeuteen ja päädy haaveilemaan mahdottomuuksia.

Kahvihetki ja terapiapuhetta

2008-05-04T10:37:00.006+03:00

Huvittava huomio tuon eilisen postauksen jälkeen. Vaikka olenkin edelleeen täysin sen takana, pakko kirjoittaa eilisestä pikkuepisodista, joka oli aika hupaisa. Näin nimittäin eilen ystävääni, joka on myös käynyt analyysin ja menimme syömään sekä hengaamaan ulos aurinkoon. Ei siis mitään kummallista, näemme aika usein ja olemme muutenkin hyviä ystäviä, mutta sitten seuraan liittyi myös kolmas tyttö, kaverini kaveri, jonka tunnen kyllä myös, mutta huonommin. Jossain vaiheessa sivulauseesta kävi ilmi, että hänkin käy terapiassa - minkä olin kyllä kai tiennytkin. Johon me sitten kommentoimme jotain omia terapiamielipiteitämme/kokemuksiamme. Ilman, että olisi tarvinnut selitellä yhtään mitään kenellekään. Kaikki tajusivat heti kaiken.

Lisäksi tuli puheeksi sairaalat, koska kolmas tyttö oli menossa kesätöihin sairaalaan. Omaa kokemusta ei ole, mutta sisareni on myös ollut kesätöissä psykiatrisella puolella ja äitini on toki kiertänyt useampia sairaaloita. No kävi ilmi, että äitini ja kolmas tyttö ovat olleet joskus Lapinlahdessa - tosin eri aikoina. Ja siis molemmat potilaina. Keskutelun pointti oli lähinnä sairaaloiden erilaisuus ja inhimillisyys. Ei kenenkään omat kokemukset. Mutta silti niistä oli niin älyttömän helppoa puhua sivulauseessa siinä missä muistakin asioista. Kukaan ei ala taivastella tai ihmetellä, tai mene kauhusta mykäksi. Toki helpompaa kaikesta tekee myös se, että nyt kaikki voivat aika hyvin. Menneisyydestä puhuminen on aina helpompaa kun se ei ole enää osa kipeää nykyisyyttä.

Ainutlaatuinen, friikki minä

2008-05-03T11:04:00.011+03:00

Viekö analyysi meitä lähemmäs vai kauemmas muista? Aiemmissa keskusteluissa on useampaan kertaan noussut esiin, että vain toinen analyysin kokenut voi ehkä täysin ymmärtää, mitä on kokenut. Niin iso, valtaisa kokemus analyysi on aina sen käyneelle. Sen toki huomaa jo heti prosessin alussa. Toisille on vaikeaa, usein aika mahdotonta kuvata, miten voimakkaita tunteita prosessi nostaa esiin tai mitä transferenssi-tilanteissa oikeasti tapahtuu. Millaisia oivalluksia voikaan saada itsestään. Analyysi on todellakin kokemus, jota analysoimattoman on todella vaikea ymmärtää.

Toisaalta haluan vastustaa ajatusta, että tulevaisuudessa voisin olla suhteessa vain analysoidun tai muuten terapian käyneen kanssa. Haluan vastustaa ajatusta, että eristäisin itseäni vielä enemmän muista, loisin vielä korkeampaa muuria itseni ja muun, tavallisen maailman ympärille. On totta, että parisuhde ihmisen kanssa, joka "ei ole paljon juuri mitään koskaan miettinyt, mennyt vaan tai ajautunut" on varmasti aika mahdoton. Mutta haluan uskoa siihen, että on olemassa joku välitila. On ihmisiä, joilla on empatiakykyä, ymmärrystä, kyky kokea asioita syvästi, vaikkei olisikaan analyysiä käynyt.

Sillä ei analyysi minua ole tehnyt yksinäiseksi, yksinäinen olen ollut aina. Tai yksinäinen on ihan väärä sana, olen ollut erilainen, erillään, hyvin eri asioita kokenut, kuin suuri osa ystävistäni ja läheisistäni. Olen se lapsi, joka on kokenut kaiken. Niin avioeron kuin uusperheen, vanhemman kuoleman, syövän sairastamisen ja skitsofrenian, hetkellisesti jopa väkivaltaa, vanhemman alkoholismin, monet koulun vaihdot ja muutot, kasvattikodin ja ties mitä. Mä olen se lapsi, joka on vaihtanut elämässä kaikkea muuta paitsi sukupuolta. Ei analyysi mua erilliseksi tehnyt vaan 80-luku, jolloin mun kaltainen tausta oli aika harvinainen. Vaikka mä kuinka haluaisin friikin lapsuuden jälkeen olla vain "ihan tavallinen tyttö perusperheestä, onnellinen, hyvä työssään kevyt ja iloinen, rakastunut." Ei musta ikinä tule sitä. Emmä tule ikinä löytämään muutenkaan ketään, joka ihan tajuaisi, mitä olen kokenut ja käynyt läpi.

Analyysi on siis myös tuonut minua lähemmäs muita ihmisiä ja hyvä niin. Olen tullut rauhallisemmaksi, tasapainoisemmaksi, onnellisemmaksi, suvaitsevaisemmaksi. Minun on myös helpompi elää yhdessä muiden kanssa ilman, että tarvitsee syvällä sisimmässään kokea olevansa, erilainen, kummallinen, särkynyt, maassa ja palasina. Kirkuva ääni sisällä on vähän hiljentynyt. Nuorempana ahdistus tuntui lähinnä siltä, että mun sisällä Skunk Anansien Skin huusi koko ajan suoraa huutoa "Why don't you weep when I hurt you!"

Hieno biisi, aika ysäriä kylläkin. :)

Vielä diagnooseista

2008-05-02T11:28:00.010+03:00

Tuli vaan mieleen, että ehkä yksi syy, miksi olen välillä kaivannut jotain "leimaa otsaan" ovat muut ihmiset. Läheiset, ystävät, oma perhe. Koska olen kuitenkin pystynyt olemaan koko terapian ajan koulussa tai töissä, aika monet läheisistäni ovat vilpittömästi kuvitelleet, että käyn terapiassa lähinnä "huvikseni". Koska minulla on ollut vähän "vaikea lapsuus" ja olen kausittain ollut "hieman allapäin". Tai olen välillä ollut hieman tasapainoton. (kaikkihan ovat..)

Kasvattivanhempanihan yrittivät lähinnä saada minua lopettamaan terapian, koska "terapia näytti sekoittavan pääni". Lisäksi heidän mielestään oli hyvä, että Kela ei tue kenekään terapiaa edes kolmea vuotta (nyt taas tukee, mutta jossain vaiheessa linjattiin, että 2 vuotta on maksimi), koska "ei sitä voi vain yhdelle maksaa, on paljon sairaampiakin ihmisiä kuin SINÄ!" Lisäksi he ovat suureen ääneen aina ihmetelleet, miksi sisareni ei sitten ole käynyt ja hän vanhempana lapsena on varmasti kokenut yhtä rankkoja, jos ei pahempiakin asioita kuin minä. Vähän siis sellaista perussuomalaista "Tuo nyt yrittää tuossa tehdä jotain numeroa itsestään. Ompas ärsyttävää." Mikään kokemani ei saisi olla mitään kovin ihmeellistä, koska ovathan ihmiset selvinneet sodastakin ja ties mistä. No toki kasvattiäitini on sitten myöhemmin myöntänyt, että terapia oli varmasti hyväksi minulle ja varmaan olisi monelle muullekin ollut (esim. hänelle itseelleen), muttei sellaista ole silloin hänen nuoruudessaan ymmärretty yms.

Eli kaipa olisin kaivannut välillä jotain lappua, jonka olisin voinut läväyttää pöytään. Katso tuossa olen minä. Minä tarvitsen apua selvitäkseni tästä elämästä. Minä tarvitsen tätä ja tämä on tärkeää. Ja se, että aina pitäisi vain jaksaa yksin on ihan luonnotonta.

***
Tuli vielä mieleen, että vaikka olenkin aina siis ollut kasvattivanhempieni mielestä "täysin terve, enkä mitenkään minkään avun tarpeessa", ovat he toki jaksaneet kommentoida ja arvostella käytöstäni kuten masennuskausia ("Nyt on kai muodikasta olla masentunut"), suuttumiskohtauksiani (lapsellisuutta) ja tarvetta aina olla vahva ja pärjätä yksin ("No mikset puhu meille? Kyllä meille voi aina puhua.") varsin kärkkäästi. Mutta mikään heidän mielestään "epänormaali käytös" ei tietenkään ole mikään oire mistään vaan pelkästään huonoa käytöstä, huomionhakuisuutta ja lapsellisuutta. Toki mä nyt ymmärrän, että se oli lähinnä pelkoa. On varmaan tosi pelottavaa, että läheinen, oma lapsi voi huonosti ja silloin on vain helpompaa kääntää se niin, että toinen käyttäytyy huonosti. Mutta tietenkin mulle olisi ollut paljon helpompaa, jos olisimme voineet yhdessä myöntää, että kyse on jostain vähän isommastakin. Ja mun tulevan elämän kannalta on hyvä, että haen apua jo melko varhaisessa vaiheessa. Että mun elämänlaadun kannalta terapia oli välttämätön prosessi, ei mikään kiva pikku harrastus.

Onko tärkeää löytää oikea diagnoosi?

2008-05-01T21:45:00.007+03:00

Musta tuntuu, että mun Terppa ei ikinä itse halunnut laittaa mua minkään otsikon alle, koska se ei ollut hänestä niin olennaista. Tärkeintä oli hakea omia oivalluksia ja sitä kautta löytää syitä omalle käytökselle. Tässä on kai taas analyysin haastavuus, vahvuus ja vaikeus. Sinänsä on tosi hyvä, ettei väkisin niputeta mihinkään ryhmään. Kuten jostain olen lukenut terapioiden osalta "Vaikka diagnoosi olisikin väärä, voi apu silti olla oikea." Eli munkaan kannalta ei kai ole niin väliä olenko masentunut vai epävakaa, jos olen päässyt terapiaan, josta pitäisi olla apua molempiin. Ja saanut vielä Kelalta tukea siihen.

No vaikeus on taas siinä, että välillä päästäkseen ajattelussa eteenpäin tarvitsee kimmokkeita, jalanjälkiä, ideoita, muiden ajatuksia. Miten sellaista voi aina itse keksiä, josta ei ole ikinä kuullutkaan? Mulle on ollut apua siitä, että olen tutustunut viimeisen vuoden aikana persoonallisuushäiriöihin, niiden syihin, ja erityisesti epävakaaseen, koska tunnistan itseni tietyistä piirteistä. On jotenkin lohdullista lukea, mistä tietyt vaikeat käyttäytymismallit voivat johtua. Että en ole ainoa, joka käyttäytyy niin. Analyysissä jää välillä niin jumalattoman yksin, kun ei saisi laittaa itseään mihinkään malliin. Välillä on vain niin lohdullista kuulua johonkin joukkoon. Edes teoreettiseen sellaiseen.

Paljon on myös sellaista, mistä en tunnista itseäni. Kuten olen kirjoittanut koko ajan, en todellakaan allekirjoita kaikkia epävaakan oireita. En ole koskaan ollut itsetuhoinen enkä myöskään addiktoitunut mihinkään. Siksi kai terppakaan ei halua laittaa mua siihen kastiin, koska en ole narkomaani, alkoholisti enkä yrittänyt itsemurhaa. Terppa ei myöskään ikinä ollut paikalla, kun huusin kasvattiäidillini pahimmat asiat.

Olen kai vaan luonteeltani liian laiska ja mukavuudenhaluinen ollakseni addikti, tai edes mikään yhden asian ihminen. En myöskään ole perfektionisti. Hyvin harvat asiat ovat loppujen lopuksi niin tärkeitä, että jaksaisin lakkaamatta ponnistella niiden eteen. Rakastan liikuntaa, mutta jos liikun yli 4 kertaa viikossa, minua alkaa jo hieman kyllästyttää. Makaan mielummin 2 iltaa viikossa sohvalla hyvän kirjan kanssa tai näen ystäviäni.

Terapiassa epävakaudesta oli jotenkin aika vaikea puhua, koska musta tuntui, ettei mun terapeutti ikinä myöntänyt sitä. Puhuin siis aihealueista kuten tyhjyyden tunteesta, suuttumisesta tai hylätyksi tulemisen pelosta. Mutta hyvin vähän siitä, että kaikille näille alueille oli olemassa yhteinen nimittäjä. Ymmärrän, että diagnoosit ovat aina aika kovia. Pitää olla aika sairas, että saa leiman otsaansa. Mikä on hyväkin asia. Ei kannata tunkea parantumassa olevaa ihmistä liikaa minkään häiriön alle. Mutta välillä on vain helpompi elää asian kanssa, kun sillä on joku nimi.

Mitä diagnooseja teillä muilla muuten on? Masennuksen lisäksi mä olen vain aina ollut case "traaginen lapsuus".

Anger management

2008-04-29T22:39:00.010+03:00

Luin borderline -kirjan loppuun. Ja samalla mietin taas omaa taipumustani poksahdella ja suuttua äkkiarvaamatta. No ihmisillä on erilaiset tempperamentit, toiset suuttuvat helpommin, toiset mököttävät. Mä olen aina räiskähdellyt, se ei ole niinkään ongelma. Ongelma on tunne, joka tulee vihanpurkauksen aikana. Se on valtaa, voimaa, jotain voittamattomuutta. Tottakai jälkeen päin tulee yleensä harmitus, häpeä ja suru. Mutta itse riitatilanteessa haluaa vain voittaa. Kirjassa selitettiin hyvin, että epävakaat ihmiset suuttuvat yleensä ollessaan uhattuja, loukattuja ja pelkäävät hylkäystä. Vihanpurkaus nopeuttaa hylkäysprosessia, jonka borderline-ihminen kokee tulevaksi. "Kun kerran aiot kuitenkin hylätä minut, tee se heti! Ei minua kiinnosta, jätä vain minut, en minä koskaan sinusta välittänytkään".

Hyökkäys on aina ollut paras puolustus. Rajatilaihmisellä on tilanteessa vain kaksi vaihtoehtoa, kaksi toimintamallia: joko masokistinen, heikko ja tarvitseva (pienen lapsen moodi) ja toisaalta vahva, hallitseva, hyökkäävä, kohtuuton, ilkeä, jopa julma (pahan äidin moodi). Välttääkseen oman avuttomuutensa, herkkyytensä ja epätoivonsa, borderline siirtyy siihen toiseen tuntemaansa rooliin, raivoisaan ja hyökkäävään.
Usein riitatilanteet purkautuvat niin, että myös toinen osapuoli suuttuu, tulee sanaharkkaa ja sanoo pahasti. On aika yleistä,että riitakumppani katuu myöhemmin sanojaan, pyytää anteeksi ja myöntää olleensa loukkaava. Borderline-osapuoli antaa mielellään anteeksi, kun voi samalla tuntea itsensä edelleen vahvaksi ja voimakkaaksi. Eli on loppupeleissä varsin manipuloiva. Vika ei ollutkaan hänessä vaan toisessa!

Kauheinta tässä on se, että tunnistan itseni ihan täysin. Mun riitani ystävien ja läheisten kanssa useimmiten menevät niin, että minulta pyydetään anteeksi, olen ystävilleni niin tärkeä, että he eivät halua menettää/olla riidoissa, milloin mitäkin. Ja minä voin jalosti leppyä tuntematta itseäni liian avuttomaksi tai tarvitsevaksi. Varsinaisessa riitatilanteessa olen varsinkin nuorempana ollut aivan hirveä. Mun sisällä jokin vain kylmenee ja voin sanoa lähes mitä tahansa mieleen juolahtaa. Pääasia, että saan voiman tunteen ja tyydytystä. Voitan oman nöyristelevän pikkulapsen sisälläni, lyön takaisin loukkaajaa.

Jos en huuda, muutun jäävuoreksi tai piikikkääksi ämmäksi. Esimerkiksi jos olen toivonut jostain miesjutusta paljonkin ja mies on käyttäytynyt minusta väliinpitämättömästi olen joko täysin kylmä tai auon pilkallisesti päätäni. Esimerkiksi klassinen case nuorempana: varsin kivan yön jälkeen mies ei soita ja minä petyn. Kun seuraavan kerran sattumalta nähtiin ja mies oli vähän vaisu ja välttelevä marssin tarmokkaasti kysymään "luuletsä, että kaikki naiset rakastuu suhun kuolettavasti, jos sä olet kerran pannut niitä?" Johon kundi on tietysti vain vaivautuneena, että "En tietenkään". Jonka jälkeen totesin vain nokkavasti "No sun pelokas luimuilu tänään vaikuttaa kyllä siltä, että sä kuvittelet. Ehkä sä et ole tajunnut, että aikuiset ihmiset voi harrastaa seksiä ja silti puhua sen jälkeen." Eikä siinä vielä mitään, että sanoo käytöksestä. Mutta totuus on, että minä NAUTIN, kun katson kundin noloa ja kärvistelevää olemusta. Saan ihan puhdasta tyydytystä siitä, että osuin maaliin, sain toisen tuntemaan itsensä vähän typeräksi tai ainakin loin hänelle epämukavan tilanteen.

Mulle on aina ollut kunnia-asia mennä toitottamaan, että "En minä susta ikinä mitään olen haluunut, ÄLÄ EDES KUVITTELE!!!" Sen sijaan, että ottaisin vähän rauhallisemmin tai antaisin olla. Eihän se, että mä olen välittänyt jostain ihmisestä enemmän kuin se musta, ole mikään rikos tai hirvittävä heikkous. Mutta minulle se on ollut. Tavallaan mun suorapuheisuus on ollut myös vahvuus, jota jotkut kiltimmät tytöt ovat jopa ihailleet. Että joku kehtaa sanoa suoraan sen, mitä ajattelee, eikä anna kenenkään vedättää tai kohdella huonosti. No, lähemmät ovat sitten nähneet sen kohtuuttomammankin puolen, joka sylkee syytöksiä ja on yhtäkkiä pelkkää vihaa. Jonka vihanpurkaukset alkavat kuin salama kirkkaalta taivaalta ja osuvat pahimmillaan toisen kipeimpiin kohtiin.

Nykyisin yritän olla lyömättä vyön alle. Yritän olla hyödyntämättä niitä tietoja, joilla voisin satuttaa eniten. Pyrin puhumaan enemmän asioista, useammin ja varhaisemmassa vaiheessa. Ennen kuin räjähtää. Yritän vetää rajoja, joiden yli en mene. Myös sen suhteen, paljonko sallin muilta. En rupea ystävän ympärivuorokautiseksi terapeutiksi, koska tiedän, etten pysty antamaan niin paljon. En ainakaan räjähtämättä jossain vaiheessa silmille. Silti edelleen tulee tilanteita, joiden aikana en kontrolloi vihaani kovin hyvin. Yllättäviä tilanteita, joihin en ole osannut valmistautua.

Voiko psyykkisistä häiriöistä koskaan täysin parantua?

2008-04-29T14:46:00.006+03:00

Vai pitääkö vain opetella elämään niiden kanssa?

Pitkän analyysin käyneenä tiedän voivani nyt tosi hyvin. Elämäni on varsin tasapainoista ja mukavaa ja olen monella tavalla mitattuna paljon ehjempi ja terveempi kuin vaikka 4-5 vuotta sitten. Silti on tiettyjä aukkoja, jotka eivät varsinaisesti parane, ja joihin tulen aina varmaan reagoimaan hyvin vahvasti, vaikka kuinka yrittäisin tiedostaa ja löytää syitä siihen. Minun pahin pelkoni on edelleen hylkääminen ja reagoin edelleen varsin voimakkaasti kaikissa sellaisissa tilanteissa, jotka aktivoivat niitä tunteita. Kuten esimiehen lähtö tai ajattelematon/itsekäs käytös ystävyys/parisuhteessa. Loukkaannun enemmän kuin minun pitäisi. Toki tiedostan tämän nyt jo aika hyvin. Mutta kun tunne tulee päälle, sitä on pelkällä tiedostamisella vaikea ohittaa. Ja aina tiedostamisen fiilis ei tule yhtä aikaa kuin tunne. Tunne tulee, hukuttaa, reagoin, ahdistun - ja taas seuraavana päivänä muistan, mistä se johtui.

Kun on lapsuudessa oppinut tietynlaiset, aika voimakkaatkin reaktiot, on niiden muuttaminen aikuisiässä ihan supertyölästä. Välillä tuntuu, etten edes kiinnostu kenestäkään, kun rakastuminen on aina kuitenkin edelleen aika iso riski ja hyppy tuntemattomaan. Paljon helpompaa olla tuntematta yhtään mitään. Vasta eronneet tutut löytävät tuosta noin vain jonkun ja mä en ole koko keväänä tavannut yhtään ihmistä, jota kohtaan voisin tuntea yhtään mitään. En tunne edes fyysistä vetoa suurinta osaa miehiä kohtaan. Eikä se johdu siitä, etten pitäisi miehistä. Jotenkin vain baarien humalaiset eivät oikein innosta puhumattakaan näistä varatuista. Jos olisi isompi tarve hypätä, ottaisin ehkä isompia riskejä. Nyt vain olla möllötän ja toivon, että joku tipahtaisi taivaasta.

Jotenkin nämä Itävallan uutiset eivät hirveästi piristä oloa. Ahdistaa vain aika paljon hullut vanhemmat ja pahat ihmiset. Silti en voi olla lukematta uutisiakaan.

Äitiäkin pitäisi taas nähdä

2008-04-28T22:22:00.004+03:00

En ole käynyt sitten viime kerran, joka oli aika rankka. Nyt äiti vaikuttaisi olevan suht ok, ei muutoksia huonompaan suuntaan ainakaan puheluiden perusteella. Nyt hän on taas alkanut kysellä milloin tulen. "Ei teitäkään enää juuri näy täällä." Silti, minä olen se joka käy useimmiten. Ja minäkään en käy tarpeeksi usein. Siskolla on niin paljon muuta. Muutto ja toinen lapsi tulossa. Äiti valitteli puhelimessa, että ainoaan lapsenlapseenkin välit ovat jääneet etäisiksi. Sille en sentään voi mitään. En ole sisareni enkä vastuussa hänen jutuistaan. Jos äiti edes joskus matkustaisi tapaamaan meitä, olisi yhteydenpito helpompaa. Mutta ei niin ei. Ei pidä toivoa liikoja, nykyinenkin tila on hyvä tila.

Vaikkei kai sitä voi siskoakaan syyttää. On aika rankkaa olla yhtä aikaa töissä, hoitaa pientä lasta, vaihtaa asuntoa, olla raskaana, hoitaa jatkuvia flunssa/kuume/korvatulehdus/mahatauti -kierteitä ja vielä lohduttaa hyvää ystävää eroprosessissa jne. On elämässä koko ajan muitakin asioita kuin äiti. Muitakin huolehdittavia kuin äiti. Ja silti ei äitiäkään voi unohtaa. No minullahan ei ole perhettä, eikä lasta, enkä ole raskaana, enkä edes muuta, kun en raaski maksaa niin paljon kaksiosta. YKSINÄNI! Eikun omistautumaan äidin paimentamiseen - niinhän ne vanhatpiiat ovat aina ennenkin tehneet..

Seksistä ja rakkaudesta

2008-04-28T10:54:00.004+03:00

"Mä olen varmaan tosi paha ihminen, mutta mulle seksi ja rakkaus ovat erillisiä asioita." Sanoi siis aiemmin mainittu varattu mies, joka yritti lämmittää suhdetta kanssani. Olin lähinnä tyrmistynyt, niin hullulta se kuulosti. KUINKA NAIIVIA, KUINKA TYPERÄÄ! teki mieli kiljua! Ihan kuin 2000-luvulla elävälle naiselle seksi ja rakkaus olisivat aina yksi yhteen. Tai, että näiden kahden asian erottaminen tekisi hänestä jotenkin pahan ihmisen yleisesti ottaen. Tai että niiden erottaminen olisi joku oikeutus pettämiselle.

Se, että ihmiset voisivat aina tietoisesti erottaa täysin rakkauden (oma herttainen parisuhde) ja seksin (työpaikan hehkeä mimmi) toisistaan ja samalla myös hallita kaikkea siihen liittyviä tunteita täysin suvereenisti on vähän naiivia. Eli siltä pohjalta ajatus siitä, että lähtisin suhteeseen varatun miehen kanssa, jolle minä edustaisin alusta saakka vain seksiä ja tyttöystävä vain rakkautta on aika absurdi. Kun en siis kuitenkaan ensisijaisesti etsi pelkkää seksiä vaan nimenomaan parisuhdetta. Minusta myös ajatus siitä, että miehet voivat erottaa aina nämä kaksi asiaa selvästi toisistaan ja naisilla ne menevät aina sekaisin on aika epärealistinen.

No postauksen tarkoituksena ei ollut analysoida seksin ja rakkauden eroa vaan pikemmin kirjoittaa moraalisesta suhtautumisestani seksiin ja seksikumppaneihin. Minusta sinkkuihmisellä on toki oikeus harrastaa yhden illan juttuja tai viettää hauskoja iltoja jonkun fuck buddyn kanssa. Mutta oikeus seksiin ja seksuaalisuuteen ei ole synonyymi itsekkyydelle. Seksi, joka ei tapahdu parisuhteessa, ei ole minusta ensisijaisesti itsekästä ja siten itsekkyys ei ole sen luonnollinen seuraus. Myöskään se, että kykenee erottamaan seksin ja rakkauden ei tarkoita sitä, että olisi oikeus toteuttaa kumpaakin puolta täysin vapautuneesti muiden tunteista välittämättä.

Ehkä yritän nyt selittää vieläkin aiempaa kommenttiani, että voisin antaa hetkellisen uskottomuuden anteeksi - ehkä - pohjaa juuri ajatukseen, että myös minulle seksi ja rakkaus ovat eri asioita. Seksi on pienempi asia kuin rakkaus ja seksin takia ei välttämättä kannata heittää kaikkea muuta menemään. Pystyykö sitten antamaan anteeksi on toki eri juttu ja selviää vasta käytännön tilanteessa. Toisen loukkaaminen on aina iso asia. Samoin itsekkyys on iso asia. Myös seksikumppanin, jonka kanssa ei seurustele, loukkaaminen on yhtälailla rumaa. Senpä takia olen aina pyrkinyt välttämättään yhdenillan juttuja, joissa toiseen suhtauduttaisiin jotenkin töykeästi tai aamulla paettaisiin paniikissa paikalta. Minusta toisen ihmisen huomioonottaminen on perusedellytys, olisi suhteen kesto ja tulevaisuus mikä tahansa. Yhden yön juttukin voi olla hellä ja hauska. Eikä yhden yön kumppaneita kannata vaivata omilla ongelmillaan. Ei ainakaan millään "rakastan tyttöystävääni, mutta haluan panna muita" jaarituksilla. Se ei ole sympaattista, eikä kiinnostavaa. Jos haluaa iskeä naisen hetkeksi kannattaisi edes yrittää olla kiinnostava ja sympaattinen.

Kameleontti

2008-04-27T16:41:00.009+03:00

Yritän parannella alkavaa flunssaa, ennen kuin se kunnolla hyökkää päälle. Samalla olen lukenut Amatzonista tilaamaani Sometimes I act crazy - Living with Borderline Personality Disorder. Ja löysin taas joitain aika tuttuja juttuja, vaikka onneksi olen taas paljon stabiilimpi kuin kirjan potilasesimerkit, jotka vetävät koko ajan kamaa ja ovat hoidossa itsemurhayritysten jäljiltä. No erityisesti luku Identity Disturbance herätti ajatuksia.

Ohessa katkelma kirjasta.
"For Bobby, childhood was a college of inconsistencies. Neither parent was available to provide reliable standards to guide their son. Each day was different. Each day required new coping capacities. Bobby could not define from one day to next what was "good", what was "bad", or what was expected to him. Without context, he had to reinvent his behavior each day. But as matured, Bobby became proficient in discovering what role others wanted him to play, and he learned how to play them all. As with some actors who immerse themselves in their characters, he was in danger of losing the the real "Bobby". Splitting all perceptions into good or bad simplified his chaotic world. Yet it left him bereft of a consistent identity."

Mä olen aina ollut tosi hyvä muuntumaan nopeasti ympäristön odotuksiin. Jos mun on pitänyt leikkiä kovaa ja pärjäävää, mä olen mukautunut siihen. Jos on pitänyt olla ympäristönsuojelusta kiinnostunut vege, mä olen hypännyt siihen rooliin varsin helposti. Mä olen vaihtanut monet kerrat koulua, ystäväpiiriä, harrastuksia, milloin mitäkin. Lisäksi olen leikkinyt eri roolia kotona kasvattivanhemmille ja toista taas ystäville. Aina olen sopeutunut ja oppinut nopeasti sulautumaan joukkoon. Mutta silti mulla on aina ollut jokin tyhjä olo taustalla. Ja tunne siitä, etten oikein tiedä kuka olen ja mihin olen menossa.

Olen välillä miettinytkin sitä, että kun lapsuus on ollut niin täynnä jatkuvaa muutosta ja yllättäviä ambivalentteja tapahtumia, niin miten sitä osaa oikein tavallista elämää elääkään. Pärjätäkseen piti oppia sopeutumaan nopeasti, mutta sitten on vähän kadonnut se sellainen "kuka minä olen, mistä tulen ja mihin olen menossa." Terapian jälkeen osaan jotenkin vastata kahteen ensimmäiseen kysymykseen, mutta viimeiseen en todellakaan. Lisäksi kyllästyn helposti ja ratkaisen asioita syöksymällä uusiin juttuihin. Mikä on aika tyypillistä borderline-ihmisille. Yleensä kutsun sitä vain vaihtelunhaluksi. Ja pidän sitä positiivisena asiana. Mutta jos kääntöpuolena on se, ettei oikein saa mistään iloa ja kaikkeen kyllästyy ja kaikki tuntuu siltä "ettei ole ihan mun juttuni" niin se on sitten ongelmallisempaa. No viime vuosina olen ollut rauhoittumaan päin. Varmaan terapian ansiota. :)

Toki kirja on vähän sellainen kevyt self help opas, mutta silti ihan kiinnostavaa luettavaa.

Kesä tulee JEE

2008-04-26T20:09:00.008+03:00

Olen vaan ollut ulkona, kävellyt istuskellut kahviloissa, nähnyt siskoa ja ystäviä. On ollut oikein kevyt lauantai. Välillä tuntui jo, että liikkeellä oleva flunssaepidemia nujertaa minutkin. Mutta nyt on taas onneksi vähän reippaampi olo.

Sukulaisten ja ystävien miesjuttukyselyjen ja tivaamisen lisäksi olen kohdannut viime aikoina myös toisenlaista käytöstä. Nimittäin elämäntilanteeni ihastelua, mikä on ollut vaihteeksi ihan piristävää. Esimerkiksi kummitätini totesi viimeksi puhelimessa puhuttaessa, että "Sinä elät juuri sellaista elämää kuin minäkin olisin halunnut! Voit lähteä reissuun kun huvittaa, ja toteuttaa itseäsi." Samaa sanoi kasvattiäitinikin muutama viikko sitten, kun olin tullut matkalta onnellisena ja hyvinvoivana. Pikkulapsiperheissä oli samaan aikaan flunssaepidemia ja äidit väsyneitä ja tunteet pinnassa valvottujen öiden jäljiltä. Täti sillä aikaa vain matkusteli ja osteli kivoja vaatteita itselleen ja sukulaislapsille ja oli hilpeä. Tietenkään asiat eivät ole niin yksiselitteisiä. Toki minä edelleen haluan perheen ja lapsia joskus, muttei nykyinenkään elämäntilanne kovin hirveä ole. :) Ja on ihan hauskaa, että naisen elämällä on muutakin arvoa myös vanhemman sukupolven mielestä kuin miehen metsästys.

Toki nyt pitäisi tehdä sitäkin. En ole ollut missään suhteissa sitten joulukuun, mikä ei ole mitenkään ideaalitila. Työkaverilta (uudelta sellaiselta) tuli kyllä viime työpaikkakekkereissä jotain ehdotuksia, mutten oikein lämmennyt. Jälleen varattu mies. Ja lyhyt! Mietin Trinityn kommenttia liittyen siihen, miksi aina kiinnostuu vääränlaisista ihmisistä. Nyt mietin myös, että annanko jotenkin kevytmielisen (kamala sana, mutta en keksi parempaakaan) vaikutelman itsestäni, kun kaikki varatut miehet nykyisin lähestyvät minua "pienen kivan merkeissä"?? Pitäisikö minun olla enemmän "femme sériouse"? Ja en siis ole todellakaan mitään "Iken Uivelo" -tyyppiä.

Koska muuten annoin kyseiselle miehelle pakit aika kauniisti ("Olethan sinä varmasti tosi mukava ja muutenkin kivannäköinen mies, mutten ole kiinnostunut varatuista enkä työkavereista piste".), viesti ei selvästikään mennyt ihan perille, koska tyyppi keksii töissä tikustakin asiaa. Ja nyt lähetti jotain mailiakin, mutten vastannut. En edes lukenut kunnolla läpi kun alkoi ahdistamaan. Kyseinen konsepti on vain niin BLÄÄH! Pitäisi olla töykeä, jottei herätä liikaa innostusta. Ja jos on töykeä, niin on nokkava bitch. ja itselle tulee paha mieli. Nyt tuli vain ahdistus.

Levoton olo

2008-04-23T22:21:00.005+03:00

Tuntuu, että kaikki aika ja energia on taas mennyt töihin. Mietin, että pystyn tällä hetkellä panostamaan kahteen asiaan kunnolla; töihin ja ystäviin. Perheeseen en panosta, kun ei ole suhdetta ja toisaalta muuta perhettä näen turhan harvoin. Ystäviä näen, koska muuten tulisin ihan hulluksi. Kunnianhimo on ihan hyvä piirre ihmisessä, mutta onko siltikään järkeä tehdä vain töitä? Urheilua on vähän rajoittanut rasitusvamma, josta taisin joskus mainitakin. Liikun kyllä, mutten ihan sillä intensiteetillä kuin aiemmin. Blääh. Sen seurauksena minusta on tullut laiskempi ja vähän paksumpi. Nyt kun ei ole pakko lähteä töistä urheilemaan tulee jäätyä vielä helpommin töihin.

Jotenkin haluaisin jotain muutosta elämääni, vaikken nyt duunia vaihtanutkaan. Pitäisi keksiä jotain uutta, jotain muutakin kuin työ. Onneksi kesälomaan ei ole enää pitkälti. Sitten voi ainakin elää muuten. Miksi mä en voi koskaan rauhoittua ja keskittyä muuhunkin kuin hulluna pärjäämiseen? Kun ei ole nyt oikein muutakaan. Siksi kai. Ehkä mulla joku lapsivaihe tulee joskus. Toivottavasti tulee.

Muutama huomio terapian jälkeen

2008-04-23T12:12:00.006+03:00

Jotenkin tuntuu, että lopetin terapian ihan oikeaan aikaan. En ole sitä paljoakaan nyt miettinyt. Energia on mennyt aika pitkälti työjuttuihin ja oman uran miettimiseen. Eli mitä ylipäänsä haluan tehdä, millä osa-alueilla haluan kehittyä, mikä minua oikeasti kiinnostaa. Millaisiin tehtäviin voisin edetä.. Ja olo on ollut aika voimakas, suht itsevarma ja innostunut. Ihan kuin itsetuntoni olisi vain vahvistunut ja sellainen "kyllähän minä pärjään" -fiilis vain korostunut.

Puhuin myös entisen esimieheni kanssa suoraan "naisten eteneminen työelämässä" ongelmasta, ja hän oli monesta asiasta ihan samaa mieltä (vaikka on siis mies), mutta nosti myös esiin sen, että monet naiset vain istuvat ja odottavat, että heidät huomattaisiin. Ja myös tyytyvät helpompiin hommiin sen sijaan, että aktiivisesti hakisivat uusia, haastavampia duuneja ja toisivat kunnianhimonsa esiin. No nyt olen sitten ainakin edistänyt tätä omalta osaltani.

Taloudelliset vaikutukset alkavat oikeasti jo näkyä. Kyllä se analyysi oli vaan ihan sikakallista!!! Ensi kuussa tulee lomarahoja ja mietin, laittaisinko ne vaikka säästöön! Umbelievable!

Oman itseni ja käytökseni tarkkailu ei ole vähentynyt, mutta nyt koen itseni jotenkin kovin eheytyneeksi ja hyvinvoivaksi. En jaksa miettiä, pitäisikö minun yrittää hallita hieman poksatelevaa, hieman epävakaata minää kovin aktiivisesti. Nyt ei toisaalta ole ollut kyllä sellaisia tilanteitakaan. Peruskäninää töissä välillä eri tahojen kanssa, muttei mitään ihmeellistä.

En ole myöskään miettinyt sitoutumispelkojani. Pikemminkin on sellainen fiilis, että pitäisi vaan aktivoitua deittailussa. Lähteä ulos, nauttia keväästä ja flirttailla hieman. :)

Töitä, kiirettä ja pientä matkailua

2008-04-23T11:23:00.002+03:00

Ovat siis syitä siihen, miksi on ollut kirjoitustaukoa. Olin koko viikonlopun poissa kotoa ja en sitten paljon ehtinyt postaamaankaan.

Työasiat ovat edistyneet niin, etten vaihtanut duunia, koska uudesta selvisikin asioita, joiden vuoksi olin vähemmän kiinnostunut siitä. Eli käytännössä hakivat ihmistä, joka ehtisi myös kehittää ja miettiä isompia linjoja, mutta käytännön hommille ei kuitenkaan ollut tarpeeksi tekijöitä. Eli työmäärä kuulosti valtavalta. Pelkäsin, että uudessa olisin yksin lapioinut vaikka mitä käytännön duunia ja lisäksi olisi pitänyt ehtiä kuitenkin suunnitella, kehittää ja luoda uusia toimintapoja. Yleensähän se sitten menee niin, että kehittäminen jää aika vähelle, koska perusduunit on kuitenkin ihan pakko tehdä. Koska nykyinenkin työ on kuitenkin ihan ok, ei kannata vaihtaa, jos ei ole ihan varma. Ja nyt on kuitenkin aika paljon työpaikkoja auki tai niitä tulee auki.

No olen puhunut tilanteesta sekä entisen esimiehen kanssa (hänen yksiköstään saattaa avautua jotain lähitulevaisuudessa) että nykyisen esimiehen kanssa (huolestui ja antoi minulle enemmän vastuuta ja haastavamman projektin). Joten tarinan opetus näyttäisi olevan se, että "valitus" kannattaa ja työntekijä on heti erittäin kiinnostava, kun hänelle on tarjottu töitä muualta. Olin kyllä ihan rakentava ja nostin esimiehen kanssa keskusteltaessa esiin vain pari juttua, joihin en ole niin tyytyväinen. En siis kiukutellut ja polkenut jalkaa. :)

Aika hyvä fiilis, koska tein kuitenkin päätökseni harkiten ja miettien, ja nyt sitten olen oikeasti päätynyt ratkaisuun mielestäni ihan fiksuista syistä. Ei siis tarvitse jatkossa harmitella, että olisiko pitänyt lähteä.

Juoksenko vain karkuun..?

2008-04-15T20:51:00.004+03:00

Mulla on tavallaan ensimmäinen iso ryppy rakkaudessa nykyisen työni kanssa. Pomon vaihdos. Sitä ennen rypyt ovat olleet tosi pieniä. Nyt lähes kahden vuoden kuherrusaika alkaa olla ohi ja arki tulee tilalle. Lähdenkö vieraisiin vai jatkanko tässä? Onneksi kyse on vain työstä eikä parisuhteesta. Jos joku uusi mies vilkuttaisi vähän silmää, niin lähtisinkö pienen kriisin jälkeen heti toisaalle, koska hän olisi "niin jännittävä"? Koska hänen kanssaan olisi ehkä hauskempaa ja villimpi meno. Ei niin arkista ja tylsää ja väittelyjä samoista asioista. Ei tuttuja kaavoja ja ennalta-arvattavia vitsejä. No suhteesta en osaa sanoa, koska olen niitä onnistunut huonosti luomaan - siis edes kahden vuoden mittaisia. Mutta työssä on alkanut vieraat ja uudet jutut kiinnostaa, kun olen taas asiaa miettinyt.

Kumpi on tärkeämpää,
- se, että on hauskaa vai se, että ratkaisu on "uran" kannalta järkevä?
- se, että toimii fiksusti ja maltillisesti vai se, että ottaa riskejä ja katsoo, mitä tapahtuu?
- se, että tekee pitkäjänteisesti työtä tietyn asian parissa vai se, että hankkii kokemusta monipuolisesti?

Kumpaa kannattaa kuunnella, sydäntä vai järkeä? Vai työkavereita? Vai kaikkia kolmea? Vai "luterilaista sivupersoonaani", joka taas saarnaa kevytmielisyydestä ja siitä, että luovutan liian helpolla. Ihmiseksi, joka on perusluonteeltaan hyvin optimistinen, kevyt ja aika mukavuudenhaluinen, mulla on varsinaisen hyvin kehittynyt syyllistävä, järkevä ja asiallinen "yliminä". Kun minä tuhlaan vaatteisiin ja kaikkeen kivaan, luterilainen sivupersoona haluaa säästää. Ja kun minua huvittaisi vain lähteä lätkimään pelkästä vaihtelunhalusta, ääni päässä saarnaa vastuuttomuudesta, lyhytjännitteisyydestä, mukavuudenhalusta ja pinnallisuudesta. Ja kun minä ajattelen ottaa rennosti töissä ja keskittyä vapaa-aikaan sivupersoona hankkii uusia projekteja ja moralisoi, kun en työskentele riittävästi.

No ei liene mikään yllätys, että meillä kotona on aina ihannoitu säästäväisyyttä, kovaa työntekoa, ahkeruutta ja tietynlaista "varman päälle" elämistä. Päätön rakastuminen on vähän samaa hömppää kuin muodin oikkujen seuraaminen tai muu hulluttelu. Spontaanit ratkaisut on sitten vähän samaa kategoriaa.

Sain tänään muuten uudet aurinkolasit ja ne on tosi mageet! :)

Työpohdintaa jälleen

2008-04-14T22:07:00.005+03:00

Jotenkin tässä taas kävi niin, että olen menossa keskiviikkona seuraavaan haastatteluun. Eli vaikka olinkin päättänyt, että en vaihda nyt duunia, niin en paljon ehtinyt saada sanaa väliin, kun huomasin olevani menossa tapaamaan muita firman pomoja jo aiemmin tapaamani ex-esimieheni lisäksi. Eli puhelu oli lähinnä ilmoitusluontoinen : mielellämme jatkamme keskustelua kanssasi, pääsetkö keskiviikkona? Hienoa, ja nähdään sitten heipä hei. Sen jälkeen olen taas miettinyt, pitäisikö oikeasti ottaa rohkea askel ja vaihtaa duunia. Koska harvoin uusiin haasteisiin siirtyminen on kuitenkin aiheuttanut mitään huonoa. Toki mua saatetaan pitää vähän vaihtelunhaluisena ja päämäärättömänä, mutta toisaalta nykyisin arvostetaan sitä, että on monipuolista kokemusta ja nähnyt muutakin kuin yhden firman. Lisäksi uudessa, potentiaalisessa duunissa kiehtoo suht dynaaminen ja menevä työyhteisö kun nyt olen enempi perinteisessä, hitaammin reagoivassa ja isossa puljussa. Toki työkaverit ovat tosi kivoja nykyisessä.. Ja ainahan muutos vähän arveluttaa, jos ei ole ihan pissed off.

Blääh. Vaikea tietää, mitä pitäisi tehdä. Soitin kasvatti-isälleni jutellakseni hänen kanssaan dilemmasta, mutta hän oli jossain oman duuninsa iltatilaisuudessa. Jutellaan sitten huomenna. Työasioista ollaan aina pystytty puhumaan hyvin, koska hänellä on pitkä kokemus yrityselämästä. Terapiasta puhuminen olikin sitten pikkasen hankalampaa, mutta hyvä sentään, että edes jotkut aihealueet ovat helppoja.

Mietityttää, että pakenenko jotain työongelmaa sillä, että taas vaihdan. Mullehan lähteminen ja jättäminen on aina ollut helpompaa kuin jääminen ja ongelmien selvittäminen. Heitän hanskat tiskiin ja lähden kun tulee jotain kivempaa. Perustelen itselleni, miksi on hyvä lopettaa/vaihtaa/mennä muualle. Toisaalta olen ollut nykyisessä toimenkuvassani lähes 2 vuotta. Ja itse firmassa jo paljon kauemmin. Valmistumisen jälkeen olen ollut vain vuoden muualla ja lopun aikaa täällä eli kuitenkin lähes 4 vuotta.

Nyt kun ei ole perhettä eikä valtavaa asuntolainaa lähteminen on myös helppoa. Ei haittaa niin paljon, vaikka menisikin vähän pieleen. Toisaalta yhtä hyvin voisi lähteä maailmalle. Suomessa vaihtaminen on vain turvallisempaa..

Tyhjä, kevyt pää

2008-04-13T15:05:00.005+03:00

Olen päässyt onnellisesti rentoon ja huolettomaan mielentilaan. Työn suhteen olen päättänyt olla ajattelematta liikaa ja olla tekemättä vielä mitään suurempia siirtoja. Olen kuitenkin - pomosta huolimatta - innostunut nykyisestä duunistani. Ja koska muutosta riittää muutenkin, en jotenkin jaksa nyt ruveta vaihtamaan mihinkään. Olen siis ollut ulkona sekä perjantaina että lauantaina, tanssinut paljon, potenut lauantaina pientä darraa, käynyt syömässä, hengaillut rauhassa kotona ja katsellut matkakuvia. Tänään olen menossa leffaan ja sitä ennen pitäisi varmaan syödä jotain.

On aika hauska olo sen suhteen, ettei ole oikein mitään kriittistä pohdittavaa, eikä muutenkaan tarvitse keskittyä mihinkään. Pohdin asioita, kuten "Jokohan voisi laittaa kevättakin vai onko liian kylmä?" ja "Ehkä olisi hyvä tehdä jonkinlainen suursiivous kevään kunniaksi, koska lattia kaipaa käsittelyä." Olen toki hieman miettinyt exää, mutta tunnelmat vaihtelevat tosi paljon päivä mukaan. Välillä huvittaa ottaa yhteyttä, aika usein tuntuu vain aika vaikealta ja mahdottomalta. Eli olen siis kevyt, pinnallinen, nukkunut paljon, hengaillut facebookissa, yrittänyt tehostaa jätteiden kierrätystä (Pihalle oli tullut uusia pönttöjä, joten nyt ehkä jaksan pestä ja kierrättää myös kaikki kartongit! :)

Kannattaa siis lopettaa terapia, jos kaipaa hetken huumaa. Musta on tullut aika onnellinen verrattuna alkuvuoteen. Lisäksi palkitsin itseni ostamalla aurinkolasit vahvuuksilla - ostos, jota olen miettinyt useamman vuoden, mutta kun on ollut aika kallista. Maksoivat ehkä 3 viikon terapian. En käännä euroja tällä hetkellä markoiksi, kuten vanhemmat ihmiset, vaan terapiaksi. Matkalta ostettu laukku maksoi vain reilun viikon terapian. Hinnoitteluperusteena siis 2 kertaa viikossa, koska se oli loppuvaiheen tiheys. Pitää vaan ryhdistäytyä jossain vaiheessa ja ruveta säästämään asuntoa, eikä vain hummailla. No ehkä ensi kuussa tai kesälomien jälkeen..

Kranttu ja hankala alainen

2008-04-10T21:20:00.002+03:00

Kauhean ristiriitainen olo. Mun nykyinen pomo, entinen kolleegani, on ihan pihalla monista asioista ja olen nyt useamman kerran joutunut tilanteeseen, että kirjoitan hänelle kaiken valmiiksi powerpointiiin ja preppaan vielä ennen esitystä. Eli laitan sanat suuhun. No sitten istun ja kuuntelen, kun tyyppi menee edustamaan meidän tiimiä sinne ja tänne. Ja puhumaan asioita, joista ei tajua hevon humppaa. Ja ajattelen yhä useammin, että miksi mä en voisi yhtä hyvin mennä, kun sentään osaan ne asiat. Kun ei se osaa vastata edes kysymyksiin. Jos on joku isompi tilaisuus, jossa mäkin olen paikalla, niin mä vastaan kaikkiin kysymyksiin ja täsmennän, kun pomo ei osaa.

Ymmärrän, että asiantuntijaorganisaatiossa ei voi osata kaikkea. Ei voi olla kaikkien alojen asiantuntija. MUTTA tietyt perusasiat kaikesta pitäisi kuitenkin osata! Ja kun aika usein tuntuu siltä, ettei sitä edes kiinnosta tän mun vastuualueen opettelu, koska se ei ole kovin lähellä hänen omia vahvuuksiaan. Eikä myöskään kiinnostusalueitaan. Mutta mitä MINÄ teen esimiehellä, joka ei ymmärrä mun jutusta mitään?? Ja se käy kuitenkin ottamassa kunniaa mun jutuista.. Tai ainakin edustaa meitä ja on päättämässä asioista ja en voi edes luottaa siihen, että päätöksissä olisi mitään järkeä. Onneksi se tähän saakka on kysynyt myös mun mielipiteen, mutta turhauttaa silti.

Kai mä olen vain pikkumainen, kranttu pomojen suhteen ja kateellinen. Mut mua ei ihan hirveästi innosta nostaa ja pönkittää jonkun samantasoisen tyypin uraa ja antaa sen viedä kunniaa mun töistä. Enkä koe, että saisin siltä suurtakaan sparrausapua, kun se on vaan niin pihalla.

Miettimäni mahdollinen uusi työ ei ole ihan ideaali. Mutten oikein tiedä, mitä pitäisi tehdä. Odotan kai vaan, miten projekti etenee.

Empäs oikein tiedä..

2008-04-09T22:53:00.004+03:00

Mitä meinaan tehdä tuon duuniasian kanssa. Ei välttämättä tarvitse tehdä yhtään mitään, koska en tiedä, pääsenkö vielä jatkoon vai en. Kuulen siitä sitten ensi viikolla. Tavallaan houkuttelisi vaihtaa, mutta toisaalta jäin miettimään haluanko oikeasti tehdä kuitenkaan juuri kyseistä tarjottua duunia. En oikein tiedä. Firma periaatteessa kyllä kiinnostaa. Toisaalta vanhakaan ei ole huono, vaikka olenkin jo vähän kyllästynyt tiettyihin rutiineihin, niin silti on vielä opittavaakin. Eli en ole missään "pakko olis löytää uusi duuni" -ahdistustilanteessa. Lisäksi esimies asia on siellä aika auki, kun rekrytoivat myös jollain aikavälillä esimiestä. En siis tiedä, kenen alaiseksi menisin. Toisaalta pomot tuppaavat nykyään vaihtumaan niin nopeasti, että sen asian kanssa ei parane kun tulla toimeen.

Haastattelu meni kai ihan jees. Ja se oli mielenkiintoinen ja ihan hyvää harjoitusta. Olen aina vähän luistellut seuraavaan duuniin aina jonkun luontevan siirtyämän kautta, joten en ole oikeasti hakenut töitä sen jälkeen kun täytin 24v. Eli en oikeastaan osaa edes hakea töitä enkä tiedä, mitä nykyisenä itsenäni vastaan tuollaisissa tilanteissa. Siksikin siis hauska kokemus.

Terapiaa en ole miettinyt yhtään.

Huomenna en menekään aamulla

2008-04-08T21:44:00.005+03:00

Olen käynyt keskiviikkoisin terapiassa viimeiset viisi vuotta ja risat. Eli siis käytännössä aina. Hullua, etten mene enää huomenna. Mietin jo valmiiksi, että "ai niin huomenna on taas aikaisempi herätys." Mutta ei olekaan. Ensimmäinen hyvin konkreettinen elämänmullistus. Saattaa tuntua tosi pieneltä asialta ei-analyysissä käyville. Mutta analyysin idea kun on se, että käydään paljon. Ja usein. Ja aina samoina päivinä. Ja koskaan ei luisteta, jos ei ole ihan paniikki tai joku pakollinen ja tärkeä meno. Sitten yritetään siirtää. Ja jotenkin junailla, että silti ehtii terapiaan. Tulee vaikka vähän myöhässä töihin.. Syyttää liikenneruuhkia tms.

Huomenna on siis ensimmäinen päivä, jolloin muutos alkaa tuntua. Nyt olen vain lomaillut. Tai pikemminkin tämä ilta on ensimmäinen ilta. Mietin jopa tänään, mitä Terpalle kuuluu ja meneeköhän huomenna joku jo minun ajallani. (mustasukkaisuutta..) Ja käyköhän koskaan kenellekään lopettaneelle niin, että meneekin vahingossa aamutokkurassa terapiaan, jos on unohtanut lopettaneensa. Liian unessa. Tuskin käy, kun kyse on kuitenkin aika isosta asiasta. Mutta siitä saisi jollain tavalla hupaisan piilokamerajutun. Varsinkin kun mäkin olin jo kauan miettinyt asiaa. Se olisi lähinnä traagista, ei kovin koomista.

Huomenna menen sitten terapian tilalta "työhaastatteluun". Villiä.